Vihaa ja syrjintää, mutta ketä kohtaan?

Viimeaikainen vaalien jälkeinen kuohunta on kiehunut yli äyräidensä, varsinkin netissä, mutta myös erinäisten lehtien palstoilla on nähty varsin ala-arvoisia kirjoituksia. Vaalikrapula on kova monilla sellaisilla tahoilla, joille pinnan alla kytenyt ja vaaleissa Perussuomalaisten kannatukseksi kanavoitunut konservatiivinen arvokapina tuli järkytyksenä.

Päivän iskusana tuntuu olevan vihakirjoittelu. Vaalien jäljiltä on kirjoitettu monta erittäin vihaista kirjoitusta, joissa Perussuomalaisia on syytetty vihalla kampanjoinnista ja vihanlietsonnasta. Pienikin vilkaisu netissä vellovaan kuohuntaan antaa kuitenkin varsin päinvastaisen kuvan. Viha näyttää kohdistuvan pääasiassa perussuomalaisia vastaan.

On ymmärrettävää, että Vihreiden heikko vaalitulos ja konservatiivisten arvojen voimistuminen saa aikaan voimakkaan alkukantaisen tunnereaktion punaviherliberaaleissa, sekä muissa ihmisissä, jotka ovat rakentaneet ideologisen omakuvansa sen varaan, että he mieltävät itsensä suvaitseviksi, sivistyneiksi ja ”junttitaviksia” paremmiksi ihmisiksi.

Pettymyksen ja loukatun ylemmyydentunnon kanavoiminen vihan ja katkeruuden täytteiseksi ristiretkeksi Perussuomalaisia ja heitä äänestäneitä ”perussuomalaisia” kohtaan, edustaa kuitenkin juuri sitä vihaa, suvaitsemattomuutta ja kiihottumista kansanryhmää vastaan, jota tämä itsensä omissa silmissään jalustalle kohottanut akateeminen junttiporukka väittää vastustavansa.

Tämän kaksinaismoralismin ja sokeuden suhteen voidaan jopa puhua eräänlaisesta rasismista, käsitteen laajemmassa merkityksessä. Itsensä jalustalle kohottanut ”suvaitsevaisto” kun nimittäin kohdistaa vihansa, halveksuntansa ja kaunansa juuri siihen kansanosaan, joka on maamme historiassa ollut alistettu, riistetty, ja kotoaan karkoitettu.

Suomessa ei ole koskaan ollut ns. ”neekeriorjuutta”. Sen sijaan täällä oli käytännössä voimassa maaorjuus aina 20-luvun alkuun asti. Sievistellen tätä orjuutta kutsuttiin torpparilaitokseksi. Kun torpparit vapautettiin, heidän asemansa hädin tuskin parani vain hieman. Kun maaorjat ja heidän jälkeläisensä alkoivat vaatia oikeuksia, heitä lyötiin ja kovaa. Vaikka heitä ei enää lahdattukaan kuten kansalaissodassa, ei heille millään meinattu antaa omaa maata. Vasta sotien jälkeen tuli asutuslaki, joka sekin oli kynyttäen tehty; tilakoko jäin niin pieneksi, että oli pakko muuttaa leivän perässä kaupunkiin vain parikymmentä vuotta myöhemmin. Tämä väestö ja heidän jälkeläisensä muodosti sen poliittisen kannatuspohjan, jolta nousi ensin Pientalonpoikien puolue ja sittemmin SMP. Tämän ”unohdetun kansan” osaan jäi sotien jälkeen myös iso osa maaseudulle asutetuista karjalaissiirtolaisista. Ei ole mikään yllätys, että joillain seuduin jopa kaksi kolmasosaa SMP:läisistä oli karjalaista siirtoväkeä ja heidän lapsiaan.

Kun siis halveksitaan Perussuomalaisia, halveksitaan myös entisten maaorjien ja sotapakolaisten jälkeläisiä. Näin ollen perussuomalaisiin ja Perussuomalaisiin ”sivistyneen suvaitsevaiston” kohdistama halveksunta ja viha on samanlaista yhteiskunnallista ”rasismia”, kuten USA:ssa valkoisen yhteiskunnan vain vaivoin pinnan alla kytevä viha ja syrjintä mustien orjien jälkeläisiä kohtaan. Voi sitä yltyvää vihaa, inhoa ja herjausten määrää, minkä halveksittu rahvas saa niskaansa, kun he kyllästyvät siihen, että heitä halveksitaan ja inhotaan, ja päättävät kerrankin äänestää herroja vastaan.

Entisten orjien jälkeläiset ovat vuosikymmenien työllä onnistuneet kohottamaan vähän elintasoaan, mutta saman rahvasta eli normivirtasia ja heidän omaksumiaan kulttuuriarvoja halveksiva asenne vaivaa tänä päivänä edelleen ”sivistyneistöä” sekä erityisesti ns. ”tiedostavaa” ja koulutettua vasemmistoa, joita Orwell osuvasti suomiikin ihmisiksi, joille ”toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Kukaan ei halveksi tavallista oman kansansa työmiestä yhtä paljon kuin ”eliittikommunistit”, kulttuurimarxilaiset ja viherliberaalit, joille halu samaistua ”sivistyneeseen vallankumouksen valiojoukkoon” on saanut aikaan sen, että oman kansan huono-osaisilta ja näiltä vaaleissa ”väärin äänestäviltä punaniskajunteilta” on omissa silmissä otettu pois täysi ihmisarvo. Lienee helpompi ulkoistaa välittäminen ja oma samaistuminen ”toiseutta” eli vähemmistöjä, vieraita kulttuureja ja kaukaa tulleita ihmisiä kohtaan kuin omaan kansaan, jonka arvoja, kulttuuria ja identiteettiä vastaan ollaan omaksuttu siirtomaa-ajan isäntien kolonialistinen ylimielisyys ja asenteet: koko oma ”suvaitseva”, ”eurooppalainen” ja ”sivistynyt” yhteiskunnallinen identiteetti on rakennettu suomalaista rahvasta, tuota sisäsiittoisen Impivaaran älytöntä luontokappaletta vastaan.

Jo parinkymmenen vuoden ajan "valistunut" akateeminen marxismi on puhunut kotkottaen sorrettujen ja vähäväkisten ”voimaantumisesta”. On mielenkiintoista millainen vihan ja raivon kihinä näissä samoissa piireissä on noussut kun kerrankin osa proletariaatista on voimaantunut ja hankkinut itselleen demokraattisesti vähän valtaa. Tämä kun ei tapahtunutkaan eliitin legitimoimien kulttuurivasemmistolaisten tunnusten alla. Väärin voimaannuttu?

Olisi jo korkea aika pyyhkiä persukset tällä marxismin frankfurtilaisen koulukunnan kaksinaismoralismilla, joka ”älykkö”-vasemmiston ohella vaivaa myös euroliberalisteja.

Miksi persuja haukutaan natseiksi?

Siksi koska me olemme puoluekartalla oikeasti keskustassa, Kepun ja Demareitten välissä, samoin kuin SMP oli, mutta olemme enempi kansallismielinen arvopuolue, ja uhmaamme olemassaolollamme eliitin etuja.

Olemme jossain määrin kolmiulotteisen hegeliläisiä, synteesi kolmesta teesistä: kokkareiden perinteistä isänmaallisuutta, demarien skandinaavista hyvinvointimallia ja Kepun aluepolitiikkaa. Näin olemme eliitin agendalle eräänlainen antiteesi.

Kun ihmiset äänestävät perinteistä oikeistoa, eliitti hykertelee, sillä vastineeksi siitä, että se saa ajaa talouspoliittisia ja ulkopoliittisia päämääriään, ihmiset saavat leikkiä arvokonservatiiveja. Kun ihmiset äänestävät perinteistä vasemmistoa, eliitti hykertelee, sillä se saa ajaa sosiaaliliberaaleja ja arvopoliittisia päämääriään, ja vastineeksi ihmiset saa vähän yrittää leikkiä sosialisteja.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Merkille pantava seikka, eräänlainen trendi politiikassa, taloudessa ja yhteiskunnassa, on eliitin pyrkimys päästä eroon perinteisestä, vapaakauppaa ja suurkapitalismia vastustavasta vasemmistosta, suosimalla Vihreiden tyyppisiä, enemmän vasemmistolaista sosiaaliliberalismia ja pääoman etujen suhteen vähemmän uhkaavia painotuksia edustavia vasemmistopuolueita. Tällainen perinteisistä vasemmistolaisista talousteeseistä etääntynyt hampaaton "uusvasemmisto" on suurpääomalle lähinnä harmiton puudeli. Mitä nyt välillä kahlitsevat itsensä johonkin puuhun tai nylkyttävät kiusallisesti markkinavoimien jalkaa julkisella paikalla.

Vastaava trendi on myös oikeiston puolella: Kansalliskonservatiivinen, perinteinen oikeisto, on eliitin vapaakauppa ja rajaton kapitalismi -unelmalle haitallinen, koska se korostaa kansallisia ja kulttuurisia rajoja, sekä kansallisten etujen nostamista suurpääoman taloudellisten intressien, eli pääoman totalitarismin ja rajattoman riiston, esteeksi. Siksi ns. stubbilainen munaton oikeistoliberalismi on suurpääoman herroille mieluinen kotikissa. Mitä nyt välillä saattaa liian kovaäänisesti naukua häiritsevästi jostain kansalaisoikeuksista tai kansallisista eduista keskellä yötä tai vaalien alla, mikä häiritsee isäntien suloista unta rajattomasta riistosta ja pääoman totalitarismista.

Kun nyt sitten tulee puolue, joka on eliitin päämäärien vastainen, eikä suostu hajota-ja-hallitse -ruotuun, eliitti nousee varpailleen ja alkaa kiljua "Senkin natsit! Hyi! Iik!". Ja mikä vielä pahempaa, tämän puolueen nousu uhkaa torpata meneillään olevan projektin oikeiston ja vasemmiston lopullisesta kastroimisesta suurpääoman vasalleiksi, reaktio on vieläkin voimakkaampi.

Toisen Maailmansodan juoksuhautoihin henkisesti jämähtänyt laitavasemmisto on helppo saada näkemään työväen ääniä vetävä kilpailija ”fasistisena”, ja vastaavasti liberaalioikeisto on helppo saada näkemään konservatiivien ja isänmaallisten ääniä vetävä häirikkö ”äärioikeistona”. Kun siis eliitti sanoo: "Puskii!" niin molemmat käyvät raapien ja räksyttäen kimppuun, stubbilaiset ja arhinmäkeläiset barrikadeille yksissä tuumin persuilua vastaan.

Onneksi on Perussuomalaiset!

P.S. Sama pätee useimpiin Euroopan ns. populistipuolueisiin.

P.S.S. On kätevämpi käyttää termiä eliitti, kuin puhua poliittisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti päättävässä asemassa olevasta suurituloisesta ja hyvin syöneestä kansanryhmästä, tuosta yhteiskunnallisen pyramidihuijauksen huipulla loisivasta käenpoikapopulaatiosta, joka tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta omaa säätyään kuin halveksimaansa ja riistämäänsä rahvasta kohtaan.

Populismista

Perussuomalaisia syytetään usein populisteiksi. Mitä se on? On aika taas avata vähän sitä, miksi Perussuomalaiset nuoret liputtavat ylpeänä populismin lippua, sekä miksi populismia vastaan hyökätään ja siitä on tehty negatiivinen haukkumasana.

Eliitti todellisuudessa tykkää sellaisesta populismista, joka on heidän leimakirveittensä mukaan pelkkää halpahintaista kansankosiskelua, mutta pelkää, inhoaa ja vihaa oikeaa populismia. Siksi populismi-sanaa käytetään negatiivisena haukkumana vain niistä tahoista, jotka ajavat oikeasti kansan tahdon toteutumista, kun taas pellepopulisteja korkeintaan vähän torutaan, ja useinkaan heitä ei edes kutsuta populisteiksi.

Populistinen politiikka on kansan, tai ainakin populistisen puolueen, enemmistön tahdon mukaista politiikkaa. Populistipoliitikon pitää (tai pitäisi) äänestää vastoin omaa mielipidettään, mikäli se on ristiriidassa kansan enemmistön tai omien äänestäjiensä enemmistön tahdon kanssa. Populismi toimii alhaalta ylöspäin. Populisti pyrkii ilmaisemaan asiansa selkeästi ja yksinkertaisesti, jotta jokainen tajuaisi, mikä on hänen kantansa, ja miksi, ja missä mennään, ja jotta normivirtaset voisivat tarvittaessa kyseenalaistaa asiat ja vaatia hänet sekä muut toimijat vastuuseen sanomisista ja tekemisistä. Näin ollen populismi sekä palvelee demokratian toteutumista että on olennainen osa toimivaa demokratiaa.

Elitistinen politiikka taas on jonkin erityisryhmän; oman puolueen johdon, sisäpiirin, "asiantuntijoiden" tai jonkin vastaavan pienen piirin näkemysten mukaista politiikan hoitoa, joka usein on kansan ja jopa elitistisen puolueen kannattajien enemmistön tahdon vastaista. Elitistimissä valta toimii ylhäältä alaspäin. Elitisti pukee puheensa usein vaikeaselkoiseen jargoniin ja puppulausevirtaan, jotta normivirtaset eivät tajuaisi missä mennään ja mitä tehdään, etteivät he voisi kyseenalaistaa esitettyjä kantoja, eivätkä näin asettaa elitistiä tai muita toimijoita vastuuseen sanomisista, sekä ennen kaikkea suostuisivat paremman puutteessa siihen, mitä heille tarjotaan. Elitistinen politiikka on siis oligarkiaa, lobbareiden ja sisäpiiriläisten valtaa. Se ei palvele demokratian toteuttamista, eikä todellisuudessa edes halua oikeaa demokratiaa.

Tästä syystä populismi on niin vihattu eurooppalaisen eliitin keskuudessa. Uusi poliittinen aateli pelkää asemiensa puolesta.