Kun työväestö vaihtaa poliittista leiriä - Työväenliikkeen hajoaminen vai uusi muotoutuminen?

Demarit ovat alamäessä koko Euroopassa, olleet jo pitempään. Työväestön poliittinen suuntautuminen on muuttumassa. Ennen oli tulipunaruusuja ja vaaleanpunaruusuja, nyt vaaleanpunaruusu joko kuihtuu tai alkaa sinivihertää, kun taas tulipunaruusu pysyy aika lailla ennallaan. Keskiluokan ja alemman keskiluokan keskuudesta kannatuksensa hakevat kansalliskonservatiiviset ja populistiset puolueet ovat nousussa.

Euroopassa työväestö ja proletariaatti diggaili ennen lähinnä sosiaalidemokraatteja ja laitavasemmistoa, kun nyt työväki tuntuu alkaneen valua kannattamaan kansalliskonservatiivisia arvoja, proleille jää joko pienet vasemmistolaiset sirpaleryhmät tai varsinaiset vasemmistopuolueet, joihin demareita on enää vaikea laskea.

Globalisoituvassa maailmassa työväen edut kun on ristiriidassa kolmannen maailman työväen etujen kanssa. Suomessakin suomalaisen työläisen saavutetut edut ovat murenemassa Intian ja Kiinan työväen etujen takia. Internatsismi (internationalismi) kun tosiasiassa kusee työväkeä silmään ja palvelee globaalin pääoman etua, näennäisestä prole-solidaarisuuden kaavusta huolimatta.

Mutta mikä on lopputulos? USA:ssakin on proletariaatti, mutta se on varsinainen vasemmiston kauhukuva; Raamattu&Rynkky-työväestö, joka ei äänestä sikäläistä vasemmistoa yrittävää esittävää demokraattipuoluetta, vaan ideologisista syistä lähinnä kovan linjan republikaaneja. Demokraattien kannatus taas löytyy kaupunkiväestä, koulutetusta ja "sisäsiististä" ylemmästä keskiluokasta ja marginaalissa olevista liberaaleista. Juuri tämän takia USA:ssa ei ole oikein kunnon vasemmistoa.

Miten käy Suomessa? Suomessa ei ole juuri ollenkaan Raamattu&Rynkky-konservatiiveja. Erikseen on kyllä Raamattu-konservatiiveja ja toisaalta isänmaallisia kansalliskonservatiiveja. Nämä ryhmät ovat vain hyvin vähän päällekkäisiä. Ensin mainittu on kallellaan perinteiseen eurooppalaiseen kristillisdemokratiaan, ja jälkimmäinen talvisodan henkeen sekä alkiolaisuuteen, joten kehityskulku ei kyllä mene samanlaiseen tilanteeseen kuin USA:ssa.

Sen sijaan sosiaalidemokraatteja nakertavat, poliittisessa keskustassa tai jopa keskustavasemmistossa olevat, kansalliset ja populistiset puolueet saavat Euroopassa yhä enenevässä määrin kannatusta, myös Suomessa. Voisikin sanoa, että työväestön arvot ja työväestön intressi käy paljon enemmän yksiin eurooppalaisen kansallisvaltion ja hyvinvointivaltion etua sekä kansallismielisyyttä arvossa pitävien ihmisten intressien kanssa, kuin mitä USA:n Raamattu&Rynkky-konsujen intressit käyvät yksiin heitä mennen tullen silmään kusevien globalisti-republikaanien intressien kanssa.

Mutta tulevaisuus näyttää, hajoaako työväenliike, vai syntyykö sen valtavirta uudestaan kansallis-konservatiivisempana versiona. Tai hajoaako koko puoluejärjestelmä, ja siirrytään suoraan demokratiaan? Tai ehkäpä meitä odottaakin keskusjohtoinen poliisivaltio DDR:n tyyliin, mutta ultra-kapitalistisella talousjärjestelmällä, Cyber Punk dystopia?

Barack Obama ja muutos - USA:sta Pohjois-Amerikan Unioniin?

Barack Obaman valinta USA:n presidentiksi on historiallista hyvin monessa mielessä. Värillisen miehen valinta valkoiseen taloon kertoo suurista muutoksista ihmisten ennakkoasenteissa, ja suurista odotuksista tulevaisuuden varalle. Obaman pääteemat olivat muutos ja toivo, ja ne purivat ihmisiin.

Obamalla on edessään valtavat haasteet, itse asiassa niin valtavat, että ne ylittävät reippaasti sekä hänen että koko demokraattisen puolueen rahkeet luotsata USA viimeinkin ulos poliittisesta ja taloudellisesta umpikujasta. Republikaanihallinto on pedannut Obamalle ja demokraateille hirveän ison läjän sontaa lapioitavaksi; vuosisadan pahin talouskriisi, kaksi sotaa ja USA:n arvovallan romahdus.

Pelkästään talouskriisi, 30-vuotta jatkuneen velaksi elämisen ja "kasinotalouden" seuraus, tulee ajamaan USA:n niin seinää vasten, ettei maalla ole enää kuin kaksi vaihtoehtoa: Ensimmäinen vaihtoehto on aloittaa uusi sota Iranissa, joka antaisi maalle hyvin pienen mahdollisuuden pelastaa mahdollisesti oman öljyriippuvaisen taloutensa, mutta syöksisi samalla koko Lähi-Idän suursotaan ja maailmantalouden romahdukseen. Jos homma onnistuisi, USA saattaisi selvitä pelkällä lamalla, ja voisi ehkä jatkaa nykyistä velkatalouttaan vielä yhden vuosikymmenen. Muu maailma tosin menisi vessasta alas. Tämä on USA:n epäonnistuneelle ja katkeralle republikaanihallinnolle, jolla on vielä 3 kuukautta aikaa tehdä mitä huvittaa, houkutteleva vaihtoehto, sillä se todennäköisesti varmistaisi demokraattihallinnon epäonnistumisen talous- ja sotilaskriisissä.

Toinen vaihtoehto olisi antaa periksi ja hyväksyä se ettei USA ole enää kukkona maailman tunkiolla, ja luopua pitämästä kynsin hampain kiinni taloudellisesta sekä sotilaallisesta ylivalta-asemasta. Seuraus tosin olisi syvä lama koko Pohjois-Amerikkaan seuraavaksi 7-10 vuodeksi, mutta muu maailma säästyisi sodalta ja täydeltä talousromahdukselta. Vielä vähän aikaa vallassa olevat republikaanit eivät tätä halua, varsinkaan kun edessä olisi USA:n nöyrtyminen osaksi Pohjois-Amerikan Unionia yhdessä Kanadan ja Meksikon kanssa, sekä luopuminen dollarista ja siirtyminen unionin yhteisvaluuttaan. Tämä lienee ainoa näköpiirissä oleva vähänkään rakentava muutos, ja ulospääsytie USA:n upikujasta, jonka Obama voi tuoda tullessaan, halusi hän sitä eli ei.

Kesällä arveltiin, että nyt kun presidentinvaalien äänestys on ohi, USA:n johto voisi näyttää vihreää valoa Israelin iskulle Iranin ydinlaitoksiin, koska Bushin hallinnolla on kolme kuukauden ikkuna koittaa viedä aloittamansa Lähi-Idän öljyvarojen haltuunottoyritys päätökseen. Riskit ovat valtavat, ja uhkapeli on todennäköisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta Valkoisessa talossa istuu epätoivoisia miehiä. Aika näyttää, miten käy.