Olipa kerran Pekka ja säätiö

Kerron teille sadun, joka on tosi.



Olipa kerran säätiö.

Säätiön nimi oli "SMP:n tukisäätiö". Säätiöllä oli vuosien mittaan kertynyt suhteellisen mittava varallisuus; sillä oli kiinteistöjä eri puolilla Suomea, maa-alueita ja rahaa kassassa yhteensä kaksinumeroinen luku miljoonia.

Säätiön hallitus koostui kolmesta henkilöstä, joista yksi oli lihava poika nimeltä Pekka. Pekka oli syntynyt kultalusikka suussa ja saanut elämässään kaiken tarjottimella. Tämä oli Suuren Kultaisen Tarjottimen ansiota. Tämä Suuri Kultainen Tarjotin oli hänelle tuonut aikanaan SMP-nimisen puolueen puheenjohtajuuden, jota Pekka hoiti isänsä jälkeen. Samoin Pekka oli saanut myös myös johtopaikan omassa säätiössään.

90-luvulla SMP puolueena alkoi ajautua talousvaikeuksiin. Se oli vuosien saatossa nojannut paljon tukisäätiöön. Puolue oli lainannut rahaa myös omalta lehtiyhtiöltään, yli 4 miljoonaa markkaa. Ristiintakailu pelasi jotenkuten, mutta lopulta kävi kuten aina ennenkin; pää tuli vetävän käteen kun lehtiyhtiö tarvitsi rahansa takaisin.

Mutta niitähän ei ollut, puolueella ei ollut rahaa. Lehtiyhtiö ajautui konkurssiin. Seuraus luonnollisesti oli, että myös SMP:n konkurssiuhka oli selviö. Lehtiyhtiön konkurssin myötä myös ristiintakaukset laukesivat, jonka takia sen puolueelle antaman velan velkojaksi tuli puolueen "seteliselkäranka" eli säätiö. Kun kasaan laskettiin säätiön muut SMP:lle antamat velat, SMP:ta uhkasi konkurssi tilanteessa, jossa noin 80% sen veloista oli omalle tukisäätiölle.

Tukisäätiö olisi voinut helposti varallisuutensa turvin antaa myönnetyt velat anteeksi eli kuitata tappiona, tai myydä osan kiinteistöomistuksistaan tappioiden katteeksi.

Näin ei kuitenkaan tehty. Pekalla oli paljon parempi idea. Nimittäin Suuri Kultainen Tarjotin oli tullut jälleen kerran tarjoamaan Pekalle mahdollisuutta, josta hän ei halunnut kieltäytyä.

Pihan Isot Pojat eivät nimittäin pitäneet SMP:stä ollenkaan ja olivat tilanteen huomattuaan luvanneet, että jos Pekka ei pelasta puoluetta vaan ajaa sen mennä konkurssiin, hän saa kivan eläkeviran valtiollisen UMTS oy:n johtajana, kunhan vain pistäisi nimen paperiin, että UMTS oy:n pääomaa liputetaan Isojen Poikien taskuihin yli 4 miljardin edestä.

Lisäksi Pekalle luvattiin, että eläkeviran lisäksi Isot Pojat eivät tällöin millään tavalla puutu Pekan säätiöhommiin.

Pekka tunsi kultalusikan miellyttävän, hivelevän värinän hyvin leveässä takapuolessaan ja suostui.

Säätiö ajoi SMP:n konkurssin. Silloin Pekalta kysyttiin, että mitenkäs tuo tukisäätiön miljoonaomaisuus ja varskinkin kiinteistöt, eikös niitä vois myydä ja puolueen pelastaa? Pekka vetosi, että kiinteistöjen hinnat ovat nyt niin alhaiset, ettei kannata.

Mutta vuotta myöhemmin, kun pöly oli vähän laskeutunut, tukisäätiön kiinteistöt oli myyty. Rahaa oli kassassa kivasti.

Pekka ja mietti säätiön hallituskavereidensa kanssa, että mitäs sitä nyt tehtäisiin. He vilkaisivat rahakasaa silmät kiiluen. Sitten he katsoivat tarkkaan säätiön sääntöjä. Siellä luki, että säätiö voi oman harkintansa mukaa tukea SMP-puolueen veteraaneja. "Mutta mehän olemme kaikki SMP:n veteraaneja!", huudahtivat hallituslaiset he kuin yhdestä suusta.

Ja niin Pekasta ja kavereista tuli kaikista kolmesta miljonäärejä. Lisäksi Pekka sai eläkeviran UMTS oy:n johtajana, ja auttoi myöhemmin Suurta Kultaista Tarjotinta viemään yli 4 miljardia sen pääomaa Pihan Isoille Pojille.

Sittemmin Pekka kavereineen jättäytyi pois säätiön johdosta. Se jätettiin turhasta varallisuudesta puhtaaksi putsattuna seuraavan sukupolven haltuun.

"Tässä sulle säätiö, mä lähden Espanjaan!", Pekka sanoi naapurissa asuvalle Pikku-Timolle, ojentaessaan hänelle paperit ja avaimet.

Sitten Pekka päästi röhönaurun ja huristeli pois näkyvistä uudenkarhealla Mercedeksellään.


Sen pituinen se.



P. S.

Jatkosatu: Olipa kerran Perussuomalaisten tukisäätiö....

?

Vihaa ja syrjintää, mutta ketä kohtaan?

Viimeaikainen vaalien jälkeinen kuohunta on kiehunut yli äyräidensä, varsinkin netissä, mutta myös erinäisten lehtien palstoilla on nähty varsin ala-arvoisia kirjoituksia. Vaalikrapula on kova monilla sellaisilla tahoilla, joille pinnan alla kytenyt ja vaaleissa Perussuomalaisten kannatukseksi kanavoitunut konservatiivinen arvokapina tuli järkytyksenä.

Päivän iskusana tuntuu olevan vihakirjoittelu. Vaalien jäljiltä on kirjoitettu monta erittäin vihaista kirjoitusta, joissa Perussuomalaisia on syytetty vihalla kampanjoinnista ja vihanlietsonnasta. Pienikin vilkaisu netissä vellovaan kuohuntaan antaa kuitenkin varsin päinvastaisen kuvan. Viha näyttää kohdistuvan pääasiassa perussuomalaisia vastaan.

On ymmärrettävää, että Vihreiden heikko vaalitulos ja konservatiivisten arvojen voimistuminen saa aikaan voimakkaan alkukantaisen tunnereaktion punaviherliberaaleissa, sekä muissa ihmisissä, jotka ovat rakentaneet ideologisen omakuvansa sen varaan, että he mieltävät itsensä suvaitseviksi, sivistyneiksi ja ”junttitaviksia” paremmiksi ihmisiksi.

Pettymyksen ja loukatun ylemmyydentunnon kanavoiminen vihan ja katkeruuden täytteiseksi ristiretkeksi Perussuomalaisia ja heitä äänestäneitä ”perussuomalaisia” kohtaan, edustaa kuitenkin juuri sitä vihaa, suvaitsemattomuutta ja kiihottumista kansanryhmää vastaan, jota tämä itsensä omissa silmissään jalustalle kohottanut akateeminen junttiporukka väittää vastustavansa.

Tämän kaksinaismoralismin ja sokeuden suhteen voidaan jopa puhua eräänlaisesta rasismista, käsitteen laajemmassa merkityksessä. Itsensä jalustalle kohottanut ”suvaitsevaisto” kun nimittäin kohdistaa vihansa, halveksuntansa ja kaunansa juuri siihen kansanosaan, joka on maamme historiassa ollut alistettu, riistetty, ja kotoaan karkoitettu.

Suomessa ei ole koskaan ollut ns. ”neekeriorjuutta”. Sen sijaan täällä oli käytännössä voimassa maaorjuus aina 20-luvun alkuun asti. Sievistellen tätä orjuutta kutsuttiin torpparilaitokseksi. Kun torpparit vapautettiin, heidän asemansa hädin tuskin parani vain hieman. Kun maaorjat ja heidän jälkeläisensä alkoivat vaatia oikeuksia, heitä lyötiin ja kovaa. Vaikka heitä ei enää lahdattukaan kuten kansalaissodassa, ei heille millään meinattu antaa omaa maata. Vasta sotien jälkeen tuli asutuslaki, joka sekin oli kynyttäen tehty; tilakoko jäin niin pieneksi, että oli pakko muuttaa leivän perässä kaupunkiin vain parikymmentä vuotta myöhemmin. Tämä väestö ja heidän jälkeläisensä muodosti sen poliittisen kannatuspohjan, jolta nousi ensin Pientalonpoikien puolue ja sittemmin SMP. Tämän ”unohdetun kansan” osaan jäi sotien jälkeen myös iso osa maaseudulle asutetuista karjalaissiirtolaisista. Ei ole mikään yllätys, että joillain seuduin jopa kaksi kolmasosaa SMP:läisistä oli karjalaista siirtoväkeä ja heidän lapsiaan.

Kun siis halveksitaan Perussuomalaisia, halveksitaan myös entisten maaorjien ja sotapakolaisten jälkeläisiä. Näin ollen perussuomalaisiin ja Perussuomalaisiin ”sivistyneen suvaitsevaiston” kohdistama halveksunta ja viha on samanlaista yhteiskunnallista ”rasismia”, kuten USA:ssa valkoisen yhteiskunnan vain vaivoin pinnan alla kytevä viha ja syrjintä mustien orjien jälkeläisiä kohtaan. Voi sitä yltyvää vihaa, inhoa ja herjausten määrää, minkä halveksittu rahvas saa niskaansa, kun he kyllästyvät siihen, että heitä halveksitaan ja inhotaan, ja päättävät kerrankin äänestää herroja vastaan.

Entisten orjien jälkeläiset ovat vuosikymmenien työllä onnistuneet kohottamaan vähän elintasoaan, mutta saman rahvasta eli normivirtasia ja heidän omaksumiaan kulttuuriarvoja halveksiva asenne vaivaa tänä päivänä edelleen ”sivistyneistöä” sekä erityisesti ns. ”tiedostavaa” ja koulutettua vasemmistoa, joita Orwell osuvasti suomiikin ihmisiksi, joille ”toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Kukaan ei halveksi tavallista oman kansansa työmiestä yhtä paljon kuin ”eliittikommunistit”, kulttuurimarxilaiset ja viherliberaalit, joille halu samaistua ”sivistyneeseen vallankumouksen valiojoukkoon” on saanut aikaan sen, että oman kansan huono-osaisilta ja näiltä vaaleissa ”väärin äänestäviltä punaniskajunteilta” on omissa silmissä otettu pois täysi ihmisarvo. Lienee helpompi ulkoistaa välittäminen ja oma samaistuminen ”toiseutta” eli vähemmistöjä, vieraita kulttuureja ja kaukaa tulleita ihmisiä kohtaan kuin omaan kansaan, jonka arvoja, kulttuuria ja identiteettiä vastaan ollaan omaksuttu siirtomaa-ajan isäntien kolonialistinen ylimielisyys ja asenteet: koko oma ”suvaitseva”, ”eurooppalainen” ja ”sivistynyt” yhteiskunnallinen identiteetti on rakennettu suomalaista rahvasta, tuota sisäsiittoisen Impivaaran älytöntä luontokappaletta vastaan.

Jo parinkymmenen vuoden ajan "valistunut" akateeminen marxismi on puhunut kotkottaen sorrettujen ja vähäväkisten ”voimaantumisesta”. On mielenkiintoista millainen vihan ja raivon kihinä näissä samoissa piireissä on noussut kun kerrankin osa proletariaatista on voimaantunut ja hankkinut itselleen demokraattisesti vähän valtaa. Tämä kun ei tapahtunutkaan eliitin legitimoimien kulttuurivasemmistolaisten tunnusten alla. Väärin voimaannuttu?

Olisi jo korkea aika pyyhkiä persukset tällä marxismin frankfurtilaisen koulukunnan kaksinaismoralismilla, joka ”älykkö”-vasemmiston ohella vaivaa myös euroliberalisteja.

Vihreät - Nykyajan SMP

Otsikko voi tuntua monista oudolta, mutta antakaas kun selitän:

Nimittäin Vihreille on käynyt ja käymässä kuten SMP:lle 80-luvulla. Mitä työttömyys SMP:lle ja sen työvoimaministeri Urpo Leppäselle, sitä ydinvoima Vihreille.

Urpo Leppänen ja SMP lupasivat poistaa Suomesta työttömyyyden kuudessa kuukaudessa. Näin ei käynyt. SMP teki kyllä varsin tehokkaita ehdotuksia työttömyyden vähentämiseksi, mutta muut hallituspuolueet torppasivat ne. Siitä huolimatta SMP sinnitteli hallituksessa, mikä johti SMP:n kannatuksen romahdukseen.

Kun SMP:ssä viimein tajuttiin, että heitä vedätetään ja heidän hallitusohjelmaan ajamiaan asioita ei tulla Kokoomuksen ja SDP:n toimesta päästämään läpi, SMP viimein otti ja lähti, pelastaakseen edes osan uskottavuudesta, mutta se oli jo myöhäistä. Puolue romahti.

Vihreät eivät ole lähteneet hallituksesta, vaikka turpaan tuli ehdottomasti tärkeimmässä asiassa, eli ydinvoimakysymyksessä. Tämä tulee rajulla tavalla kostautumaan ensi vaaleissa. Tämän lisäksi tuli vielä ns. "vihreä" verouudistus, joka syö kannatusta vielä lisää.

Vihreät olisivat voineet lunastaa ensi vaaleissa itselleen vaalivoiton lähtemällä hallituksesta ydinvoiman takia, mutta sitä he eivät tehneet, koska olivat luvanneet etteivät lähde.

Vihreät eivät uskalla lähteä hallituksesta, koska heillä on kova hallituskiima. He ottivat opiksi Lipposen hallituksesta lähdöstä. Oppositiossa ei ollut kivaa. Siksi Vihreät mieluummin huoraavat periaatteistaan ja haluavat olla mukana myös ensi hallituksessa päättämässä rakentaa vielä lisää ydinvoimaa!

Vihreät on Kokoomukselle vaaraton ja mieluinen pikku lammas hallituskumppaniksi. Se määkii ärsyttävästi, mutta ei pistä tosissaan vastaan, vaan antaa helposti perään. Ja hallituskiimassaan Vihreät haluavat tilanteen jatkuvan.

Vihreiden hallitustietä varjostaa tosin yksi uhka: Perussuomalaiset. Perussuomalaisten nousu nimittäin uhkaa Vihreiden asemaa hallitusneuvotteluissa. SMP:nkin tilalle löytyi 80-luvulla kyllä heti hallituskumppani punamultahallitukseen, ja yhtä helposti on Vihreätkin korvattavissa.

Siksi rintamalinjat on tehty selväksi: Persut ovat Vihreiden antiteesi; tulitus suunnataan persuksille ja RKP antaa vihreille tautatukea, koska jos kävisi niin huonosti, että Persujen kannatus nousisi Vihreiden ja RKP:n yhteiskannatuksen yli, niin se saattaisi merkitä näille molemmille puolueille todennäköisesti lähtöä hallituksesta.

RKP:lle hallituksesta ulos jäänti olisi järkytys. Ja voi sitä porua! Mikään ei ole rasittavampaa kuin aikuinen mammanpoika, jolta ei ole koskaan ennemmin kielletty mitään, itkemässä ulisten kaupan karkkihyllyn ääressä kun äiti sanookin ensimmäisen kerran EI.

Sekä RKP:n että Vihreiden korvaaminen hallituksessa passaisi Soinille muuten hyvin, vaikka tokikin oikeistohallituksen sijaan Perussuomalaiset lähtisi, aatteellisista syistä johtuen, mieluummin täydentämään punamulta- tai sinipunahallitusta.

Perussuomalaiset – Tulevaisuuden puolue!

Perussuomalaiset puolueena on uusi ja eri puolue, joka ei linjauksiltaan ole yksi yhteen vanhan SMP:n kansa, vaikka sen perillinen onkin.

Yksi ero on se, että PS ei ole vain pienviljelijöiden puolue, vaan on koko maan puolue. Sen äänestäjistä yhä useammat asuvat kaupungeissa, eivät maaseudulla. Huomattava osa PS:n äänestäjistä on nuoria, kaupunkilaisia miehiä.

PS on maltillisen kansallismielinen puolue. Tony Halme oli enemmänkin kuin maltillinen, mutta hänen vanavedessään puolueeseen on tullut laumoittain nuoria, kansallisesti orientoituneita ja isänmaallisia ihmisiä, jotka kyseenalaistavat mm. monikulttuurisuuden ja rajattoman maahanmuuton siunauksellisuuden itsestäänselvyyden.

Kaikki eivät ole kokonaan torppaamassa maahanmuuttoa, mutta noiden aatteiden lähes ideologisen dogmin kaltaisen itsestäänselvän hyvyyden, kyseenalaistaa melkoinen osa Perussuomalaisista. Tämä ei tarkoita, että PS puolueena olisi ulkomaalaisvastainen, vaan se on maahanmuuttokriittinen. Maahanmuuttokriittinen on eri asia kuin maahanmuuttajavastainen. On eri asia kritisoida ilmiötä, siihen suhtautumista ja siihen liittyvää politiikkaa, ja puhua varoittavaan sävyyn sen seurauksista kuin vastustaa ulkomaalaisia ihmisinä.

Tutkimukset vahvistavat osaltaan tätä monikulttuurisuudesta tarpeeksensa saaneiden kaupunkilaisnuorten tuloa Perussuomalaisiin.
11,6% 15-30 vuotiaista olisi valmis äänestämään Persuja (Lähde: Nuorten osallistuminen ja vaikutusmahdollisuudet paikallistasolla 2004. Tampereen yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto 2005). 23% 18-29 -vuotiaista, jotka eivät äänestäneet viime eduskuntavaaleissa, voisi äänestää Perussuomalaisia (Helsingin Sanomat 28.1.2004)

Viime keväänä julkistetun nuorisobarometrin mukaan viidennes 15-18 -vuotiaista pojista (ja noin 11% kaikista tytöt mukaan lukien) suhtautuu negatiivisesti monikulttuurisuuteen ja rajoittamattomaan maahanmuuttoon.

Vastattain julkaistun nuorten poliittisia mielipiteitä ja äänestyskäyttäytymistä kartoittavan tutkimuksen mukaan nuorten äänet menevät kolmelle taholle: Talousliberaaliselle uusoikeistolle (Kokoomus), Vihreälle uusvasemmistolle (De Gröna) ja "kovien arvojen" oikeistopopulisteille (PS). Kun nykyiset 15-30 vuotiaat ovat keski-ikäisiä ja sukupolvena vallan kahvassa, nämä kolme ryhmää tulevat olemaan "Kolme Suurta". Tämä tarkoittaa että nykyisistä suurista puolueista vain Kokoomus olisi olemassa nykyisenkaltaisena.

Vihreät vetää uusvasemmistoalaisen liberalisminsa ja pehmeän imagonsa takia puoleensa nuoria, koulutettuja kaupunkilaisnaisia. PS taas vetää puoleensa konservatiivisiin arvoihin uskovia ja kansallisen identiteettinsä arvon havainneita nuoria miehiä niin maalta kuin kaupungeista. Kokoomus houkuttelee puolestaan markkinaliberalismiin ja yksilönvapauteen uskovia talous-orientoituneita kaupunkilaisnuoria.

Tämä on selvästi nähtävissä myös puolueiden jäsenmäärissä. Toissa vuonna ainoat puolueet, jotka kasvattivat absoluuttista jäsenmääräänsä, olivat Vihreät ja Perussuomalaiset. Viime vuonna myös Kokoomus nousi kasvavien listalle. Muiden puolueiden jäsenmäärä laskee jatkuvasti.

Pelkästään viime presidentinvaalien jälkeisen vajaan vuoden aikana Perussuomalaisten jäsenmäärä on kasvanut yli 30%. Edellisenä vuotena kasvu oli samansuuruista.

Meissä nuorissa on tulevaisuus, varautukaa siihen.