Avoin kirje Kepujohdolle: Keskustan tappion syy tiivistettynä ja puolueen tulevaisuusvaihtoehdot

Arvoisa Keskustajohto,

Kirjoitan tämän avoimen kirjeen täältä vähän karsinan yli huudellen. Vaikka tämä saattaa ehkä teitä ärsyttääkin, niin kehottaisin olemaan nyt tarkkana, sillä tämän lukemalla jotain voi kirkastua siellä perunakellarin pohjalla.

Keskustan rökäletappion taustasyy on tämä: Puolue on liian kauan ratsastanut kahdella hevosella yhtä aikaa. City-kepulainen liberaali-linja ja maaseudun kansalliskonservatiivinen linja ovat liian kaukana toisistaan, huolimatta siitä, että alkiolainen valistusliberalismi tarjoaa siemeniä molemmille. Kun sukset lähtevät eri suuntiin, siinä haarat lopulta repeävät, vaikka miten olisi joustava ja notkea.

Keskustan romahduksen laukaisijana toimi puolueen liberalistisen linjan karilleajo. Kiviniemi, Laaninen ja Rehn ovat kaikki kepun euroliberaaleja, kun taas maaseudun väki on konservatiivis-isänmaallisia. Me persut olemme haistaneet ja tiedostaneet tämän jo yli kymmenen vuoden ajan, ja vain odotimme, milloin tilanne eskaloituu. Näissä vaaleissa se tapahtui, ja iskimme tietenkin valmiina kuin kärpät, kiilana rakoon.

Vaikka kepun kannattajakunta on perinteisesti ollut hyvin uskollista, joku raja se on keskustajohdon omien kannattajiensa naamalle kusemisellakin. Aselaki- ja paskalakifiaskot sekä Portugalin tukipakettimyrkky olivat suurelle joukolle keskustalaisia viimeinen pisara, ja he vaihtoivat leiriä. Siksi näissä vaaleissa konservatiivien äänet vyöryivät meille persuille niin että jyrinä vain kuului.

Valinta euroliberalismin tai maalaiskonservatiivisuuden välillä

Keskustalla on käytännössä vain kaksi tulevaisuusvaihtoehtoa: Joko lähteä city-kepulaiselle liberaalilinjalle ja muuttua euroliberalistiseksi puolueeksi, tai lähteä alkiolais-maalaisliittolaiselle linjalle. Molemmissa tapauksissa on edessä puolueen painuminen korkeintaan keskisuureksi. Kymmenen vuoden päästä on liberalismin tiellä on edessä arviolta noin 4-8%:n kannatus ja kannatukseltaan eteläsuomalaispainotteinen pienpuolueen asema. Tällöin äänistä ja kannatuspohjasta kilpailtaisiin lähinnä Vihreiden oikeistosiiven, Kokoomuksen sosiaaliliberaalisiiven, ja RKP:n maalaisliberaalien kanssa. Ahdasta olisi puristuksessa. Tässä vaihtoehdossa Perussuoamalaisista kasvaisi varmasti pysyvästi yksi kolmesta suuresta, yleispuolue, kansalliskonservatiivinen keskusta eli leikkisästi ”Persusta”. Seuraus yleisesti olisi perinteisen tyylinen kolmen suuren puolueen poliittinen systeemi, mutta Keskusta olisi pysyvästi tästä triosta ulkona.

Maalaisliittolaisella konservatiivilinjalla taas olisi edessä arviolta 8-15%:n keskisuuren puolueen kannatus, tukialueena maakunnat, jolloin kisaa käytäisiin Perussuomalaisten kanssa maakuntien viljelijöiden sekä pikkukaupunkien ja taajamien konservatiivisista kannattajista. Tässä vaihtoehdossa Perussuomalaisista kasvaa pysyvästi keskisuuri yleispuolue, mutta nyt esiin muotoutunut neljän suuren systeemi jäisi pystyyn, jolloin Keskustalla olisi aika ajoin mahdollisuus päästä merkittäväksi hallituspuolueeksi (joka on syy myös siihen, miksi kirjoitan tämän tekstin näin suoraan keskustalaisille, minä en halua perinteistä, konsensuksen ja vaihtoehdottomuuden trio-järjestelmää enää Suomeen).

Molemmissa tapauksissa Keskustalla on edessä hyvästien sanominen suuren yleispuolueen asemalle. Siksi Mari Kiviniemi oli todellakin, hyvin suurella todennäköisyydellä, viimeinen keskustalainen pääministeri Suomessa.

Talousongelmat ja presidentinvaalit linjavaaleina

Keskustan talousongelmista puheen ollen, niin seuraavat eduskuntavaalit ratkaisevat, selviääkö puolue veloistaan. Mutta vaikka puoluetta ei uhkaisikaan varsinainen vararikko, edessä on joka tapauksessa ainakin kymmenen vuoden velkaprässi eli kivireki perässä, jona aikana puolueella ei ole varaa satsata lähellekään entiseen tyyliin massiivisiin kampanjoihin. Vyönkiristys on väistämättä edessä.

Keskusta voi tehdä linjavalintansa nyt tulevissa presidentin vaaleissa: Väyrynen tai Rehn. Jos Keskusta ottaa Olli Rehnin presidenttiehdokkaakseen, se on viimeinen naula maalaisliittolais-keskustan ruumisarkkuun ja edessä on muuttuminen pieneksi euroliberaalipuolueeksi. Jos taas puolue valitsee Väyrysen, merkitsee se käännöstä takaisin maalaisliittolais-konsrvatiiviseen suuntaan, jolloin edessä on asema keskisuurena maakuntapuolueena.

Näin ennustan ja kirjoitan, ottakaa vaari tai olkaa kuulematta. Aika näyttää, olinko oikeassa.

Ystävällisin terveisin, kilpailijanne leiristä huudellen:

V-P. Kortelainen, PS, kaupunginvaravaltuutettu, Oulu

Vihaa ja syrjintää, mutta ketä kohtaan?

Viimeaikainen vaalien jälkeinen kuohunta on kiehunut yli äyräidensä, varsinkin netissä, mutta myös erinäisten lehtien palstoilla on nähty varsin ala-arvoisia kirjoituksia. Vaalikrapula on kova monilla sellaisilla tahoilla, joille pinnan alla kytenyt ja vaaleissa Perussuomalaisten kannatukseksi kanavoitunut konservatiivinen arvokapina tuli järkytyksenä.

Päivän iskusana tuntuu olevan vihakirjoittelu. Vaalien jäljiltä on kirjoitettu monta erittäin vihaista kirjoitusta, joissa Perussuomalaisia on syytetty vihalla kampanjoinnista ja vihanlietsonnasta. Pienikin vilkaisu netissä vellovaan kuohuntaan antaa kuitenkin varsin päinvastaisen kuvan. Viha näyttää kohdistuvan pääasiassa perussuomalaisia vastaan.

On ymmärrettävää, että Vihreiden heikko vaalitulos ja konservatiivisten arvojen voimistuminen saa aikaan voimakkaan alkukantaisen tunnereaktion punaviherliberaaleissa, sekä muissa ihmisissä, jotka ovat rakentaneet ideologisen omakuvansa sen varaan, että he mieltävät itsensä suvaitseviksi, sivistyneiksi ja ”junttitaviksia” paremmiksi ihmisiksi.

Pettymyksen ja loukatun ylemmyydentunnon kanavoiminen vihan ja katkeruuden täytteiseksi ristiretkeksi Perussuomalaisia ja heitä äänestäneitä ”perussuomalaisia” kohtaan, edustaa kuitenkin juuri sitä vihaa, suvaitsemattomuutta ja kiihottumista kansanryhmää vastaan, jota tämä itsensä omissa silmissään jalustalle kohottanut akateeminen junttiporukka väittää vastustavansa.

Tämän kaksinaismoralismin ja sokeuden suhteen voidaan jopa puhua eräänlaisesta rasismista, käsitteen laajemmassa merkityksessä. Itsensä jalustalle kohottanut ”suvaitsevaisto” kun nimittäin kohdistaa vihansa, halveksuntansa ja kaunansa juuri siihen kansanosaan, joka on maamme historiassa ollut alistettu, riistetty, ja kotoaan karkoitettu.

Suomessa ei ole koskaan ollut ns. ”neekeriorjuutta”. Sen sijaan täällä oli käytännössä voimassa maaorjuus aina 20-luvun alkuun asti. Sievistellen tätä orjuutta kutsuttiin torpparilaitokseksi. Kun torpparit vapautettiin, heidän asemansa hädin tuskin parani vain hieman. Kun maaorjat ja heidän jälkeläisensä alkoivat vaatia oikeuksia, heitä lyötiin ja kovaa. Vaikka heitä ei enää lahdattukaan kuten kansalaissodassa, ei heille millään meinattu antaa omaa maata. Vasta sotien jälkeen tuli asutuslaki, joka sekin oli kynyttäen tehty; tilakoko jäin niin pieneksi, että oli pakko muuttaa leivän perässä kaupunkiin vain parikymmentä vuotta myöhemmin. Tämä väestö ja heidän jälkeläisensä muodosti sen poliittisen kannatuspohjan, jolta nousi ensin Pientalonpoikien puolue ja sittemmin SMP. Tämän ”unohdetun kansan” osaan jäi sotien jälkeen myös iso osa maaseudulle asutetuista karjalaissiirtolaisista. Ei ole mikään yllätys, että joillain seuduin jopa kaksi kolmasosaa SMP:läisistä oli karjalaista siirtoväkeä ja heidän lapsiaan.

Kun siis halveksitaan Perussuomalaisia, halveksitaan myös entisten maaorjien ja sotapakolaisten jälkeläisiä. Näin ollen perussuomalaisiin ja Perussuomalaisiin ”sivistyneen suvaitsevaiston” kohdistama halveksunta ja viha on samanlaista yhteiskunnallista ”rasismia”, kuten USA:ssa valkoisen yhteiskunnan vain vaivoin pinnan alla kytevä viha ja syrjintä mustien orjien jälkeläisiä kohtaan. Voi sitä yltyvää vihaa, inhoa ja herjausten määrää, minkä halveksittu rahvas saa niskaansa, kun he kyllästyvät siihen, että heitä halveksitaan ja inhotaan, ja päättävät kerrankin äänestää herroja vastaan.

Entisten orjien jälkeläiset ovat vuosikymmenien työllä onnistuneet kohottamaan vähän elintasoaan, mutta saman rahvasta eli normivirtasia ja heidän omaksumiaan kulttuuriarvoja halveksiva asenne vaivaa tänä päivänä edelleen ”sivistyneistöä” sekä erityisesti ns. ”tiedostavaa” ja koulutettua vasemmistoa, joita Orwell osuvasti suomiikin ihmisiksi, joille ”toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Kukaan ei halveksi tavallista oman kansansa työmiestä yhtä paljon kuin ”eliittikommunistit”, kulttuurimarxilaiset ja viherliberaalit, joille halu samaistua ”sivistyneeseen vallankumouksen valiojoukkoon” on saanut aikaan sen, että oman kansan huono-osaisilta ja näiltä vaaleissa ”väärin äänestäviltä punaniskajunteilta” on omissa silmissä otettu pois täysi ihmisarvo. Lienee helpompi ulkoistaa välittäminen ja oma samaistuminen ”toiseutta” eli vähemmistöjä, vieraita kulttuureja ja kaukaa tulleita ihmisiä kohtaan kuin omaan kansaan, jonka arvoja, kulttuuria ja identiteettiä vastaan ollaan omaksuttu siirtomaa-ajan isäntien kolonialistinen ylimielisyys ja asenteet: koko oma ”suvaitseva”, ”eurooppalainen” ja ”sivistynyt” yhteiskunnallinen identiteetti on rakennettu suomalaista rahvasta, tuota sisäsiittoisen Impivaaran älytöntä luontokappaletta vastaan.

Jo parinkymmenen vuoden ajan "valistunut" akateeminen marxismi on puhunut kotkottaen sorrettujen ja vähäväkisten ”voimaantumisesta”. On mielenkiintoista millainen vihan ja raivon kihinä näissä samoissa piireissä on noussut kun kerrankin osa proletariaatista on voimaantunut ja hankkinut itselleen demokraattisesti vähän valtaa. Tämä kun ei tapahtunutkaan eliitin legitimoimien kulttuurivasemmistolaisten tunnusten alla. Väärin voimaannuttu?

Olisi jo korkea aika pyyhkiä persukset tällä marxismin frankfurtilaisen koulukunnan kaksinaismoralismilla, joka ”älykkö”-vasemmiston ohella vaivaa myös euroliberalisteja.

Kun työväestö vaihtaa poliittista leiriä - Työväenliikkeen hajoaminen vai uusi muotoutuminen?

Demarit ovat alamäessä koko Euroopassa, olleet jo pitempään. Työväestön poliittinen suuntautuminen on muuttumassa. Ennen oli tulipunaruusuja ja vaaleanpunaruusuja, nyt vaaleanpunaruusu joko kuihtuu tai alkaa sinivihertää, kun taas tulipunaruusu pysyy aika lailla ennallaan. Keskiluokan ja alemman keskiluokan keskuudesta kannatuksensa hakevat kansalliskonservatiiviset ja populistiset puolueet ovat nousussa.

Euroopassa työväestö ja proletariaatti diggaili ennen lähinnä sosiaalidemokraatteja ja laitavasemmistoa, kun nyt työväki tuntuu alkaneen valua kannattamaan kansalliskonservatiivisia arvoja, proleille jää joko pienet vasemmistolaiset sirpaleryhmät tai varsinaiset vasemmistopuolueet, joihin demareita on enää vaikea laskea.

Globalisoituvassa maailmassa työväen edut kun on ristiriidassa kolmannen maailman työväen etujen kanssa. Suomessakin suomalaisen työläisen saavutetut edut ovat murenemassa Intian ja Kiinan työväen etujen takia. Internatsismi (internationalismi) kun tosiasiassa kusee työväkeä silmään ja palvelee globaalin pääoman etua, näennäisestä prole-solidaarisuuden kaavusta huolimatta.

Mutta mikä on lopputulos? USA:ssakin on proletariaatti, mutta se on varsinainen vasemmiston kauhukuva; Raamattu&Rynkky-työväestö, joka ei äänestä sikäläistä vasemmistoa yrittävää esittävää demokraattipuoluetta, vaan ideologisista syistä lähinnä kovan linjan republikaaneja. Demokraattien kannatus taas löytyy kaupunkiväestä, koulutetusta ja "sisäsiististä" ylemmästä keskiluokasta ja marginaalissa olevista liberaaleista. Juuri tämän takia USA:ssa ei ole oikein kunnon vasemmistoa.

Miten käy Suomessa? Suomessa ei ole juuri ollenkaan Raamattu&Rynkky-konservatiiveja. Erikseen on kyllä Raamattu-konservatiiveja ja toisaalta isänmaallisia kansalliskonservatiiveja. Nämä ryhmät ovat vain hyvin vähän päällekkäisiä. Ensin mainittu on kallellaan perinteiseen eurooppalaiseen kristillisdemokratiaan, ja jälkimmäinen talvisodan henkeen sekä alkiolaisuuteen, joten kehityskulku ei kyllä mene samanlaiseen tilanteeseen kuin USA:ssa.

Sen sijaan sosiaalidemokraatteja nakertavat, poliittisessa keskustassa tai jopa keskustavasemmistossa olevat, kansalliset ja populistiset puolueet saavat Euroopassa yhä enenevässä määrin kannatusta, myös Suomessa. Voisikin sanoa, että työväestön arvot ja työväestön intressi käy paljon enemmän yksiin eurooppalaisen kansallisvaltion ja hyvinvointivaltion etua sekä kansallismielisyyttä arvossa pitävien ihmisten intressien kanssa, kuin mitä USA:n Raamattu&Rynkky-konsujen intressit käyvät yksiin heitä mennen tullen silmään kusevien globalisti-republikaanien intressien kanssa.

Mutta tulevaisuus näyttää, hajoaako työväenliike, vai syntyykö sen valtavirta uudestaan kansallis-konservatiivisempana versiona. Tai hajoaako koko puoluejärjestelmä, ja siirrytään suoraan demokratiaan? Tai ehkäpä meitä odottaakin keskusjohtoinen poliisivaltio DDR:n tyyliin, mutta ultra-kapitalistisella talousjärjestelmällä, Cyber Punk dystopia?

Konservatiivit ratkaisevat tulevat vaalit

Ennen kuin minulla on jotain tärkeää huomautettavaa, haluan ensin kiittää Paavo Arhinmäkeä syötöstä lapaan: Arhinmäkihän julisti, että "Vasemmistoliitto on työväenpuolue ilman rasismia".

Kuten tiedämme, on vasemmisto uudelleenmääritellyt termin rasismi käsittämään lähes kaiken, mikä on vasemmiston maailmojasyleilevän maailmankuvan vastaista. Tämän valossa kannattaa katsoa sanakirjasta sen alkuperäinen perusmerkitys: etnisperustainen syrjintä, ja todeta, että koska vasemmisto tuntuu yleisesti pitävän kaikkia muita ihmisiä suomalaisia parempina ja kaikkia muita kulttuureja suomalaista kulttuuria parempina, ovat he siten implisiittisesti rasistisia.

Arhinmäki olisi voinut myös sanoa: “Vasemmistoliitto on työväenpuolue ilman työtä ja työväkeä”. Ilkeämieliset voisivat muistuttaa, että Vasemmistoliiton nykyjohto ei tunnetusti ole paljoa käsiään liannut ns. rehellisessä työssä, ja että sen ajamalla talouspolitiikalla ei ainakaan hidasteta teollisuustyöpaikkojen joukkopakoa Suomesta.

Mutta sitten asiaan: Seuraavissa eduskuntavaaleissa konservatiivien äänet ratkaisevat paljon.

Ne ratkaisevat:

a) säilyttääkö Kokoomus suurimman puolueen asemansa, ja tuleeko Kataisesta pääministeri,

b) kuinka suuren vaalivoiton Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit saavat, ja

c) Jos Kokoomus onnistuukin pitämään asemansa suurimpana puolueena, joutuuko se vaihtamaan Keskustan, Vihreät ja RKP:n kumppaneina SDP:hen, Perussuomalaisiin ja Kristillisdemokraatteihin.

Räsäsen isku konservatiiviseen kultasuoneen, loistavat poliittiset vedot, TV2:n homoillasta alkaen, ovat aikaansaaneet KD:lle voimakkaan kannatusaallon. Yli tuhat uutta jäsentä ja arvattavasti vähintään prosentin tai ehkä kaksikin, eli noin neljänneksellä kasvanut kannatus, on todellinen poliittinen ongelma Kokoomukselle, RKP:lle, ja jossain määrin myös Keskustalle tulevissa Vaaleissa.

Kokoomus, KD ja Keskusta kilpailevat samoilla konservatiivisten äänestäjien apajilla. Keskusta ei menetä ääniä tulevissa vaaleissa sen vuoksi, että se ei olisi tarpeeksi konservatiivinen, mutta se voi yrittää paikata tappiotaan yrittämällä houkutella Kokoomuksesta pakenevia konservatiiveja. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä Seppo Kääriäisen taannoinen lausunto, että Kokoomus olisi muuttunut liberaalipuolueeksi (ikään kuin puolueen konservatiivit eivät huomaisi, että Keskustassa valta on lipsunut liberaaliklikille).

Nimittäin jos KD:n kannatus nousee 6%:n pintaan (tai ylikin) tulevissa vaaleissa, on se pois ensi sijassa Kokoomukselta ja RKP:ltä. Alkuun Kokoomus oli hipihiljaa, eikä ottanut asiaan kantaa, sillä sen asema johtavana puolueena pitää takanaan sen, että sillä on paljon kannattajia sekä liberaaleissa että arvokonservatiiveissa. Suunnanmuutos homoasiassa puolesta tai vastaan tarkoittaa sille menetettyä kannatusta. Jo parin prosentin kannatuksen menetys nykyisellään merkitsee todennäköisesti pääministeripostin menetystä.

KD ainoana aidosti kaksikielisenä puolueena tappelee joka vaaleissa RKP:n kanssa Pohjanmaan konservatiivisten ruotsinkielisten äänistä. Vaaleista riippuen siirtymä KD:n ja RKP:n välillä on ollut noin 0,5 – 0,7 %:n luokkaa. Tämä tarkoitta sitä, että tulevissa vaaleissa RKP joutuu sekä nostamaan kielikysymyksen hyvin kovasti esille ja reivaamaan kurssiaan konservatiivisempaan suuntaan estääkseen saamasta takkiinsa.

Kokoomus tosin teki ratkaisevan virheen jo viime kesän puoluekokouksessa, päättäessään periaatteellisesti hyväksyä homoavioliitot ja -adoption. Tämän valossa onkin perin outoa, että pj Katainen meni ilmoittamaan kannattavansa homoavioliittoja. Katainen kuitenkin ilmoitti, ettei puolueena Kokoomus lähde asiaa ajamaan. Kokoomuksen kanta on ”jämäkkä ehkä”, koska se ei enää voi seistä perinteisten arvojen takana, mutta silti koittaa uskotella tekevänsä niin, jottei konservatiivisiipi vaihtaisi leiriä.

Vuoto Kokoomuksesta on jo tosin alkanut. Tiedän henkilökohtaisesti useita ex-kokoomuslaisia, jotka jättivät puolueen jo viime kesän puoluekokouksen samaa sukupuolta olevien avioliittoasian hyväksymisen takia. Varsinkin täällä Pohjois-Suomessa heitä on paljon. Ja jo viimeksi Kokoomuksen kolmas kansanedustajapaikka Oulun läänistä oli hilkulla.

Persut ovat jo ns. ”konservatiiviänkyröitä”. Meidän ei ole tarvinnut paljoa toitotella kielteisiä kantojamme samaa sukupuolta olevien parien avioliittoihin ja niiden kirkollisiin vihkimisiin. Eihän ”sikaniskajunttirasisteilta” liberaalipoppoo ”parempaa” odotakaan. Persujen ei tarvitse konservatiiveja erikseen houkutella, kannatus kasvaa muutenkin.

Tämän valossa on hieman outoa, miksi jos mahdollista vielä arvokonservatiivisempi KD on saanut asiasta niin paljon painetta. Räsänen ilmoitti kantansa olevan kirkon perinteisen linjan mukainen, ja tästä hermostuneena liberaalit alkoivat vinkua, että voi miten kamalaa, yhyy ja ”mitenjokuvoivieläkakstuhattaluvullaollanoinsuvaitsematon!”.

Vielä surkuhupaisempaa oli seurata pro-sodomiittien paskahalvausta sen takia että kirkon sisällä on konservatiiveja, jotka eivät homoutta hyväksy: ”Hyi kauhia! Iiiik! Kamalaa! Yhyy! Ynnynnynnynnyy!”.

Liberaalileiri muistuttaa asiassa herkkähipiäistä kylpytakissa hilluvaa komentajaesimiestä Kummeli-Stories elokuvasta: ”Tuolla se joku vittuillee, meille ja haukkuu homoksi, sitä me ei helvetti hyvällä katota, vaan hyökätään sinne, ja jumalauta vaikka minä homo olisinkin niin ei sitä minulle tarvitse sanoa!”. Seuraushan oli kolmen sissin lähettäminen iskemään Luxemburgiin, ja hauskaa viihdettä koko illaksi. Tässä tapauksessa tragikoomista viihdettä tosin riittää vähintään ensi kevääseen asti.

Homo homini homo est

"Kärsitkö sinäkin homofobiasta!?

-En, minä nautin siitä."


Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee enemmistön poliittinen homomania. Avioliitto halutaan määritellä uusiksi. Parisuhdelaki ei riitä. SeTa ja enemmistö kansasta kannattaa galluppien mukaan homojen oikeutta avioliittoon. Jopa kirkon pitäisi alkaa vihkimään homoja, ja tinkiä parituhatvuotisesta opistaan, perinteenstään ja uskostaan. Muuten kirkkoa uhkaa vihkimisoikeuden menettäminen.

Tilanne on se, että suuri konsensus poliittisten toimijoiden joukossa on sitä mieltä, että homous on siinä mielessä erityistä ja erikoista, että se pitää nostaa ikään kuin jalustalle esimerkkinä vähemmistöstä, jonka oikeudet eivät toteudu, ja tälle vähemmistölle halutaa ajaa erivapauksia jopa uskonnonvapauden yli.

Uskonnollisella yhteisöllä kun on oikeus pitää kiinni omista säännöistään ja opeistaan, ja niiden käytännöt saavat olla ristiriidassa yleisten käsitysten kanssa. Näin siksi että kenelläkään ei ole pakko kuulua sellaiseen uskontoon, jonka opit ja käsitykset ovat omien näkemysten tai oikeuksien vastaisia. Uskonnonvapaus on ensisijassa oikeutta uskoa ja harjoittaa uskontoa. Jos jotakuta loukkaa se, että uskonto X ei hyväksy hänen mielipiteitään tai identiteettiään, se on voi voi, mutta asialle ei voi mitään.

Ja jotta tilanne olisi vielä kaksinaismoralistisempi, nämä vaatimuspaineet homoavioliiton hyväksynnästä kohdistuvat vain protestantteihin. Eipä ole isompaa hiostamista ja painetta vielä SeTa:n tai Vihreiden taholta alkanut ortodokseja tai katolisia vastaan, muslimeista puhumattakaan. Ai niin, melkein unohdin, että viimeksi mainittua uskontoa kohtaan ei voidakaan, sillä se olisi rasismia, vai miten se oli?

Politiikan puolella on myös voimakas konsensuksen ryhmäpaine asian suhteen. Tällä tarkoitan sitä, että kaikki puolueet Kristillisdemokraatteja ja Perussuomalaisia lukuun ottamatta kannattavat homoavioliittoja ja homojen adoptio-oikeutta, vaikkakin suurten puolueiden sisällä suhtautumisessa vallitsee ristiriitoja.

Homomaaninen ryhmäpaine ja paheksunta on voimakasta. Se fakta, että kaksi puoluetta ei laula yhdessä samassa fag-hag-kuorossa muiden kanssa, saa aikaan tekopyhää kauhistelua ja älämölöä muiden poliittisten toimijoiden keskuudessa. Konservatiivit, nuo patavanhoilliset fasisti-siat ja fossiloituneet homofoobiset dinosaurukset on pantava ruotuun.

Miksi?

Miksi kaikkien pitäisi alistua mielipide konsensukseen? Siksi, että muutkin tekevät niin? Siksi, että muuten joillain tulee paha mieli, yhyy?

Keskustelua hallitsee negatiivisen leiman saanut iskusana ja käsite; Homofobia. Ne jotka eivät hyväksy homoliittoja ja homojen adoptiota, ovat homofoobikkoja. Homofoobikko on ihminen, joka ei pidä homostelusta tai vieroksuu homoutta. Tällä logiikalla kai allekirjoittanut on myös hernekeittofoobikko, sortofoobikko ja väkivaltafoobikko, koska vieroksun myös näitä asioita, enkä pidä niistä.

SeTa:n mielestä homofoobikot ovat sairaita, ehkä jopa tärähtäneitä, ellei peräti hulluja. Heidät pitää parantaa, joidenkin mielestä vaikka pakolla. Homofobia katsotaan parantuneeksi vasta kun ihminen muuttaa mielipiteensä homomyönteiseksi. Homofoobikko on näemmä vähintään suvaitsematon ja kuulemma takapajuinen, vanhoillinen, ajastaan jälkeen jäänyt, ellei peräti iljettävä natsi tai fasisti. Miksi?

Homofobia iskusanana on siis syytös ajatus- tai mielipiderikoksesta. Onko niin, että homoyhteisö haluaa orwellilaisella meiningillä kostaa normivirtasille sen, että heitä 70-luvulla lain voimalla diagnosoitiin sairaiksi, ja ennen sitä myös rikollisiksi? Siksikö nyt niitä, jotka eivät homoutta hyväksy on syytä oikein leimata vähintään sairaiksi ellei jopa rikollisiksi?

Jotta logiikka oikein heittäisi häränpyllyä, niin samaan aikaan kun homofobia on suvaitsematonta ja sairasta, se on kuitenkin homoa! Homofobia on kuulemma piilo-homouden merkki [sic!]. Jos olet homofoobikko, olet siis varmasti homo, ja äitiski oli varmaan homo kun sua teki, niin kerta11!!

Nykyisin vallitsevan yhteikunnassa leviävän paradigman mukaan ihminen on homofoobi, ellei hän ole homofiili. Jos hän on homoboofi, hän on huono ihminen ja piilohomo. Jos hän on homofiili, hän on myös mahdollisesti homo. Että olemme ihan kaikki sitten homoja?

Onko ihminen siis ihmiselle homo?

Kaiken edellä kuvatun valossa voin vain todeta, että olen iloinen, että on olemassa vielä konservatiivinen, terve, vastavoima tälle vouhotukselle, ja taivaan kiitos Persuista ja Kristillisdemokraateista. Sillä niin kauan kuin terve konservatiivinen vastavoima on olemassa, ei tarvitse pelätä ääriliikkeiden ottavan ns. genreä haltuunsa.

Ääriliikkeistä puheen ollen, tiedättekö, mikä oli koko 1900-luvun poliittisesti kaikkein merkittävin, vaikutusvaltaisin, ja aikaansaavin homojen emansipaatioliikehdintä?

Ehei, on kyse ei ole mistään San Fransiscon hipeistä, vaan porukasta nimeltä Sturmabteilung eli natsipuolueen SA-joukot. Tämä militaristinen homoliike raivasi väkivallalla vastustajat, erityisesti vasemmiston, tieltään, ja nosti natsit valtaan, ja siten johdatti maailman toistaiseksi verisimpään sotaan.

Luonnollisestikaan nykyinen, hippiromantiikkaan ja pinkkeihin kalsareihin pukeutunut, homoseksuaalien emansipaatioliike ei halua muistella edeltäjäänsä. En kuitenkaan usko, että mikäli tämä vähemmistö pääsisi yhteiskunnassa dominoivaan asemaan, jälki olisi yhtään SA:n riehuntaan kauniimpaa tai rakentavampaa. Senverta fanaattista sakkia osa SeTa:nkin piireissä vaikuttavista tahoista on.



------------------
---------
-----

P.S. Sturmabteilung joutui kuitenkin homovihan uhriksi. SA-hajotettiin ja sen johtajat tapettiin Hitlerin ja natsijohtajien toimesta juuri joukkojen homoutta syynä käyttäen. Todellinen poliittinen syy tosin oli SA-johtaja Röhmerin hanke Hitlerin syrjäyttämiseksi. Hajotettuja SA-miehiä ei moneen vuoteen hyväksytty mihinkään, ja heistä uhkasi tulla yhteiskunnan hylkiötä. Natsien oli sen vuoksi pakko päästää heidät armeijaan, vaikka Wehrmacht ei millään olisi homoseksuaaleja riveihinsä sallinut. Hitlerin käskystä kuitenin noin 40 000 miestä, joista suuri osa homoja, siirrettiin eräänlaisena hyvityksenä armeijan riveihin, ettei heistä olisi tullut uhkaa Hitlerin vallalle.

Perussuomalaiset – Tulevaisuuden puolue!

Perussuomalaiset puolueena on uusi ja eri puolue, joka ei linjauksiltaan ole yksi yhteen vanhan SMP:n kansa, vaikka sen perillinen onkin.

Yksi ero on se, että PS ei ole vain pienviljelijöiden puolue, vaan on koko maan puolue. Sen äänestäjistä yhä useammat asuvat kaupungeissa, eivät maaseudulla. Huomattava osa PS:n äänestäjistä on nuoria, kaupunkilaisia miehiä.

PS on maltillisen kansallismielinen puolue. Tony Halme oli enemmänkin kuin maltillinen, mutta hänen vanavedessään puolueeseen on tullut laumoittain nuoria, kansallisesti orientoituneita ja isänmaallisia ihmisiä, jotka kyseenalaistavat mm. monikulttuurisuuden ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuuden itsestäänselvyyden.

Kaikki eivät ole kokonaan torppaamassa maahanmuuttoa, mutta noiden aatteiden lähes ideologisen dogmin kaltaisen itsestäänselvän hyvyyden, kyseenalaistaa melkoinen osa Perussuomalaisista. Tämä ei tarkoita, että PS puolueena olisi ulkomaalaisvastainen, vaan se on maahanmuuttokriittinen. Maahanmuuttokriittinen on eri asia kuin maahanmuuttajavastainen. On eri asia kritisoida ilmiötä, siihen suhtautumista ja siihen liittyvää politiikkaa, ja puhua varoittavaan sävyyn sen seurauksista kuin vastustaa ulkomaalaisia ihmisinä.

Tutkimukset vahvistavat osaltaan tätä monikulttuurisuudesta tarpeeksensa saaneiden kaupunkilaisnuorten tuloa Perussuomalaisiin.
11,6% 15-30 vuotiaista olisi valmis äänestämään Persuja (Lähde: Nuorten osallistuminen ja vaikutusmahdollisuudet paikallistasolla 2004. Tampereen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto 2005). 23% 18-29 -vuotiaista, jotka eivät äänestäneet viime eduskuntavaaleissa, voisi äänestää Perussuomalaisia (Helsingin Sanomat 28.1.2004)

Viime keväänä julkistetun nuorisobarometrin mukaan viidennes 15-18 -vuotiaista pojista (ja noin 11% kaikista tytöt mukaan lukien) suhtautuu negatiivisesti monikulttuurisuuteen ja rajoittamattomaan maahanmuuttoon.

Vastattain julkaistun nuorten poliittisia mielipiteitä ja äänestyskäyttäytymistä kartoittavan tutkimuksen mukaan nuorten äänet menevät kolmelle taholle: Talousliberaaliselle uusoikeistolle (Kokoomus), Vihreälle uusvasemmistolle (De Gröna) ja "kovien arvojen" oikeistopopulisteille (PS). Kun nykyiset 15-30 vuotiaat ovat keski-ikäisiä ja sukupolvena vallan kahvassa, nämä kolme ryhmää tulevat olemaan "Kolme Suurta". Tämä tarkoittaa että nykyisistä suurista puolueista vain Kokoomus olisi olemassa nykyisenkaltaisena.

Vihreät vetää uusvasemmistoalaisen liberalisminsa ja pehmeän imagonsa takia puoleensa nuoria, koulutettuja kaupunkilaisnaisia. PS taas vetää puoleensa konservatiivisiin arvoihin uskovia ja kansallisen identiteettinsä arvon havainneita nuoria miehiä niin maalta kuin kaupungeista. Kokoomus houkuttelee puolestaan markkinaliberalismiin ja yksilönvapauteen uskovia talous-orientoituneita kaupunkilaisnuoria.

Tämä on selvästi nähtävissä myös puolueiden jäsenmäärissä. Toissa vuonna ainoat puolueet, jotka kasvattivat absoluuttista jäsenmääräänsä, olivat Vihreät ja Perussuomalaiset. Viime vuonna myös Kokoomus nousi kasvavien listalle. Muiden puolueiden jäsenmäärä laskee jatkuvasti.

Pelkästään viime presidentinvaalien jälkeisen vajaan vuoden aikana Perussuomalaisten jäsenmäärä on kasvanut yli 30%. Edellisenä vuotena kasvu oli samansuuruista.

Meissä nuorissa on tulevaisuus, varautukaa siihen.