Koventunut valtataistelu vallan kulisseissa – Onko Putin enää suvereeni presidentti?

Venäjän vallan kulisseista kantautuu mielenkiintoisia viestejä. Oppositiolähteiden mukaan näyttäisi siltä, että siellä on käynnissä valtataistelu. Kuten edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin, on jo pitempään ollut käynnissä kehitys, jossa länsimieliset ja liberaaleina pidetyt tahot on savustettu paitsioon vallan keskiöstä.

Aluksi lienee syytä valottaa vähän taustoja. Venäjä – kuten pohjimmiltaan länsimaatkin – on maa, jossa yhteiskunta on vain pelikenttä, jolla eri intressiryhmät pelaavat ja kamppailevat vallasta ja asemista toistensa kanssa. Viime kädessä valta on keskittynyt erilaisille eliiteille ja piireille, jotka muodostavat verkostoja ja eräänlaisia joukkueita tai klaaneja. Viime kädessä näiden verkostojen vaikuttavimmissa asemissa ovat kulissien taustalta toimivat ns. Isot pojat. Kaikki yhteiskunnan instituutiot, poliittiset puolueet ja voimaryhmät ovat viime kädessä pelikenttiä tai sektoreita, joilla nämä ns. Isot pojat joukkueineen kilpailevat vallasta, liittoutuen toisinaan joukkueiksi ja toisinaan haastaen toisiaan tilanteen mukaan. Tällainen on yhteiskunnallisen vallan syvärakenne kaikkialla. Venäjällä on epävirallisten tietojen mukaan 17 merkittävää  ryhmää, jotka viime kädessä muodostavat vallan syvärakenteen.

Venäjällä on historiallisesti viisi keskeistä yhteiskunnallista vallan instituutiota, jotka ovat pääosin pysyneet samoina jo tsaarien ajoilta asti: Kreml (Tsaari), valtiokoneisto, armeija, turvallisuuspalvelu ja kirkko. Modernina aikana tähän on tullut vielä mukaan kuudes, suuryhtiöt. Nämä muodostavat ikäänkuin kuusi pylvästä tai sektoria, joilla edellämainitut ryhmittymät  kamppailevat asemista. Poliittiset instituutiot ovat vain kulissia, pintaa.

2000-luvun alusta saakka Venäjän yhteiskunnallisen ja poliittisen vallan keskisyvä pinnanalainen rakenne on ollut ryhmittyneenä pääasiassa neljän klaanin tai klikin tasapainottelua:

- Ensimmäinen näistä on Putin ja hänen lähipiirinsä, johon kuuluvat häntä tukevat oligarkit kuten Rotenbergit ja Timchenko. Putin on hallinnut Venäjää kuin toimitusjohtaja ja hänellä on ollut talouselämän tuki.

- Toinen klikki on turvallisuuspalveluiden (FSB ja SVR) piiri, jota johtaa Igor Sechin. Putin itse vanhana-KGB-miehenä ja entisenä FSB:n johtajana on omannut hyvät suhteet, auktoriteetin ja arvostuksen, tämän piiriin keskuudessa.

- Kolmas klikki on armeija, jota johtaa ministeri Sergei Shoigu. Armeija on perinteisesti aina ollut lojaali maan johdolle.

- Neljäntenä on länsimielisten ja liberaalihkojen klikki, joka on ryhmittynyt energiajätti Gazpromin ympärille, eli toimitusjohtaja Aleksei Millerin ja Dimitri Medvedevin piirit.  Putinilla ja hänen piirillään on ollut aiemmin hyvät välit tähän ryhmään, mutta 2011 ja sen jälkeiset tapahtumat ovat ajaneet länsimieliset paitsioon Kremlissä, ja talouspakotteiden myötä osa oligarkeista lienee ajautunut tyytymättömyyden vuoksi samaan joukkoon. Millerin-Medvedevin  klikillä ei ole merkittäviä asemia voimaministeriöissä, eikä Medvedevillä ole kovin suurta luottoa eikä arvovaltaa hallinnossa, vaan hänen asemansa riippuu täysin presidentistä.

Tällä hetkellä tilanne on se, että viimeksi mainittu klikki näyttää olevan pelattu ulos pelistä, ja oppositiolähteiden mukaan nyt myös Putinin oma lähipiiri ja tukijaryhmä on joutunut myös tulilinjalle. Yksi merkki tästä on se, että Rotenbergien rakennusfirma on menettänyt asemansa Gazpromin pääurakoijana kaasuputkien rakentamisessa. Asialla tässä järjestelyssä oli kuulemma Sechinin turvallisuuspiirit. Myös aiemmin Putinin lähitukijoihin kuuluneen Vladimir Yevtushenkon pidätys selittyy oppositiolähteen mukaan valtataistelulla.

Slavofiili-nationalistit ja muut kovan linjan voimat ovat vahvistamassa otettaan, mikä osaltaan selittäneet tietynlaisen hapuilun Itä-Ukrainan tilanteen hoidossa. Tällainen kehitys sopisi muutenkin pinnalla näkyviin kehityskulkuihin ja toisaalta tietty hapuilu Ukrainan suunnalla olisi selitettävissä sisäisellä riitelyllä. Näyttää siltä, että kovan linjan miehet ovat pistämässä painetta Putinin piiriä vastaan. Vaikka Putinin ja hänen tukijansa liittoutuisivat uudestaan Millerin-Medvedevin porukan zapadnikkien kanssa, voimaministeriöt on jo kovan kansallisen linjan miehillä.

Strelkov eli Girkin on Sechinin (turvallisuuspalvelut) miehiä, ja hänet pistettiin syrjään Itä-Ukrainan johdosta loppukesällä (muistanette uutiset hänen haavoittumisestaan ja vetäytymisestään tehtävistään?). Nyt Itä-Ukrainan operaatio on armeijan eli Shoigun porukan komennossa. Tuolloin edellisessä blogikirjoituksessani mainitsemani puhdistus armeijan ja viranomaiskomentoportaassa osui saatujen tietojen valossa upseeristossa nimenomaan maltillisiin erityisesti sekä ei-slavofiili-nationalisteihin yleisesti.

Tuohon aikaan Venäjän nationalisti-opposition piirissä liikkui huhu, että Itä-Ukrainasta olisi yritetty tehdä ansaa Putinille siten, että jos hän lähettäisi armeijan kapinallisten avuksi, pakotteet kovenisivat ja oligarkit savustaisivat Putinin pois. Jos taas Venäjä ei puuttuisi peliin, tulisi tappio ja kaikki kovan linjan nationalistit hylkäisivät tukemasta Putinia, jolloin Venäjälle syntyisi voimakas Putinin vastainen nationalisti-oppositio. Kremlhän on joutunut nojautumaan nationalistien tukeen yhä enemmän, kun liberaalien ja länsimielisten tuki on rapissut. Yllättävästi edellämainittu puhdistus koneistossa tehtiin muutama viikko sen jälkeen kun huhut tällaisesta poliittisesta ansasta levisivät julki. Toisaalta syy voi olla myös ilmiselvästi se, että erotetuissa upseereissa oli joukossa myös Itä-Ukrainan kapinallisten tukemisesta vastanneet henkilöt. Tukihan oli Venäjän kannalta riittämätöntä, sillä Ukrainan armeija onnistui melkein heittämään kapinalliset ulos Donetskista.

Joka tapauksessa kauppapakotteet ovat vähentäneet oligarkkien halua tukea Putinia, mutta ne eivät ole kuitenkaan luoneet varsinaisesti painetta Putinia vastaan. Sen sijaan länsimieliset ovat ajautuneet sitä enemmän paitsioon kuta enemmän kauppasota ja politiikka on koventunut. Kova linja ja nationalismi ovat vahvistuneet.  Putinin jälkeen kaksi Venäjän vahvinta ykköslinjan voimamiestä, Sechin ja Shoigu, ovat paljon Putinia kovemman ja nationalistisemman linjan miehiä.

Kun oligarkkien tuki Putinille on vähentynyt, paitsi pakotteiden myös Venäjän joukkojen varsin läpinäkyvän ja aktiivisen Ukrainan tilanteeseen puuttumisen myötä, ja vastaavasti kovan linjan edustajat ovat siivonneet voimaministeriöt puhtaaksi länsimielisistä (ellei FSB:n johtajaa Bortnikovia pidetä Medvedevin piiriin kuuluvana, mitä käsitystä epäilen), niin vaikuttaisi siltä, että yleiskuva on mennyt laitaoikeiston toivomaan suuntaan. Jos oppositiolähteet ovat oikeassa, Kreml ja Putin olisi nyt joutunut nyt tilanteeseen, jossa tuki vänenee vasemmalta ja paine kasvaa oikealta.

Mutta miksi valtataistelu on käynnissä? Miksi Putinin piirin asema Venäjän johdossa näyttää heikkenevän? Entä jos taannoin liikkuneet huhut Putinin mahdollisesta haimasyövästä pitävät paikkansa, ja koventunut valtataistelu kulisseissa selittyisi klikkien valmistautumisena tulevaan vallanperimyskamppailuun? Kremlin puhemieshän ”kiisti” huhut taannoin käskemällä toimittajia ”puremaan kielensä” eli ei kommentoinut varsinaisesti itse huhujen sisältöä, vaan käski olla hiljaa. Ja muistammehan miten jokin aika sitten Medvedevin kerrottiin sanoneen Putinista, että ”hän ei ole ihan terve”. Niin, mitä jos Venäjän hallinnon kulisseissa valmistaudutaan siihen, että Putin ei välttämättä tulevaisuudessa ole enää presidenttinä?

Tällä hetkellä Putinilla on kuitenkin suojanaan hänen suuri kansansuosionsa ja karismansa. Johtohahmona hän on korvaamaton, eikä vaihtoehtoja Venäjällä ole. Kellään ei ainakaan vielä ole poliittista legitimiteettiä eikä tarvittavaa laajan rintaman luottamusta alkaa toimimaan hänen saappaissaan.

(Disclaimer: Yllä oleva on subjektiivista, epätarkkoihin ja välillisiin tietoihin pohjautuvaa pohdintaa).

Putin allekirjoitti Makarovin varoituksen - Mites sanoo "asiantuntijat"?

Venäjän presidentti Vladimir Putin pölläytti sitten kunnolla turhat luulot ja lapselliset selittelyt pois median ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden suista, allekirjoittamalla Venäjän asevoimien komentajan, kenraali Makarovin taannoisen varoituksen, ja vielä alleviivaamalla (käännös);

"Sanoessaan että Suomi antaa pois oikeutensa toimia itsenäisesti samalla hetkellä kun se liittyy läntiseen sotilasliittoon, Putin lisäsi, että Moskova tulee vastaamaan yhteenkin tähän pohjoismaahan[Suomeen] sijoitetun NATO:n hyökkäysohjuksen käyttöön. [...]

Putin keskusteli myös uhasta, että Suomi militarisoi itsensä NATO:n valvonnan alla, varoittaen, että jos "hyökkäysohjusten käyttö hyväksytään, Venäjä tulee aloittamaan kostotoimet". [...]

"Jos NATO päättää laukaista ohjusjärjestelmät, Venäjä tulee aloittamaan kostotoimet", Putin sanoi [toisti] toimittajille Niinistön kanssa käymiensä keskustelujen jälkeen."


Mitenkähän nyt toimittajat ja asiantuntijat tämän selittävät? Oliko tämänkin vain "Makarovin omaa höperöintiä", "Vanhan kenraalin haikailua YYA-aikoihin", "Venäjän johdon koepallo Niinistölle", tai "Vain testi, mikä on Suomen linja"?

Olisikohan syytä jo tunnustaa, että Venäjän johdon silmissä uusi lehti on kääntynyt historiassa, ja Venäjä nimenomaan pelaa nyt kovaa suurvaltapoliittista peliä, ja on taas alkanut vahtia etupiirirajojaan Kylmän Sodan ajan tyyliin? Uusi varustelukilpa on nimittäin selittelyistä huolimatta käynnissä - ainakin Venäjän toimesta - ja Suomi kuuluu Moskovan näkökulmasta geopoliittisesti "Venäjän takapihaan". Nyt on väännetty niin rautalangasta, että "jokohan tsuhna viimein uskoo?"

Ehkäpä se ei olekaan Venäjän johto, joka haikailee takaisin YYA-aikaan, sillä kyse on nyt kokonaan uudesta kiristyvästä suurvaltapoliittisesta asetelmasta, vaan Suomen johto, joka haikailee takaisin "vanhalle kunnon 90-luvulle"?

Viittauksellaan ohjuksiin Putin tarkoittaa paitsi NATO:n ohjusjärjestelmiä myös Suomen JASSM-liitopommien hankintaa. Ohjuksiahan ne eivät ole, vaikka ehkä retorisesti, ja Venäjällä on vastaavaa arsenaalia itselläänkin enemmän kuin tarpeeksi.

Kyseiset aseet eivät tietenkään nykyisellään ole Venäjälle mikään uhka, mutta jos liitymme NATOon, niin tilanne olisi eri, sillä niiden käyttöpäätös ei enää olisi sen jälkeen Suomen käsissä, kuten ei isommatkaan päätökset laajemman sotilaallisen konfliktin tullen.

Joka tapauksessa odotan innolla, mitä selityksiä arvon asiantuntijat keksivät Putinin lausunnon virtuaaliseksi vesittämiseksi.

Hittolainen kun olisi puolueettomuus ja oma puolustusmäärärahat noin 3% BKT:stä, niin olisi puolustus riittävällä tasolla, eikä tarvitsisi ärsyttää turhaan naapuria höpöttämällä NATO:sta.



P.S. Ai niin, asiasta toiseen; Egypti on taas askeleen lähempänä sisällissotaa, kuten olen ennustellut.

Mielenkiintoisia linkkejä Syyriasta ja yksi näkemys geopoliittiseeen peliin

Tässäpä teille pari mielenkiintoista linkkiä Syyrian tilanteesta. Ne ovat ranskalaistoimittaja Thierry Meyssanilta.

1. End of game in the Middle East
http://www.voltairenet.org/End-of-game-in-the-Middle-East
"Vaikka aseelliset yhteydenotot Homsin alueella eivät ole täysin ohi ja Syyrian sekä Libanonin viranomaiset eivät ole vielä kertoneet julkisesti viimeaikaisista toimistaan, Thierry Meyssan esiintyi maanantai-iltana Venäjän päätelevisiokanavalla tehden alustavasti selkoa operaatioista ja tarjoten ensikäden tietoa."

2. For the release of our compatriots and colleagues held captive in Baba Amr
http://www.voltairenet.org/For-the-release-of-our-compatriots
"Useita journalisteja pidetään suljetulla Baba Amrin alueella. [Länsimedian] mukaan heitä estää poistumasta Syyrian armeijan kapinallisten tukikohtaan kohdistama jatkuva tulitus. Paikan päällä olleena ja etuoikeutettuna neuvottelujen todistajana Thierry Meyssan kertoo: Toimittajia pitää vankeina Vapaan Syyrian Armeija, joka käyttää heitä ihmiskilpinä. Kapinalliset ovat toistuvasti estäneet Syyrian punaista puolikuuta evakuoimasta heitä."

Kukaanhan ei väitä, etteikö Syyriassa olisi diktatuuri ja etteikö se kohtelisi kapianalisia sekä toisinajattelijoita varsin kovalla kädellä, mutta tässä kriisissä länsimaat ovat kainaloitaan myöten sotkeutuneet mukaan peliin.

Ja lopuksi vielä mielenkiintoinen, mutta pitkä video Lyndon Larouchelta, joka valottaa muutamaan mielenkiintoista näkökulmaa yleiseen geopoliittiseen tilanteeseen liittyen (vaikka en allekirjoitakaan esitettyjä näkemyksiä muuten kuin astelman kannalta). 

Russia's resistance
http://larouchepac.com/node/21737

Vastavallakumous Venäjällä - Toistaako kehitys 30-luvun alun Saksan mallia?

Venäjällä kuohuu taas, eikä mikään ihme, sillä maassa on paljon sisäisiä uudistuspaineita samaan aikaan kun hallinnon liikkumavara on kaventunut ja ulkomainen painostus lisääntynyt. Tutkija Arto luukkanen vertaa tilannetta Euroopan tilaan 90-luvun alussa, värivallankumousten lähtötilanteeseen ja hetkeen ennen Ceaucescun vallan murtumista Romaniassa 1989.

Länsi odottaa kieli pitkällä toiveikkaana, että Venäjän nykyhallinto antaa periksi ja kaatuu, sillä se vastaisi hyvin pitkälti länsivaltojen toiveita Venäjän suhteen. Toivotaan sekurokratian ja lännen intressejä vastustavien vanhojen valtaklikkien romahtamista ja läntisen pääoman ylivallan palaamista Venäjälle. Länsi haluaa Venäjän palaavan toisaalta takaisin 90-luvulle, takaisin demokratisoitumiskehitykseen, mutta tässä on ristiriita, sillä osin kuitenkin sen talouden toivotaan kasvavan ja yhteiskunnallisten olojen pian vakautuvan.

Tai näin ainakin virallisesti, sillä olennaista on, että länsivallat toivovat Venäjän imperimin uudelleenelpymisen loppumista, maan luopuvan supervalta-asemansa palauttamispyrkimyksistä, lopettavan sotilaallisen varustautumisen ja maan vahvan aseman lännelle muodostaman haasteen eli uhan loppumista.

Lisäksi, vaikkei sitä ääneen sanota, Atlantin takana toivotaan vieläkin - Vaikka Bushin hallinto on jo väistynyt - mielellään Venäjän hajoamista pienempiin, helpommin käsiteltäviin osiin, joita on helpompi hallita ulkoapäin. Tähän pyrittiin 90-luvulla, ja siinä melkein onnistuttiin. Jos turvallisuuspalvelu Putinin johdolla ei olisi tehnyt Jeltsinille "tarjousta josta ei voi kieltäytyä" ja ottanut maata komentoonsa, Venäjä olisi luhistunut. Se oli lännen tavoite, ja sitä länsi suoraan sanottuna haluaisi vieläkin, jos vain voisi. Vähintäänkin länsi haluaa tehdä Venäjälle, kuten seteki Kiinalle 1800-luvulla; taloudellinen kolonisaatio ja vaarattomaksi tekeminen vaikkei maata onnistuttaisikaan varsinaisesti pilkkomaan.

On melko selvää, että niin värivallankumoukset kuin arabikadun kevätkin olivat osittain läntisten tahojen vahvasti tukemia, rahoittamia ja osittain alkuun panemiakin. Niin Romaniassa ja Ukrainassa kuin myös Arabikadulla pelissä olivat vahvasti myös tiedustelupalvelujen sormet. Eihän ole mikään uutuus historiassa ottaa vastustajan sisäpoliittisista tilanteista vaarin eli pyrkiä hajota-ja-hallitse -metodilla kaatamaan vastustajia. "Jo muinaiset roomalaiset", kuten sanotaan.

Venäjä 2010-luvun alussa kuin Saksa 1930-luvun alussa

Se mitä Luukkanen tai monet muut eivät ole tulleet ajatelleeksi - eivät ehkä läntiset tiedustelupalvelutkaan - on se toinen vaihtoehto, mitä länsi toivoo vielä vähemmän kuin sitä, että Putinin hallinto onnistuisi pitämään otteensä. Nimittäin jos Venäjällä toistuu Euroopan 90-luvun alun tai Arabian kevään sijaan samanlainen kehityskulku kuin Saksassa 1930-luvun alussa.

Kuohunta voi saada äkkiä varsin mielenkiintoisia kehityssuuntia Venäjällä jossa on vahvoja kansallismielisiä liikkeitä, joita FSB vielä 90-luvulla tuki ja rahoitti. Turvallisuuspalvelusta käsin järjestettiin jopa sotilaallista koulutusta puolisotilaallisille vapaaehtoisjoukoille. Osittain tämä tuki, rahoitus ja ideologian levittämisen tukeminen johtuivat siitä, että ne haluttiin saada sisältäpäin hallintaan, mutta myös siitä, että äärikansallismielinen ideologia oli saanut oikeasti tuulta alleen turvallisuuskoneiston piirissä. Puhuttiin jopa, että kansallis-sosialistis-henkisestä aatteesta olisi kaavailtu uutta pelastavaa aatetta Venäjälle sen tasapainoillessa kommunismin raunioilla.

Saksassa 30-luvulla armeija vaikutti kulisseissa liittoutuen sekä oikeiston että kansallissosialistien kanssa, torjuen näin Neuvostoliiton kovalla voimalla tukeman kommunismin muodostaman uhan. Samalla Saksassa nousi eli nostettiin valtaan Hitler puolueineen. Sama voi toteutua Venäjällä.

Saksassa oli koettu sotilaallinen tappio ja häpeä, syvä lama ja poliittinen kuohunta sekä uhkaava ulkoapäin tuetun ja ohjatun sisäisen vallankumouksen paine. Saksassa valtaklikit, joiden ytimessä olivat teollisuusmagnaatit, armeija ja hallinto, pelastivat itsensä - ainakin yli kymmeneksi vuodeksi - tukemalla vastavallankumousta eli kääntämällä kuohunnan bolshevisteja vastaan.

Venäjällä on samoin taustalla samoin NL:n romahdus ja "häpeä", siitä seurannut geopoliittinen vallan menetys, takana yksi lama ja käsillä toinen sekä poliittinen kuohunta, jota osittain tuetaan ulkoapäin. Valtaklikit, jotka muodostavat sekurokratian, etsivät keinoa pelastaa paitsi itsensä, myös koko Venäjän valtio.

Tilanne Venäjällä on siis samantyyppinen kuin Saksassa 30-luvulla, Venäjällä on olemassa vahvasti samankaltainen sekurokratia ia yhteiskunnalliset elementit. Siinä missä Saksan "sekurokratia" oli 30-luvun alun jälkeen armeijan, teollisuuspiirien, massat organisoineen natsipuolueen ja turvallisuuspalvelujen muodostama piiri, puuttuu Venäjän turvallisuuspalvelu-armeija-bisnespiirit -sekurokratiasta enää se massapuolue-elementti. Ja sellainen voidaan helposti luoda: yhdistetään vain palaset.

Venäjällä sekä äärioikeisto että kommunistit haluvat "vastavallankumousta". Kummatkaan eivät pahemmin tykkää paluusta 90-luvulle. Niin äärioikeisto kuin kommunistit haluvat palauttaa neuvostoliiton kaltaisen valtiollisen mahdin; kurin, järjestyksen ja yhtenäisen kansan sekä valtakunnan. Venäjällähän on jo olemassa jopa aatteita ja puolueita, joissa nämä aatteet yhdistyvät, mm. kansallis-bolshevikit. Ja jos soppaan vielä lyödään eurasianistit, niin a vot, sano Iivana. Kansallis-bolshevikkeja oli aikanaan mukana luomassa mm. Aleksandr Dugin, joka on muuten yksi Putinin neuvonantajista ja Kremlin omaksuman Euraasia-aatteen pääarkkitehdeista, ja jolla on tiiviit suhteet Venäjän hallintoon sekä armeijaan.

Kansallisbolsevikkityttöjä kuvattuna mielenosoituksen yhteydessä

Toki on muistettava, ettei Putinin hallinto kovin mielellään halua avoimesti flirttailla natsien kanssa, kommunisteista puhumattakaan. Koko ajatus voi äkkiseltään tuntua vaikealta vanhoille vasemmistolaisille, saatika melkoiselle osalle Venäjän vanhoja kommunisteja, jotka toivoisivat uutta kommunistista vallankumousta, mutta on melko selvää, että hekin tajuavat, ettei suoraan vanhaan ole paluuta, vaan tarvitaan uusi paketti.

Kommunistit ovat tähänkin asti olleet Kremlille uskollisia Putinin ja Yhtenäisen Venäjän ajaman politiikan tukijoita. Se on selkärangassa, sillä ei neuvostohallinto ollut niin tyhmä, ettei se olisi koluttanut ja kasvattanut omiaan mahdollisimman lojaaleiksi keskuvaltaa ja Kremliä kohtaan. Jos uuden vallan tavoitteet ja aatteen sisältö vastaa vanhojen järjestelmäuskollisten kommunistien tärkeimpiä päämääriä, niin muusta voidaan tinkiä. Ja täytyy muistaa, että Venäjällä on iät ja ajat vallinnut pyrkimys "fasismiin"; vahvaan valtioon, totalitaristiseen hallintoon ja militaristinen ote. Näin oli jo tsaarien aikaan, ja Neuvostoliitto - varsinkin Stalinin aikana - oli pohjimmiltaan vain Natsi-Saksan peilikuva; mustan sijaan punaista fasismia.

Venäjä historiansa pakkoraossa - Ei varaa antaa periksi

Venäjällä ei ole varaa antaa järjestelmän taas kaatua. Venäjä haluaa päästä jaloilleen, torjua lännen sen sisäisiin asioihin ulkoapäin tulevat vaikutuspyrkimykset ja nousta takaisin suvereeniksi imperiumiksi. Venäjällä on tähän tilaisuus nyt. Jos se missaa tämän tilanteen, toista mahdollisuutta ei enää tule, sillä muussa tapauksessa demografinen kehitys, taloudellinen taantuminen ja jälkeenjääminen muista nousevista mahdeista ajavat sen tilanteeseen, jossa se ei enää pysty estämään uutta "värivallankumousta" - samankaltaista semikolonisointia kuin mikä tuli Kiinan kohtaloksi 1800-luvulla - tai jopa maan hajoamista.

Lisäksi tulee - ainakin joidenkin arvioiden mukaan - nykyisellä kehityksellä edessä oleva demografinen taantuminen. Venäjän väkiluvun on arviotu 2040-luvulla putoavan alle 80-miljoonaan, josta yli 60% olisi eläkeläisiä. Sellaisella väestöpohjalla ei voida leikkiä suurvaltaa.

Venäjä voi nousta pitemmäksi aikaa takaisin supervallaksi vain jos se poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vallan lisäksi saa merkittävää nuorta västölisäystä naapurimaistaan ja saa syntyvyyden nousuun. Onnistuakseen Venäjä tarvitsee naapurimaidensa slaavilaista väestöä, varsinkin nuoria ja lisääntymisiässä olevia.

Tästä on kyse Venäjän kannalta Euraasia-projektissa. Jotta Euraasia-projekti onnistuisi, on sekurokratian romahtaminen ja imperiumin restoraation pysäyttäminen estettävä hinnalla millä hyvänsä. Jos näissä epäonnistutaan, edessä on vain tuho. Euraasia-projektissa ja sen onnistumisessa on pelissä kaikki mikä Moskovalle on aina merkinnyt yhtään mitään.

Venäjä on tässä mielessä puun ja kuoren välissä - viimeisellä rajalla. Tässä on liikaa pelissä; uhattuna ei ole Kremlin näkökulmasta vain koko Venäjän suurvallan tulevaisuus tai Venäjän idean ja hengen ydin, vaan koko valtiollinen ja ehkä jopa kansallinen olemassaolo. Venäjän johdolla ei ole varaa antaa värivallankumouksen onnistua. Kansan kuohunta on käännettävä Imperiumin pelastukseksi, ja se onnistuu helpoiten samoilla keinoilla kuin 30-luvun Saksassa.

Tämän vuoksi veikkaan vahvasti, että Venäjä torjuu "värivallankumouksensa" tavalla tai toisella. Jos muu ei auta, sekurokratia selviää uudelleenliittoutumalla, ja tämä uudistuminen ei vastaa yhtään niitä toiveita, mitä lännellä on, vaan aivan päin vastoin, niitä pelkoja, mitä länsivalloilla on.

Jos historia - taas - toistaa itseään, Venäjällä on edessä lyhyt, korkeintaan ehkä muutaman vuoden mittainen yhteiskunnallinen kuohunta, jonka jälkeen on vain yksi kysymys:

Nouseeko Kremlin torniin ns. punainen svastika?


-------------------
------------
-----

P.S. Aleksandr Dugin kirjassaan "Geopolitiikan perusteet" maalailee mm. Suomen liittämistä Venäjään siten, että maa jaettaisiin pohjois- ja eteläosaan: Etelä-Suomi liittettäisiin osaksi Karjalan tasavaltaa ja Pohjois-Suomi liitettäisiin Murmanskin hallintopiiriin.

----------

----------------------------
[Edit, lisäys 30.12] Vielä sellaista, että myös Kremlin kovan ytimen sisäpiiriläinen kommentaattori ja ideologi Sergei Markov puhuu aiheeseen liittyen, vieläpä ihan laajalevikkiselle länsimedialle:

"It’s an explosive mixture, one that has some of the Kremlin’s staunchest supporters frankly alarmed. “The situation is similar to that during the Weimar [Republic]: there is zero state ideology, deep social imbalance, and the general weakness of state institutions,” says Sergei Markov, a Duma deputy for the Kremlin-backed United Russia party. “Our regime is scared.” Markov has been one of the Kremlin’s leading ideologists for much of the last decade, so when an insider like him starts talking about Weimar—the shaky German democracy that preceded Hitler’s rise in 1933—it’s a worrisome sign. In fact, however, the growth of violent racism in Russia has been encouraged by the Kremlin’s dabbling with nationalist ideology and politicized youth groups. And it’s equally clear that the Kremlin, rather than seeking to eliminate the wave of ultranationalism, is doing its best to co-opt the movement."

Markov ei ole kuka tahansa. Hän on saman tason kommentaattori, kuin jos Suomessa pääministeri Kataisen erityisavustaja tai joku valtioneuvoston virkamieskunnan pääkihoista avaisi suunsa. Viesti lännelle on: "Älkää puskeko meitä liian reunalle, sillä voi olla ikäviä seurauksia" tai, jos niin halutaan tulkita: "Pitäkää näppinne irti meidän sisäisistä asioistamme, tai päästämme koirat irti"

Jutussa myös ohjaaja-dokumentaristi Pavel Bardin kommentoi:

"The ethnic Russian population has woken up and are searching for their identity,” says Bardin. The trouble is that for all Putin’s bluster, the Russian state is desperately weak. The institutions of democracy—elections, the Duma, the press—have lost all credibility, having been systematically hollowed out by the Kremlin. No political system remains that is capable of channeling the anger and aggression of the alienated youngsters depicted in Russia 88. “If a moderate nationalist party called ‘Russia for Russians’ had seats in Parliament, there would at least be fewer of them in the streets,” says blogger Kashin. Instead, the Kremlin will keep on with its longstanding tactic of trying to co-opt the nationalists’ ideology—seemingly oblivious to the way power keeps moving toward the right. Unless Putin finds a better way, Russia’s future could belong to Belov, and not to the liberals who celebrated their freedom so naively that August night 20 years ago."

Historian syklit ja globaali murros - Venäjästä Läntisen Euraasian johtava supervalta 2020-luvulle tultaessa?

IMF:n johtaja Christine Lagarde sanoi juuri samaa, mitä mm. allekirjoittanut on koittanut toitottaa jo pitkään, nimittäin sitä, että käsillä oleva kehitys toistaa syklisesti 30-luvun alun trendiä:

"Maailmaa uhkaa paluu 1930-luvulle, jos eurokriisiä ei saada ratkaistua".

Samaahan minä sanoin mm. kolme viikkoa sitten. Paitsi että maailmaa ei uhkaa paluu 30-luvulle - sillä me palasimme "uuteen 30-lukuun" johtavalle yleiselle kehityssyklille jo viime vuosikymmenellä - vaan kehityksen jatkuminen syklin mukaisesti omalla painollaan. Edessä on samantapainen yleinen kehitys jolla on samansuuruisia taloudellisia, geopoliittisia ja suurvaltapoliittisia seurauksia kuin 1930-luvulla.

Superlama johtaa suursotiin ja massiivisiin geopolitiittisiin muutoksiin ja uudelleenorganisointeihin. Näemme edessämme 1945 syntyneen maailmanjärjestyksen viimeisten palikoiden murtumisen. LEAP:n tutkijat puhuvat syystäkin maailmanlaajuisesta järjestelmäkriisistä.

Edessä on talouden ja globaalin vallan uusjako: Lännen - ja varsinkin Yhdysvaltojen - ylivallan romahtaminen, Kiinan ja Euraasian nousu, sekä Lähi-idän ja Keski-Aasian - sekä mahdollisesti myös Pohjois-Euroopan sekä kalotti-alueen - joutuminen sotilaalliseen polttopisteeseen vuosikymmenen loppua kohti mentäessä. Lisäksi alueellisten unionien nousu liittyy asiaan oleellisesti. 2030-luvulla ei enää puhuta yksittäisten maiden vaikutusvallasta, vaan unionien vallasta. Ja EU on näistä vain yksi, tosin se ei tule olemaan enää nykyisenkaltaisena ja muotoisena.

Syklinen tai spiraalinen historiakäsitys

Olen ollut syklisen - tai tarkemmin sanottuna "spiraalisen" - historiakäsityksen kannattaja jo 90-luvulta asti, kun ihan vain harrastelijapohjalta huomasin monien asioiden, ilmiöiden ja tapahtumaketjujen toistuvan historiassa sykleittäin, tosin hieman muuntuneina ja erilaisissa ympäristöissä, mutta siltikin syy-seuraus-vaikutuksiltaan samantyyppisinä sykleinä. Koska mikään ei toistu täsmälleen samanlaisena, ajattelen asiaa lineaarisen ja syklisen yhdistelmänä: spiraalina. Kulttuuriset ilmiöt, poliittinen historia ja kansojen sekä valtakuntien kehitys tuntuu ikään kuin noudattavan tietynlaista "rytmiä" tai "sykettä", joka ilmenee ikään kuin syklisyytenä.

Perinteisesti suuret mannervallat noudattavat kehityksessään tietynlaista aaltoliikettä:

kaaos -> uudelleenjärjestäytyminen -> nousu ja ekspansio -> jähmettyminen ja taantuminen -> kaaos, .

Tämä kaava toistuu historiassa monien sellaisten imperiumien kohdalla, joilla on ollut oma tietynlainen kulttuuripiirinsä ympärillään. Näitä valtoja ovat olleet ja ovat mm. muinainen Egypti, Persia-Parthia, Kiina, Intia ja uudemmalla ajalla myös Venäjä. Eri imperiumeilla ja kulttuurialueilla syklit ovat keskipituuksiltaan erilaisia. Esim. Kiinassa ja Egyptissä syklit ovat menneet hallitsijadynastioiden mukaan.

Sitten on kulttuurialueita, joilla samaan kulttuurijatkumoon mahtuu peräkkäin useita valtakuntia; kielet ja valtaa pitävät kansat vaihtuvat aina kaaosvaiheessa, mutta kaikki rakentavat samalle kulttuuriperustalle. Tällaisia olivat muinainen Mesopotamia, kreikkalais-roomalainen maailma, ja Intia. Eurooppa muistuttaa tällaista, mutta muinaisen Kreikan mallin mukaan: yhteinen kulttuuriperimä, mutta monia eri valtioita ja kukaan ei ole päässyt lopullisesti toisten niskan päälle.

Venäjä, Eurooppa ja johtajasykli

Joskus vuonna 1996 hahmottelin seuraavia epätarkkoja aaltoja:

Euroopassa on käsillä ainakin kolmen eri suursyklin tai aallon kliimaksin alkaminen samaan aikaan.

1. Talouden kehityksen makrosykli toistaa 30-luvun kaavaa, edessä on lama ja sitä seuraaava mullistus.

2. Venäjän historian kaaosajan (90-luku) jälkeen ollaan imperiumin nousun ja uudelleen kokoamisen aallossa.

3. "Johtava valta"-sykli, jossa Euroopan historia on uuden ajan alusta asti toistanut kaavaa, jossa yksi suurvalta vuorollaan on koittanut päästä maailmanvaltaan. Syklin lähtöpaikka on lännessä ja siirtynyt kartalla aina uudessa vaiheessa pykälän idemmäs; Ensin 1500-luvulta 1600-luvun alkuun Espanja ja Habsburgien imperiumi, sitten 1700-luvulta (varsinkin vallankumouksen jälkeen) Ranska, sitten 1900-luvun maailmansodat ja Saksa. Nyt näyttää tulevan Venäjän vuoro.

Voidaan myös maalata, tosin vähän hatarasti, eräänlainen "suuri johtaja"-sykli, sillä Ranskan vallankumouksesta lähtien kunkin suurvallan noususyklin kliimaksivaiheen huippuun on liittynyt myös keskitetty hallinto ja "keisarikultti"; 1800-luvun alussa Napoleon, 1930-40-luvuilla Hitler ja  nyt tämä eurooppalaisen suurjohtajan syklin "polttopiste" on Venäjän kohdalla.

Allegorisesti voisi kuvitella, että Euroopan poliittinen mannerlaatta ikään kuin liikkuu "kuuman pisteen" päällä, siten, että aina siihen kohti, missä tämä "hot spot" on, nousee merestä "tulivuori" (vähän kuten tyynellä merellä, mm. Hawaiin muodostumisen suhteen) eli ekspansionistinen suurvalta ja johtaja.

On huomattava, että Venäjällä on aina noussut muutenkin joka tapauksessa joku "tsaari" imperiumin nousuavaiheessa valtaan: Ensin oli Ivan IV Julma, sitten Pietari I Suuri, sitten Aleksanteri I, sitten Josif Stalin, ja kuka nyt?

Kerroin tästä hypoteesistani vuonna -97 kavereilleni, että Venäjällä täytyy tämän syklin mukaan nousta valtaan joku Iivanan, Stalinin tai Pietarin tapainen uudistajahallitsija. Kun 2000-luvun alussa Putin vakautti olot ja aloitti modernisoinnin, eräs kavereistani tuli sanomaan, että "taisit osua oikeaan".

Mitä seurauksia onkaan siitä, kun samaan aikaan Venäjällä yhdistyy sen imperiumin jälleenorganisoinnin aalto, johtavan eurooppalaisen imperiumin aalto, ja suuren eurooppalaisen johtajan aalto? Kun edellä kuvaamani vertauksen "tulivuori" purkautuu Euraasian "tyynellä merellä", seuraus on geopoliittinen tsunami.

Tuleeko Putinista Venäjän Napoleon? Ehkä pikemminkin suuri Pietari I, sillä "kädenjäljeltään" Iivana Julma ja Stalin olivat samanlaisia. Iivanan jälkeen Venäjä tarvitsi Pietarin Suuren kaltaista edistyksellistä uudistajatsaaria. Stalinin ja Neuvostoliiton jäljiltä Venäjä tarvitsee perinpohjaista modernisaatiota. Ja sehän on ollut yksi Putinin päämääristä. Mutta onnistuuko Putin, vai tuleeko hänen jälkeensä joku, jolla on vielä isommat saappaat?

Edellä mainituista(kin) syistä johtuen on suurta typeryyttä vähätellä Venäjän nousua ja nyt käynnistynyttä Euraasian Unionin muodostumista.

Venäjästä ja sen sielusta

Venäjä ei ole kansallisvaltio.Venäjä on valtakunta, imperiumi.

Tämän asian sisäistäminen on nähtävästi monille vaikeaa, vaikka sen pitäisi olla itsestään selvää. Tai ehkä vain asian sisältä on monille epäselvä.

Venäjä ei ole ensisijassa kansakunta, vaan valtakunta. Venäjä on lähes aina ollut ja on edelleen valtiojärjestelmäkeskeinen, keskusjohtoinen ja imperialistinen konsepti. Venäjän luonne ja idea ei ole olla kansakunta tai kansallisvaltio.

Venäläinen valtio - vaikka onkin aina kriiseissä viime kädessä nojannut venäläisiksi itsensä mieltävän västönosansa isänmaallisuuteen, uskollisuuteen äiti-maata kohtaan sekä kansallisen ylpeyden tunteeseen ja tarpeeseen - ei ole kansallisvaltio. Se ei pyri ajamaan ensisijassa Venäjän kansan tai edes venäläisten etua, vaan valtiovallan ja valtakunnan etua, ja enemmistökansanryhmänsä etua vain silloin, kun se ei ole ristiriidassa valtakunnan tai valtiovallan edun kanssa.Venäjälle ei ole ollut niin väliksi, vaikka se on kohdellut historian saatossa omaa kansaansa kuin orjina, rikollisina ja epäihmisinä, saatika miten se on kohdellut muita. Joskus se on kohdellut muita jopa paremmin kuin omiaan. Valtakunta - 'Dershava' - on kaikki kaikessa.

Venäjän idea on alusta asti ollut olla valtakunta. Vaikka taustalla on historiallisesti vahvana myytti venäläisyydstä ja ortodoksisesta sivilisaatiosta, ytimessä on alusta asti ollut unelma valtakunnasta. Sille on ollut eri nimiä ja määritelmiä: Kolmas Rooma, Neuvostoliitto ja nyt unelma Euraasialaisesta supervallasta. Taustalla on myös Tshingis-Kaanin unelma maailmanvallasta.

Venäjän sielu on sairas. Tämä johtuu siitä, että Venäjää ei ole hallinnut Venäjän oman kulttuurin terveempi perintö eli sen oma henki, vaan vieras valta ja voima. Tämä ilmenee myös siinä, etttä Venäjää ovat aina hallinneet muut kuin venäläiset. Silloinkin kun hallitsijat ovat olleet nimellisesti venäläisiä, heidän taustansa on ollut ei-venäläinen. Sitä ovat hallinneet viikingit, mongolit, saksalaistaustaiset (ja jopa suomalaistaustaiset) tsaarit (Paavali III:n äiti oli suomalainen, ja hän puhui suomea toisena äidinkielenään) ja kommunistit, joista varsinkin alussa suurin osa oli juutalaisia. Tällä hetkellä sitä hallitse mies, jolla on Tverin karjalaiset juuret.

Tämä johtuu osaltaan siitä, että venäläisyys on osittain pakkokeinoin luotu synteesi. Moskova on aina alistanut valloittamansa kansat ja pyrkinyt pakkovenäläistämään ne. Muodollinen ortodoksinen usko ja slaavilainen kansallisidentiteetti sekä kieli ovat olleet tässä valtakunnalle työkaluja, eivät itse tarkoituksellisia päämääriä. Slaaviekspansio alkoi etelän suunnalta. DNA-tutkimusten perusteella arvioidaan, että jopa 40% isovenäläisistä (Venäjää äidinkielenään puhuvista, itseään venäläisinä pitävistä) on kieltään vaihtaneita Keski- ja Pohjois-Venäjän suomalais-ugrilaisia ja Volgan alueen sekä Kaakkois-Venäjän turkinsukuisia kansoja.

Venäjän sielu on ollut pahasti traumatisoinut viimeistään siitä asti, kun Tshingis Kaani ja hänen seuraajansa raiskasivat Venäjän. Tämä tapahtui, paitsi kuvaannollisesti, myös kirjaimellisesti. Jopa 7% ex-Neuvostoliiton asukkaista on suoraan alenevassa polvessa Tshingis Kaanin jälkeläisiä. Kaani poikineen raiskasi aina vihollistensa vaimot ja valloitettujen kylien naiset. Verotus oli hivuttavaa ja verot kerättiin ryöstelemällä ja raiskaamalla. Venäjä ei koskaan onnistunut taistelemaan menestyksellisesti Tshingis Kaania ja mongoleja vastaan, vaan raiskaaminen jatkui vuosisatoja. Tshingis Kaanin haamu hallitsee maata edelleen. Se riivaa Venäjän sielua, eikä sitä ole koskaan vielä onnistuttu manaamaan pois.

Kristittynä asiaa voisi ajatella Venäjän kannalta siten, että sama paha henki, joka riivasi Tshingis Kaania, riivasi myös Iivana Julmaa ja Josif Stalinia.

Moskova on Venäjän Sydän. Se on paikka, jossa Kaanin henki asuu. Moskova oli mongolien vasalli, joka maksoi näännyttävää veroa kaaneille, jottei nämä enää raiskaisi sitä. Siksi Moskova joutui itse raiskaamaan ja ryöstämään omia alamaisiaan mongolien nimessä ja heidän puolestaan. Selvitäkseen kaanien veroista, sen piti myös laajeta, ja alistaa sekä raiskata naapureitaan. Siitä tuli kaanien oppipoika. Ihminen, jolle tehdään pahaa, oppii tekemään pahaa ja myös tekee pahaa muille, ellei käsittele ongelmiaan ja pysty lopulta antamaan anteeksi, tapahtui se sitten hyvityksen saamisen kautta tai ilman.

Kaanit tuhosivat Kiovan ja alistivat Moskovan. Edes Novgorod, joka säilytti muodollisen vapautensa, tai kaanin ottopoika Aleksanteri Nevski, eivät uskaltaneet tai halunneet koskaan taistella heitä vastaan, vaan maksoivat vapaaehtoisesti veroa. Moskova ei uskaltanut pistää hanttiin senkään vertaa, vaikka myöhemmin 1500-luvulla Ivan IV koitti Nevskin pyhimyskronikan uudelleenkirjoituttamalla asian toisin selittää, mikä johtui tataarien vastaisen sodan propagandatarkoituksesta. Tataarien kaanikunnan Moskova alisti, ja senkin se uskalsi tehdä vasta vuosisadat sen jälkeen kun mongolit olivat menneet, eikä heidän paluustaan ollut enää pelkoa. Silloinkin ja siitä asti Moskova on toistanut Kaanin traumaa, ja hakenut hyvitystä, kostoa ja oikeutta tekemällä samoin muille.

Venäjä on valtakunta. Se on imperiumi. Se on keskusjohtoinen, keskitettyyn valtiovaltaan ja mahdolllisimman suuren maa-alueen hallintaan tähtäävä ja pyrkivä mahti. Se ajattelee aina kaikkea turvallisuustrauman kautta, turvallisuuspolitiikka etusijalla; Riskien varalta valmitautuminen ja vielä senkin varmistaminen, vallanhalu, kontrollinhalu, valtapolitiikka, opportunismi ja pahoinpidellyn sielun sekä itsetunnon peittämiseksi rakennettu ylpeä kuori.

Tätä tarkoitan sanoessani, ettei Venäjän idea ei ole olla kansakunta, vaan valtakunta. Jos sen kanssa haluaa tulla toimeen, on muistettava, että se on Valtakunta, jolla on sairas sielu. Venäjää ei voi kohdella normaalina kansallisvaltiona.

Venäjän kanssa tulee toimeen, kun tunnustaa, että se on valtakunta, ja kohtelee sitä valtakuntana. Silloin sen kanssa voi myös olla ystävä. Kunhan muistaa olla varuillaan. 'Dershava' - suurvaltakunta ei kunnioita viime kädessä muuta kuin voimaa. Venäjän kanssa voi olla ystävä, kun ei käännä sille selkäänsä. Tämä tarkoittaa sekä sitä, että loukatusta ystävästä voi tulla pahin vihamies, mutta myös sitä, että käännettyyn selkään voidaan iskeä veitsi.

Jonkun pitäisi olla Venäjän ystävä - Venäjästä riippumatta. Jonkun pitäisi voittaa Venäjän luottamus, mutta pysyä samalla niin vahvana, ettei Venäjä traumassaan niele ystäväänsä. Venäjä tarvitsee terapeutin, jolla on itsellään tarpeeksi vahva asema, ettei terapeutin tarvitse itse pelätä.


[Edit 12.12. Korjattu asiavirhe Vladimir -> Nevski]

Miten käy Euroopan kun karhu nousee?

Uusi Venäjä – Uusi Neuvostoliitto

Viime vuosien kehitys ja tapahtumat itänaapurissa antavat aihetta huoleen. Venäjä on vahvassa taloudellisessa nousussa samaan aikaan, kun sen hallinto ja yhteiskunta alkaa yhä enemmän muistuttaa entistä Neuvostoliittoa keskusjohtoisuutensa ja komentojärjestelmänsä puolesta.

Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla mikään yllätys, sillä ilmoittihan Putin jo ensimmäisen presidenttikautensa alkaessa olevansa hyvin surullinen Neuvostoliiton hajoamisesta, ja että Neuvostoliiton palauttaminen on hänen henkilökohtainen ykköstavoitteensa. Tätä ilmoitusta pidettiin meillä kai jonkinlaisena vaalipropagandana, mutta viimeistään nyt, kun Venäjästä on tullut Putinin ja hänen lähipiirinsä hallitsema keskusjohtoinen diktatuuri, eräänlainen NL:n markkinatalousversio, luulisi lännessäkin tajuttavan jo, että Putinin sanat on syytä ottaa vakavasti.

Venäjä on laskelmien mukaan taloudellisesti ja poliittisesti entisen NL:n veroinen tekijä 2020-luvulle tultaessa, mikäli nykyinen kasvuvauhti pysyy ennallaan. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että Moskova, joka on pitkin hampain joutunut luopumaan etupiiristään Baltiassa ja Itä-Euroopassa, tulee avaamaan pelin niiden kohdalla uudelleen. Moskova on jo saanut Valko-Venäjän etupiiriinsä, ja seuraavat askeleet ovat Ukraina ja Kazakstan. Ukrainan suhteen kriisi on koko ajan aivan pinnan alla, minkä osoittaa äskettäinen kaasukiista, laivastokahakat Mustallamerellä ja Jutshenkon murhayritys Ukrainan viime presidentinvaalien aikaan.

On mielestäni vain ajan kysymys, milloin Moskova tulee kokoamaan entiset neuvostotasavallat, tai ainakin Ukrainan ja Valko-Venäjän sekä Kazakstanin takaisin Äiti Venäjän helmoihin. Vaikka tätä ei millään tunnuta haluavan myöntää lännessä, niin seuraavan kymmenen vuoden aikana on nousemassa kriisi, joka uhkaa koko NL:n romahtamisen jälkeen syntynyttä järjestystä Itä-, Pohjois- ja Keski-Euroopassa. Miten EU:lle käy tilanteessa, jossa Venäjä aikoo ottaa takaisin voimaansa ja historiallista merkitystään vastaavan aseman Euroopan geopolitiikassa?

Nimittäin EU on laajenemassa itään ja etelään. Tässä laajenemisessa ja varsinkin Turkin mukaantulokysymyksessä täytyy ottaa huomioon, mikä idea on taustalla EU:n taustalla. Nimittäin kyseessä on unelma uudelleen syntyneestä Rooman valtakunnasta. Euroopassa on vuosisatoja unelmoitu Rooman valtakunnan uudesta noususta, joka on Euroopan yhdentymisen idean aatehistorian merkittävin ydinajatus. Tämä idea on kummitellut Euroopan yhtenäisyyttä hakevien ajattelijoiden päässä jo vuosisatoja aina Kaarle Suuren ajoilta asti.

Suomi ja Uusi Rooma

Vielä nykyäänkin voi monista olla yllättävää se, että Suomi ei perinteisten EU-maiden mielikuvissa edes kuulu Eurooppaan. Maamme pääsi mukaan EU:hun vain, koska täytimme pilkulleen kaikki lähestymiskriteerit. Silti esim. Ranska etsi suurennuslasin kanssa lähentymisehdoista pienintäkin syytä olla hyväksymättä Suomea mukaan. Kun Pariisissa pidettiin 90-luvun puolivälissä seminaari, jonka nimi oli "Suomi Euroopassa", piti puhujaksi tulla Ranskan ulkoministeri. Hän teki oharit, mutta paikalle tuli ulkoministeriön joku kansliapäällikkö tms., joka aloitti puheensa sanoen: "Monia täällä olevia voi ihmetyttää seminaarin otsikko 'Suomi Euroopassa', koska kaikkihan tietävät, että Suomi ei ole osa Eurooppaa".

Syy tällaiseen edellä kuvattuun ajatteluun on, paitsi Ranskan intressit, ennen kaikkea se, että alkuperäisten EU:n perustajien mielikuvissa sinersi juuri muinainen Rooma, joka oli välimeren ympäristöön sijoittuva valtakunta. Saksakin otettiin mukaan alkuperäisiin suunnitelmiin vastentahtoisesti, koska on vaikea kuvitella EU:ta ilman maanosan vahvinta valtiota. Keski- ja Itä-Eurooppahan ei aikoinaankaan kuulunut Rooman valtakuntaan, lukuun ottamatta Itävaltaa, Romaniaa ja Balkanin maita. Britanniaakaan ei pidetty alkuun millään tavalla unionin potentiaalisena jäsenenä. Ranska esim. torpedoi brittien jäsenyysyritykset 50-luvun lopulla, kun asiasta keskusteltiin. Jos Saksa ja Britanniakin otettiin mukaan vain lähinnä historiallisten ja reaalisten tosiasioiden takia, niin Itämeren alueita ja Pohjoismaita ei alussa kuviteltu senkään vertaa osaksi EU:ta. Koko EU:n "pohjoinen ulottuvuus" tuli mukaan lähinnä Saksan ajamana. Ranska vastusti sitä alusta asti.

Viimeisen 50-vuoden aikana asia on muuttunut, kun EU on nyt muutenkin painottumassa seuraavaksi laajenemisen suhteen etelään ja kaakkoon. Espanja, Ranska ja Italia pitävät ihan ymmärrettävästi Välimeren piiriä EU:lle tärkeämpänä, kuin Itä- ja Pohjois-Euroopan maat. Niillä on vahvat intressit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.

Itä-Eurooppa ja Välimeren piiri EU:n ja Rooman kirkon näkemyksissä

EU:n arkkitehtien suunnitelmiin ajatukset välimeren ympäristöön keskittyvästä EU:sta syntyivät jo 1920-luvulla. Näissä suunnitelmissa Saksa ja Itä-Eurooppa olivat pois kuvioista. Tosin samoihin aikoihin eräs kreivi Kalergi laati suunnitelman yleiseurooppalaisesta valtiosta, johon ei kuulunut Britannia (joka tuolloin oli vielä selvemmin historiallisesti ja taloudellisesti irti Manner-Euroopasta) eikä Venäjä, mutta sen sijaan koko Afrikka (lukuun ottamatta brittien siirtomaita) kuului suunnitelmiin. Nämä suunnitelman Afrikan integroimisesta EU:n taloudelliseen etupiiriin ovat toteutuneet jo kolonialismin perintönä. Sen sijaan muuta laajentumista kylmä sota ja vastaan hankaava Britannia rajoittivat varsin pitkään.

Itä-Euroopan suhteen tilanne on mielenkiintoinen lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin EU:n sisällä vaikuttaa kulisseissa vahvana voima nimeltä Katolinen kirkko, joka painosti voimakkaasti katolisten maiden, Puolan, Tshekin, Unkarin, Liettuan ja Slovakian, sekä nyttemmin myös Kroatian ja Slovenian, mukaan ottamista. Toinen tärkeä tekijä on Ranskan perinteisesti hyvät suhteet monien Itä-Euroopan maiden, ja erityisesti Puolan kanssa (joihin Irakin sota aiheutti tosin pahan särön), johon sillä on ollut henkinen sukulaisuussuhde ja lukkarinrakkautta jo 1800-luvun alusta asti.

Nyt kuvaan astuvat Balkanin maat ja Välimeren piiri sekä Lähi-idän länsiosat. Nämä alueet kuuluivat muinoin oleellisena osana Rooman valtakuntaan. Ilman kulttuurista ja uskonnollista eroahan esim. Turkin EU-jäsenyys olisi toteutunut ajat sitten. Tästä syystä katolinen kirkko, joka pitää EU:ta pitkälti kirkon (taloudellista) etua ajavana järjestelmänä, on jo vuosia luonut suhteita islamilaisiin ja heidän uskonnolliseen johtoonsa, tarkoituksenaan pohjustaa mahdollista tulevaa EU:n laajenemista kirkon vanhoille ydinalueille; Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan.

Turkki ja Lähi-itä – EU:n orientaalinen ulottuvuus?

Turkin kuulumista Eurooppaan ei aikaisempina vuosisatoina tietenkään edes ajateltu, kun sitä pidettiin enemmän osana islamilaista Aasiaa kuin Eurooppaa ja huolimatta antiikin ja Bysantin kulttuurin vahvasta perinnöstä turkkilaisessa ja arabikulttuurissa, niin harvat ovat kuvitelleetkaan, että Turkki tai mikään muu Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan maa (paitsi alistettuna siirtomaana) olisi osa Uutta Roomaa, EU:ta.

1920-luvulla Kemal Atatürk alkoi modernisoida Turkkia raskaalla kädellä, mikä johti se siihen että myös EU:n suuntaviivoja piirtelevien mielissä alkoi pyöriä ajatus, että jos Turkki sekularisoituu ja modernisoituu, niin, mikä estäisi sitä tulemasta mukaan kuvioihin? Nyt Turkin kohdalla on nimittäin jo toteutunutta tämä sekularisaatio ja modernisaatio.

Tämän lisäksi Turkin mukaantuloon valmistautuu myös Vatikaani. Se on käynyt jo vuosikymmeniä kulissien takana yhteysneuvotteluja islamin edustajien kanssa. Eräiden tahojen mukaan yksi syy tähän olisi tavoite poliittisesta liitosta islamin kanssa.

Itä nousee – Pohjoinen repeää?

Koska pohjimmiltaan henkinen juopa Pohjoisen Euroopan ja Lähi-idän välillä on niin suuri, niin minä uskon jossain vaiheessa käyvän siten, että Pohjola ja ehkä jopa Itäinen Keski-Eurooppa sekä Saksa repeävät irti unionista, ja EU:sta tulee lähinnä latinalais-orienttilainen liitto, jonka napamaat ovat Turkki, Italia, Ranska, Espanja ja Britannia. Uskon myös, että Venäjä ja sen sotilaallinen uhka toimii tämän EU:n rajun muodonmuutoksen moottorina.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä tekee massiivisen strategisen iskun ottaen haltuunsa Baltian, Skandinavian sekä Keski- ja Itä-Euroopan tärkeimmät keskukset. Tämä onnistuu, jos Venäjä on kylliksi vahvistunut ja mikäli EU-puolustus jää rammaksi suunnitelmaksi paperilla, mitä se tulee olemaan niin kauan, kuin USA johtaa NATO:a. Tällainen isku voi onnistua, mikäli USA:n supistetun teknoarmeijan ohuet kädet on sidottu toisaalle, vaikkapa selkkaukseen Iranin tai jonkin muun vastaavan tekijän kanssa.

Tästä seuraa se, että Itä- ja Pohjois-Euroopan maat, ehkäpä Saksakin, tippuvat Venäjän käsiin ja sen etupiiriin. Tähän vaikuttaa myös se, että Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat energiataloutensa puolesta kovin riippuvaisia Venäjästä, minkä strateginen merkitys vain kasvaa öljyn hinnan kohotessa. Näin ollen niiden piirissä voi tulevaisuudessa syntyä ajattelua, että Venäjän kelkkaan hyppääminen ei olekaan pelkästään pakko, vaan jopa taloudellisesti hyödyllistä. Miettikääpä, jos öljyn maailmanmarkkinahinta nousee USA:n toimien takia vaikka 160 dollariin tynnyriltä, mutta Venäjä tarjoaa sitä ”ystävilleen” vain puolella hinnalla tästä? On selvää, että jos Saksa sekä Itä- ja/tai Pohjois-Eurooppa lasketaan irti EU:sta ja osaksi Venäjän etupiiriä, niin se tarkoittaa sitä, että EU on alueellisesti rajoittunut tulevaisuudessa enemmän vanhan Rooman valtakunnan alueille eli Välimeren ympäristöön, kuin Keski- ja Itä-Eurooppaan. Tällöin on luonnollista, että ainakin Pohjois-Afrikan maat ovat osa sitä.

Toinen yhtä looginen seuraus tästä on se, että Venäjän on tällöin koonnut ympärilleen entisen NL:n valtapiiriä muistuttavan leirin, ja on sanomattakin selvää, että Suomi kuuluu tällöin tähän piiriin ainakin yhtä tiukasti, kuin Kekkosen aikana. Jos tai kun tämän aika koittaa, vaihtaako Suomi silloin leiriä rauhallisesti vaiko sotilaallisesti. Jo se seikka, että Suomi on osa EU:ta, tarkoittaa Venäjän ja EU:n välillä syntyvän konfliktin tullessa väistämättömästi jonkinlaista konfliktia myös Venäjän ja Suomen välillä. Tämä tarkoittaa siis Suomeen kohdistuvan sotilaallisen invaasion uhkaa. Jos Suomi vielä liittyy NATOon, on sotilaallisen konfliktin uhka tällöin todella suuri, omasta mielestäni vain ajan kysymys.

Joka tapauksessa ennustan, että Venäjä nousee, ja että tulevaisuudessa EU tulee keskittymään enemmän Välimeren ympäristöön, kuin Pohjois-Eurooppaan. Suomessa olisi tämä silmällä pitäen hyvä miettiä, eikö heikosta unionista kannattaisi irtautua jo hyvissä ajoin?