Uusi Venäjä – Uusi Neuvostoliitto
Viime vuosien kehitys ja tapahtumat itänaapurissa antavat aihetta huoleen. Venäjä on vahvassa taloudellisessa nousussa samaan aikaan, kun sen hallinto ja yhteiskunta alkaa yhä enemmän muistuttaa entistä Neuvostoliittoa keskusjohtoisuutensa ja komentojärjestelmänsä puolesta.
Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla mikään yllätys, sillä ilmoittihan Putin jo ensimmäisen presidenttikautensa alkaessa olevansa hyvin surullinen Neuvostoliiton hajoamisesta, ja että Neuvostoliiton palauttaminen on hänen henkilökohtainen ykköstavoitteensa. Tätä ilmoitusta pidettiin meillä kai jonkinlaisena vaalipropagandana, mutta viimeistään nyt, kun Venäjästä on tullut Putinin ja hänen lähipiirinsä hallitsema keskusjohtoinen diktatuuri, eräänlainen NL:n markkinatalousversio, luulisi lännessäkin tajuttavan jo, että Putinin sanat on syytä ottaa vakavasti.
Venäjä on laskelmien mukaan taloudellisesti ja poliittisesti entisen NL:n veroinen tekijä 2020-luvulle tultaessa, mikäli nykyinen kasvuvauhti pysyy ennallaan. Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että Moskova, joka on pitkin hampain joutunut luopumaan etupiiristään Baltiassa ja Itä-Euroopassa, tulee avaamaan pelin niiden kohdalla uudelleen. Moskova on jo saanut Valko-Venäjän etupiiriinsä, ja seuraavat askeleet ovat Ukraina ja Kazakstan. Ukrainan suhteen kriisi on koko ajan aivan pinnan alla, minkä osoittaa äskettäinen kaasukiista, laivastokahakat Mustallamerellä ja Jutshenkon murhayritys Ukrainan viime presidentinvaalien aikaan.
On mielestäni vain ajan kysymys, milloin Moskova tulee kokoamaan entiset neuvostotasavallat, tai ainakin Ukrainan ja Valko-Venäjän sekä Kazakstanin takaisin Äiti Venäjän helmoihin. Vaikka tätä ei millään tunnuta haluavan myöntää lännessä, niin seuraavan kymmenen vuoden aikana on nousemassa kriisi, joka uhkaa koko NL:n romahtamisen jälkeen syntynyttä järjestystä Itä-, Pohjois- ja Keski-Euroopassa. Miten EU:lle käy tilanteessa, jossa Venäjä aikoo ottaa takaisin voimaansa ja historiallista merkitystään vastaavan aseman Euroopan geopolitiikassa?
Nimittäin EU on laajenemassa itään ja etelään. Tässä laajenemisessa ja varsinkin Turkin mukaantulokysymyksessä täytyy ottaa huomioon, mikä idea on taustalla EU:n taustalla. Nimittäin kyseessä on unelma uudelleen syntyneestä Rooman valtakunnasta. Euroopassa on vuosisatoja unelmoitu Rooman valtakunnan uudesta noususta, joka on Euroopan yhdentymisen idean aatehistorian merkittävin ydinajatus. Tämä idea on kummitellut Euroopan yhtenäisyyttä hakevien ajattelijoiden päässä jo vuosisatoja aina Kaarle Suuren ajoilta asti.
Suomi ja Uusi Rooma
Vielä nykyäänkin voi monista olla yllättävää se, että Suomi ei perinteisten EU-maiden mielikuvissa edes kuulu Eurooppaan. Maamme pääsi mukaan EU:hun vain, koska täytimme pilkulleen kaikki lähestymiskriteerit. Silti esim. Ranska etsi suurennuslasin kanssa lähentymisehdoista pienintäkin syytä olla hyväksymättä Suomea mukaan. Kun Pariisissa pidettiin 90-luvun puolivälissä seminaari, jonka nimi oli "Suomi Euroopassa", piti puhujaksi tulla Ranskan ulkoministeri. Hän teki oharit, mutta paikalle tuli ulkoministeriön joku kansliapäällikkö tms., joka aloitti puheensa sanoen: "Monia täällä olevia voi ihmetyttää seminaarin otsikko 'Suomi Euroopassa', koska kaikkihan tietävät, että Suomi ei ole osa Eurooppaa".
Syy tällaiseen edellä kuvattuun ajatteluun on, paitsi Ranskan intressit, ennen kaikkea se, että alkuperäisten EU:n perustajien mielikuvissa sinersi juuri muinainen Rooma, joka oli välimeren ympäristöön sijoittuva valtakunta. Saksakin otettiin mukaan alkuperäisiin suunnitelmiin vastentahtoisesti, koska on vaikea kuvitella EU:ta ilman maanosan vahvinta valtiota. Keski- ja Itä-Eurooppahan ei aikoinaankaan kuulunut Rooman valtakuntaan, lukuun ottamatta Itävaltaa, Romaniaa ja Balkanin maita. Britanniaakaan ei pidetty alkuun millään tavalla unionin potentiaalisena jäsenenä. Ranska esim. torpedoi brittien jäsenyysyritykset 50-luvun lopulla, kun asiasta keskusteltiin. Jos Saksa ja Britanniakin otettiin mukaan vain lähinnä historiallisten ja reaalisten tosiasioiden takia, niin Itämeren alueita ja Pohjoismaita ei alussa kuviteltu senkään vertaa osaksi EU:ta. Koko EU:n "pohjoinen ulottuvuus" tuli mukaan lähinnä Saksan ajamana. Ranska vastusti sitä alusta asti.
Viimeisen 50-vuoden aikana asia on muuttunut, kun EU on nyt muutenkin painottumassa seuraavaksi laajenemisen suhteen etelään ja kaakkoon. Espanja, Ranska ja Italia pitävät ihan ymmärrettävästi Välimeren piiriä EU:lle tärkeämpänä, kuin Itä- ja Pohjois-Euroopan maat. Niillä on vahvat intressit Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
Itä-Eurooppa ja Välimeren piiri EU:n ja Rooman kirkon näkemyksissä
EU:n arkkitehtien suunnitelmiin ajatukset välimeren ympäristöön keskittyvästä EU:sta syntyivät jo 1920-luvulla. Näissä suunnitelmissa Saksa ja Itä-Eurooppa olivat pois kuvioista. Tosin samoihin aikoihin eräs kreivi Kalergi laati suunnitelman yleiseurooppalaisesta valtiosta, johon ei kuulunut Britannia (joka tuolloin oli vielä selvemmin historiallisesti ja taloudellisesti irti Manner-Euroopasta) eikä Venäjä, mutta sen sijaan koko Afrikka (lukuun ottamatta brittien siirtomaita) kuului suunnitelmiin. Nämä suunnitelman Afrikan integroimisesta EU:n taloudelliseen etupiiriin ovat toteutuneet jo kolonialismin perintönä. Sen sijaan muuta laajentumista kylmä sota ja vastaan hankaava Britannia rajoittivat varsin pitkään.
Itä-Euroopan suhteen tilanne on mielenkiintoinen lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin EU:n sisällä vaikuttaa kulisseissa vahvana voima nimeltä Katolinen kirkko, joka painosti voimakkaasti katolisten maiden, Puolan, Tshekin, Unkarin, Liettuan ja Slovakian, sekä nyttemmin myös Kroatian ja Slovenian, mukaan ottamista. Toinen tärkeä tekijä on Ranskan perinteisesti hyvät suhteet monien Itä-Euroopan maiden, ja erityisesti Puolan kanssa (joihin Irakin sota aiheutti tosin pahan särön), johon sillä on ollut henkinen sukulaisuussuhde ja lukkarinrakkautta jo 1800-luvun alusta asti.
Nyt kuvaan astuvat Balkanin maat ja Välimeren piiri sekä Lähi-idän länsiosat. Nämä alueet kuuluivat muinoin oleellisena osana Rooman valtakuntaan. Ilman kulttuurista ja uskonnollista eroahan esim. Turkin EU-jäsenyys olisi toteutunut ajat sitten. Tästä syystä katolinen kirkko, joka pitää EU:ta pitkälti kirkon (taloudellista) etua ajavana järjestelmänä, on jo vuosia luonut suhteita islamilaisiin ja heidän uskonnolliseen johtoonsa, tarkoituksenaan pohjustaa mahdollista tulevaa EU:n laajenemista kirkon vanhoille ydinalueille; Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan.
Turkki ja Lähi-itä – EU:n orientaalinen ulottuvuus?
Turkin kuulumista Eurooppaan ei aikaisempina vuosisatoina tietenkään edes ajateltu, kun sitä pidettiin enemmän osana islamilaista Aasiaa kuin Eurooppaa ja huolimatta antiikin ja Bysantin kulttuurin vahvasta perinnöstä turkkilaisessa ja arabikulttuurissa, niin harvat ovat kuvitelleetkaan, että Turkki tai mikään muu Lähi-idän tai Pohjois-Afrikan maa (paitsi alistettuna siirtomaana) olisi osa Uutta Roomaa, EU:ta.
1920-luvulla Kemal Atatürk alkoi modernisoida Turkkia raskaalla kädellä, mikä johti se siihen että myös EU:n suuntaviivoja piirtelevien mielissä alkoi pyöriä ajatus, että jos Turkki sekularisoituu ja modernisoituu, niin, mikä estäisi sitä tulemasta mukaan kuvioihin? Nyt Turkin kohdalla on nimittäin jo toteutunutta tämä sekularisaatio ja modernisaatio.
Tämän lisäksi Turkin mukaantuloon valmistautuu myös Vatikaani. Se on käynyt jo vuosikymmeniä kulissien takana yhteysneuvotteluja islamin edustajien kanssa. Eräiden tahojen mukaan yksi syy tähän olisi tavoite poliittisesta liitosta islamin kanssa.
Itä nousee – Pohjoinen repeää?
Koska pohjimmiltaan henkinen juopa Pohjoisen Euroopan ja Lähi-idän välillä on niin suuri, niin minä uskon jossain vaiheessa käyvän siten, että Pohjola ja ehkä jopa Itäinen Keski-Eurooppa sekä Saksa repeävät irti unionista, ja EU:sta tulee lähinnä latinalais-orienttilainen liitto, jonka napamaat ovat Turkki, Italia, Ranska, Espanja ja Britannia. Uskon myös, että Venäjä ja sen sotilaallinen uhka toimii tämän EU:n rajun muodonmuutoksen moottorina.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä tekee massiivisen strategisen iskun ottaen haltuunsa Baltian, Skandinavian sekä Keski- ja Itä-Euroopan tärkeimmät keskukset. Tämä onnistuu, jos Venäjä on kylliksi vahvistunut ja mikäli EU-puolustus jää rammaksi suunnitelmaksi paperilla, mitä se tulee olemaan niin kauan, kuin USA johtaa NATO:a. Tällainen isku voi onnistua, mikäli USA:n supistetun teknoarmeijan ohuet kädet on sidottu toisaalle, vaikkapa selkkaukseen Iranin tai jonkin muun vastaavan tekijän kanssa.
Tästä seuraa se, että Itä- ja Pohjois-Euroopan maat, ehkäpä Saksakin, tippuvat Venäjän käsiin ja sen etupiiriin. Tähän vaikuttaa myös se, että Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat energiataloutensa puolesta kovin riippuvaisia Venäjästä, minkä strateginen merkitys vain kasvaa öljyn hinnan kohotessa. Näin ollen niiden piirissä voi tulevaisuudessa syntyä ajattelua, että Venäjän kelkkaan hyppääminen ei olekaan pelkästään pakko, vaan jopa taloudellisesti hyödyllistä. Miettikääpä, jos öljyn maailmanmarkkinahinta nousee USA:n toimien takia vaikka 160 dollariin tynnyriltä, mutta Venäjä tarjoaa sitä ”ystävilleen” vain puolella hinnalla tästä? On selvää, että jos Saksa sekä Itä- ja/tai Pohjois-Eurooppa lasketaan irti EU:sta ja osaksi Venäjän etupiiriä, niin se tarkoittaa sitä, että EU on alueellisesti rajoittunut tulevaisuudessa enemmän vanhan Rooman valtakunnan alueille eli Välimeren ympäristöön, kuin Keski- ja Itä-Eurooppaan. Tällöin on luonnollista, että ainakin Pohjois-Afrikan maat ovat osa sitä.
Toinen yhtä looginen seuraus tästä on se, että Venäjän on tällöin koonnut ympärilleen entisen NL:n valtapiiriä muistuttavan leirin, ja on sanomattakin selvää, että Suomi kuuluu tällöin tähän piiriin ainakin yhtä tiukasti, kuin Kekkosen aikana. Jos tai kun tämän aika koittaa, vaihtaako Suomi silloin leiriä rauhallisesti vaiko sotilaallisesti. Jo se seikka, että Suomi on osa EU:ta, tarkoittaa Venäjän ja EU:n välillä syntyvän konfliktin tullessa väistämättömästi jonkinlaista konfliktia myös Venäjän ja Suomen välillä. Tämä tarkoittaa siis Suomeen kohdistuvan sotilaallisen invaasion uhkaa. Jos Suomi vielä liittyy NATOon, on sotilaallisen konfliktin uhka tällöin todella suuri, omasta mielestäni vain ajan kysymys.
Joka tapauksessa ennustan, että Venäjä nousee, ja että tulevaisuudessa EU tulee keskittymään enemmän Välimeren ympäristöön, kuin Pohjois-Eurooppaan. Suomessa olisi tämä silmällä pitäen hyvä miettiä, eikö heikosta unionista kannattaisi irtautua jo hyvissä ajoin?
