Sulattelin koko viikonlopun viime viikkoista ministeri Astrid Thorsin pelle-showta Eduskunnan maahamuuttolain käsittelyistunnossa, ja hänen vuodattamiaan krokotiilin kyyneliä. Ei auttanut, silti ketuttaa ankarasti.
Ja syytä onkin. Nimittäin kansanedustaja Oinosen puheessaan lainaama
Huvudstadsbladetin juttu vuosikymmenien takaa
ei ollut poikkeus, vaan edusti tuolloista ruotsinkielisen väestön ja ruotsinkielisten vallanpitäjien valtavirran asennoitumista karjalaissiirtolaisia kohtaan, fakta jonka julkisuuteentuloa pelkäävä svekomaanimedia hirveällä kiireellä valehteli "yksityisen ihmisen mielipiteeksi" ja "poikkeukseksi, jolla ei ole historiallista merkitystä". Väärin.
On tosiasia, että
ruotsinkieliset kunnat järjestelmällisesti kieltäytyivät, paria poikkeusta lukuun ottamatta, antamasta asuinpaikkaa karjalaissiirtolaisille sotien jälkeen. Mieluummiin maksoivat muutaman miljoonan, kuin ottivat oman maan kansalaisia naapureikseen. Tämä on yksi kansallisen lähihistoriamme faktoja, josta RKP ja ruotsinkielisten etuoikeuksiin myötämielisesti suhtautuvat tahot haluavat vaieta.
Ohessa karttakuva siirtolaisten sijoittamisesta:
Linkki
Kuten huomaatte, ruotsinkielisille alueille ei sijoitettu karjalaissiirtolaisia. Myös osa Keski-Pohjanmaan enemmistöltään Suomenkielisistä kunnista, joissa ruotsinkielisillä oli vahva asema, kieltäytyi ottamasta vastaan evakkoja, koska kuntien kielisuhteet olisivat muuttuneet suomenkielisten eduksi. Kaikki tämä epäsolidaarisuus oman maan kansalaisia kohtaan samaan aikaan kun juuri päättyneessä sodassa kaikista rintamakarkureista 65% oli ruotsinkielisiä.
Tässä kielitilanne nyt:
Linkki Näin ollen ministeri Astrid Thorsin kyyneleet eivät herätä minussa sääliä, vaan vihaa. Kehtaakin fasisti-puolueen eukko valuttaa krokotiilinkyyneleitä. Jos hänen kyynelensä olivat aitoja, ja merkitsisivät katumusta ja häpeää oman puolueen tekemisten johdosta, saattaisin hyväksyä ne, mutta ei. Silläkin oletuksella, että kyse oli aidoista kyynelistä, Thors ei itkenyt sitä, että edusti puoluetta, ja etuoikeutettua siirtomaa-eliittiä, joka on syyllistynyt ja syyllistyy jatkuvaan rasismiin ja apartheidiin, vaan sitä, että asia nostettiin esiin ja hän joutui ansaittuun häpeään.
Yksi kaikkein ehkä kammottavimmista ja iljettävimmistä yksityiskohdista tässä kaikessa mielestäni on, että RKP jakaa vuos
ittain Freudenthal-mitaleja ruotsinkielen asemaa edistäneille tahoille. Mitali on nimetty Axel Olof Freudenthalin mukaan. Mies oli svekomaani ja suomalaisvastainen rasisti, joka uskoi ruotsinkielisten olevan ylempää rotua kuin suomenkielisten. Osa tietosanakirjoista sekä yksittäiset esitelmöijät yhä jättävät pääsääntöisesti mainitsematta Freudenthalin rasistisen taustan. Tosin 2001 oululaisen Pekka Isakssonin väitöskirjan esittelyssä todettiin jo avoimesti eräissä tiedotusvälineissä Ruotsissa harjoitetun rasismin olleen suomalaisvastaista. Jotkut tiedotusvälineet sallivat keskustelijoiden mainitsevan tämän, toiset elävät vieläkin 1700-luvun ilmapiirissä ja sensuroivat asian. RPK puolustelee Freudenthal-mitalin jakoa sillä, että se on puolueena sanoutunut irti Freudenthalin rasistisista opeista. Tilanne RKP:n ja Freudenthal-mitalien kanssa on sama kuin jos Saksassa olisi yhä olemassa Kansallissosialistinen puolue, joka jakaisi vuosittain Adof Hitler-muistomitaleita, ja puolustautuisi sillä, että olisi sanoutunut irti rasismista ja kansallissosialismista. Kaksinaismoralismin uudeksi määritelmäksi voisi hyvin passata se, kun RKP moittii muita suvaitsemattomuudesta.
Tässäpä vielä vähän esimerkkiä vielä nykyisinkin jatkuvasta suomenkielisten syrjinnästä maamme
korkeakoulujärjestelmässä:
"Syksyllä 1989 Helsingissä ruotsinkieliseen lukioon pääsi 5,28 keskiarvolla ja kaikki pyrkijät otettiin sisään. Mutta suomenkieliseen lukioon vaadittiin 7,40 keskiarvo ja yli 400 pyrkijää jäi ilman paikkaa. Samana syksynä Vaasassa keskiarvot olivat 5,8 ja 7,6. Seitsemän ruotsinkielistä paikkaa jäi siellä täyttämättä, kun samanaikaisesti suomenkielisistä jäi ilman lukiopaikkaa 40 pyrkijää. Syksyllä 1995 pääkaupunkiseudun ruotsinkielisiin lukioihin pääsi keskimäärin 1,5 numeroa huonommalla keskiarvolla kuin suomenkielisiin lukioihin.
Jatko-opinnoissa sama vielä korostuu: "Ruotsinkielisille esitetään omaa sisäänottoa Helsingin yliopiston tähtitieteelliseen, maa- ja metsätaloustieteelliseen ja oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Ruotsinkielisille nykyisin varatut kiintiöt eivät ole täyttyneet, koska hakijat eivät ole yltäneet vaadittuun pisterajaan." (HS 23.6.89) Mitä tällainen ajattelu käytännössä merkitsee, selviää muun muassa Helsingin yliopiston asiakirjoista. Siellä vuonna 1995 pääsykokeeseen osallistuneita vastauksen jättäneitä pyrkijöitä pääsi opiskelemaan seuraavasti:
Historia | suomenkielisistä 11 % | ruotsinkielisistä 52 % |
Filosofia | suomenkielisistä 9 % | ruotsinkielisistä 52 % |
Biologia | suomenkielisistä 13 % | ruotsinkielisistä 23 % |
Kielellistä syrjintää, joka selittää noita lukuja, osoittaa alimmat pistemäärät, joilla kyseisenä vuonna pääsi opiskelemaan esimerkiksi historiaa. Pääsykoe (maks. 10 p.), suomenkieliset 6,13 p, ruotsinkieliset 4,31 p. Pääsykoe + ylioppilastodistus (maks. 19 p.), suomenkieliset 14,50 p, ruotsinkieliset 11,91 p.
Lääketieteessä, oikeustieteessä, maa- ja metsätaloudessa sekä kaupallisessa opiskelussa, joissa sisäänpääsy perustuu kiintiöihin, syrjintä näkyy noitakin lukuja selvemmin. Muun muassa oikeustieteessä ruotsinkielinen pyrkijä syrjäyttää suomenkielisen, joka on saanut 6 pistettä paremman tuloksen. Vuonna 1990 kasvatustieteellisissä koulutusohjelmissa ruotsinkielisten kiintiö oli 32 %. Ruotsinkielisistä pyrkijöistä 62 % pääsi opiskelemaan, suomenkielisistä 18 %. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että vain 5,6 % ylioppilaista on ruotsinkielisiä. Alla asiantuntijan sekä kielellisen syrjinnän kohteeksi joutuneen opiskelijan mielipiteet tästä asiasta.
Kun Helsingin yliopistossa tehtiin silloisen opetusministeri Ole Norrbackin vaatimuksesta 14.2.1991 päätös, joka suosii oikeustieteelliseen tiedekuntaan pyrkiviä ruotsinkielisiä, yliopiston prosessioikeuden professori Erkki Havansi ilmoitti eroavansa valintakoelautakunnan puheenjohtajan tehtävästä. Perustelussaan hän toteaa: "Päätös rikkoo suomenkielisten opiskelijoiden perustuslaillista oikeutta tasa-arvoiseen kansalaiskohteluun. Laki ei salli kansalaisen äidinkieleen perustuvaa syrjintää, eli valintakokeessa kiistattomasti ansaitun opiskelupaikan riistämistä huonommin menestyneen - ehkä jopa kuusi pistettä huonommin menestyneen - ruotsinkielisen hyväksi." [...]
"Maassamme ei ole yhtään suomenkielistä korkeakoulua; ne ovat joko kaksikielisiä tai ruotsinkielisiä, kuten Svenska Handelshögskolan tai Åbo Akademi. Reviiriajattelua pahimmillaan ovat ylitiukat kielikokeet ja enimmäiskiintiöt suomenkielisille, jotka olisivat halukkaita opiskelemaan ruotsiksi näissä paikoissa... Räikein esimerkki kielikiintiöiden kohtuuttomuudesta on opetusministeri Ole Norrbackin kotivaalipiiriinsä Vaasaan viime eduskuntavaalien alla 1991 junailema 50 prosentin kiintiö sikäläisessä juristikoulutuksessa." [...]Kielikiintiö loukkaa yhdenvertaisuutta.(Oikeuskanslerin lausunto HS 20.5.92):
Helsingin yliopiston kanslerin päätöksellä ruotsinkielisten opiskelijoiden kiintiötä nostettiin 50 % eli 20:stä 30:een. Oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Pykälä ry kanteli kiintiön kasvattamisesta oikeuskanslerille. Yhdistyksen mielestä ei ole oikein, että ruotsinkielinen pyrkijä voi päästä oikeustieteelliseen tiedekuntaan jopa kuusi pistettä heikommalla pistemäärällä kuin suomenkielinen. Lukuisilta suomenkielisiltä evätään siten heille kuuluva opiskelupaikka, Pykälä ry totesi. Pykälä ry korosti, että jo ennen kiintiön kasvattamista noin kymmenen suomenkielistä pyrkijää menetti joka vuosi opiskelupaikkansa ruotsinkielisille. Lisäksi lähes 200 karsiutunutta suomenkielistä pyrkijää sai enemmän pisteitä kuin heikoin opiskelupaikan saanut ruotsinkielinen.
Oikeuskansleri Jorma S Aallon mielestä päätöstä voidaan arvostella: "Hallitusmuodon yhdenvertaisuusperiaatteen valossa voidaan arvioida, että pääsykokeen erillinen kiintiö, joka perustuu vain kielitaitoon sellaisenaan, loukkaa kiintiöön kuulumattoman oikeutta yhdenvertaiseen kohteluun", Aalto toteaa. [...]
Vuosina 1985-1995 on maamme korkeakoulujen aloituspaikoista ollut 8-10 % ruotsinkielisiä, kaupallisella alalla 20-25 %. Näin siitä huolimatta, että ruotsinkielisten opiskelijoiden määrä kokonaisuudesta on vain 5 %. [...]Koulutuspaikkojen jakaantuminen Uudellamaalla v. 1997:
| Koulutuspaikat | Ensisijaisesti hakeneet | Paikkoja hakijamäärästä |
Suomalaiset | 20410 | 41691 | 49,1 % |
| Ruotsinkieliset | 3107 | 3151 | 98,6% |
Keväällä 1998 Helsingin seudulla lukioon pyrkijöistä pääsi Suomalaisia 76,5 %, ruotsinkielisiä 82,5 %
Ruotsinkielisten osuus väestöstämme on n. 5 %, mutta heidän kiintiöillä turvattu yliedustuksensa kaikista korkeakouluopiskelijoista on 26 % ja uusista opiskelemaan hyväksytyistä peräti 28 %. Esimerkiksi keväällä 1996 jäi 17 suomenkielistä ilman opiskelupaikka Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa siksi, että tilalle otettiin sama määrä ruotsinkielisiä, joilla oli huonompi pääsyvaatimuksen tulos (yhteispisteet todistuksesta ja pääsykokeesta)."
P.S. Kuinka moni on kuullut, että kansalaissodan aikaan ruotsinkielisillä alueilla teloitettiin punaisten ohella myös valkoisia suomalaisia, mikäli nämä olivat olleet kielikiistassa liian äänekkäästi ruotsinkielen etuoikeutettua asemaa vastaan? Mm. Pietarsaaressa otettiin "kätevästi" tilaisuudesta vaarin ja teloitettiin punaisten ohessa valkoisia suomenkielisiä suojeluskuntalaisia. Ja joissain paikoin "punaisena" teloittamiseksi riitti se, että oli suomenkielinen torppari.
Käsillä olevassa oikeudenkäynnissä on siis kyse jostain paljon suuremmasta ja tärkeämmästä asiasta kuin jokin Halla-aho tai maahanmuutto, nimittäin koko oikeusjärjestelmämme uskottavuus on pahasti vaakalaudalla.
Jos tuomio tulee, niin viimeistään sen jälkeen kenelläkään tässä maassa ei ole enää mitään syytä uskoa maamme oikeusjärjestelmän poliittiseen riippumattomuuteen. Tuomio osoittaisi sen, että jokainen ihminen ei ole oikeuden edessä saman arvoinen. Sen jälkeen kukaan ei voisi enää luottaa oikeuden perustavan tuomionsa oikeuden tietoon saatettuihin tosiasioihin, vaan Mika Illmanin kaltaisten demlalaisten fasistien haluun teilata eri lailla ajattelevat ihmiset.
Ironista on, että Illmanin kaltaiset tahot puhuvat kyllä moniarvoisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, mutta pyrkivät samaan aikaan vaientamaan erilailla ajattelevat äänet. Jopa silkkojen faktojen esiin tuominen näyttää nykyisin olevan rangaistavaa, jos se tapahtuu ns. ”loukkaavassa tarkoituksessa". Luonnollisestikin siitä, mikä on loukkaavaa, päättää tietenkin joku "ideologisesti pätevä" viranomainen.