Suomen kohtalo sinetöity - Itämeren kaasuputki liittää Suomen Venäjän etupiiriin

Viime päivinä sekä Tuulikki Ukkola että Erkki Toivanen ovat rohjenneet avata suunsa siitä väistämättömästä kehityssuunnasta, johon Itämeren kaasuputki Suomea vie. Molemmat ovat allekirjoittaneen tavoin oivaltaneet kaasuputken geo- ja turvallisuuspoliittisen merkityksen, kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, mm. viime talvena.

Itämeren kaasuputki on hanke, jossa tiivistyy koko läntisen Euraasian geopoliittinen ilmastonmuutos. Se muuttaa vääjäämättömällä tavalla koko Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Putken valmistumisen jälkeen Suomi nimittäin kuuluu taas vähintään yhtä tiukasti Venäjän etupiiriin kuin Neuvostoliiton aikoina. Itämeren kaasuputki on Suomen kannalta mitä suurimmassa määrin turvallisuuspoliittinen hanke, vaikka valtiojohtomme ei sitä uskallakaan ääneen sanoa. Ukkola toteaakin osuvasti:

"Suomi on jälleen rähmällään suuren ja mahtavan naapurin edessä. Niin presidentti, pääministeri kuin koko hallituskin kumartavat itään kaasuputki kaulassa. Kukaan ei uskalla sanoa, että kaasuputki on turvallisuusuhka, onhan Venäjä ilmoittanut, että heidän pohjoisen laivastonsa tehtävänä on valvoa putken turvallisuutta. [...]

Aivan hiljattain niin presidentti kuin pääministerikin tapasivat Putinin, Venäjän todellisen johtajan. Mitä Putin vaati Suomelta? Mitä johtajamme lupasivat Putinille? Joka tapauksessa Suomi nöyrtyi ja hallitus kiirehtii antamaan kaasuputkiluvan ennen ympäristöviranomaisten selvityksen valmistumista. [...]

Mitä Venäjä tarkoittaa putken sotilaallisella valvonnalla?

Merkitseekö tämä sitä, että Venäjä aikoo vaatia Suomelta tukikohtaa kaasuputkea turvaamaan tuleville sotalaivoille?"

Ukkola on oikeilla jäljillä. Kaasuputkesta tulee Venäjälle ensiarvoisen tärkeä energianvientiväylä Saksaan ja Länsi-Eurooppaan, ja siksi sen "turvaaminen" tulee olemaan Venäjälle yksi maan tärkeimmistä turvallisuuspoliittisista prioriteeteista Itämerellä.

Toivanen vuorostaan valottaa Vladimin Prohanovin sanoin osuvasti itänaapurissamme vallitsevaa ajattelutapaa ja tavoitteita:

"”Venäjän kolmas imperiumi, Romanovien valtakausi, kesti 300 vuotta kunnes sortui 1917 liberaalien arvojen päästyä jälleen kerran voitolle”, kirjoittaa Prohanov 2008. ”Stalin nosti Venäjän kuilusta johon liberaalit olivat maan syösseet ja rakensi uuden imperiumin verellä ja teräksellä. Niin syntyi Venäjän neljäs imperiumi, kunnes liberalismin iskut murskasivat sen 1990-luvun alussa”. Prohanovin silmissä Gorbatshov ja Jeltsin olivat maanpettureita, jotka möivät imperiumin lännen liberaaleille. Hän jatkaa: ”Vuosisadan vaihtuessa päätettiin vihdoin hylätä kuolleena syntynyt ajatus kansallisvaltiosta. Tshetshenian toisen sodan jälkeen Venäjän imperiumi alkoi toipua Vladimir Putinin johdolla. Etelä-Ossetian vapautussodan (Georgian sodan 2008) jälkeen Venäjä osoitti olevansa valmis palauttamaan valtaansa ne alueet, joilta sen oli ollut väistyttävä heikkoutensa vuosina”.

Itse kukin voi antaa noille ajatuksille arvon jonka katsoo niiden ansaitsevan, mutta ne tuovat mieleen Vladimir Putinin sanat viisi vuotta sitten, kun hän kutsui Neuvostoliiton romahdusta ”1900-luvun suurimmaksi historialliseksi katastrofiksi” ja onnitteli maanmiehiään siitä, että heidän oli ”onnistunut säilyttää, kaikista vaikeuksista huolimatta, identiteettinsä ytimessä olennaisin siitä jättiläisestä, joka oli Neuvostoliitto”.

Niin ikään viisi vuotta sitten Nezavisimaja Gazetassa ilmaistiin jokseenkin suorin sanoin Venäjän energiapolitiikan tavoitteet: ”Länsimaiden riippuvuus Venäjän energiasta kasvaa kaiken aikaa, kunnes ne tulevat lopulta tilanteeseen, jossa niiden on hyväksyttävä Venäjän kasvava sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla alueilla”. Viime vuonna samassa ”itsenäiseksi” itseään kutsuvassa lehdessä mentiin pitemmälle: ”Euroopan Unionin ja Venäjän liitto, johon liitettäisiin Kaspianmeren rantavaltiot, voisi lopulta taata, että Yhdysvallat menettää suurpoliittisen asemansa”. [...]

Toivanen tekee myös huomion, jonka pitäisi olla ilmiselvä kaikille:

Vaikka Venäjä luopuisikin imperiaalisista hankkeistaan, olemmeko tulleet kyllin selvästi ajatelleeksi Itämeren tulevaisuutta ”Rauhan Merenä”, jos putkihanke toteutuu? Kun Venäjän laivasto partioi Gotlannin vesillä, ruotsalaiset alkanevat vaatia hallitustaan liittämään puolustuskykynsä riisuneen maan Natoon Baltian ja Puolan rinnalle. Entä Suomi? Jättäydymmekö ainoana rantavaltiona Venäjän vaikutuspiiriin?"

Vastaus viimeiseen kysymyksen on: Kyllä jää. Suomella ei putken valmistumisen jälkeen ole enää varaa liittyä NATOon. Jos sitä yrittäisimme, edessämme olisi Georgian kohtalo. Näin siksi, että viimeistään silloin, saatika jo nyt, Venäjän on pakko muuttuneen geopoliittisen tilanteen vuoksi varmistaa, että NATO ei laajene enää Itämerellä. Putki siis lisää jännitystä ja konfliktin uhkaa, ja saa aikaan sen, että Venäjällä on oikeutettu tarve operoida sotilaallisesti NATOoon kuuluvien Baltian maiden selustassa Itämerellä.

Suomen kohtalo näyttää olevan sinetöity: Eurooppalaisista suurvalloista vain Saksalla olisi geopoliittinen intressi puolustaa Suomea mahdollista Venäjän agressiota vastaan, jos se olisi vahva ja jos se olisi Venäjän vastustaja. Saksa on kuitenkin sotilaallisesti heikko ja on valinnut strategisen liittolaisuuden Venäjän kanssa. Saksa haluaa kaasua yhtä kovasti kuin Venäjä haluaa myydä sitä. Näin ollen Suomella ei ole varaa vastustaa kaasuputkea ja joutua kahden jättiläisen puristukseen. Kohtalomme on joutua Venäjän-Saksan taloudellis-poliittisen liiton osaseksi, eli Venäjän etupiiriin, halusimme niin eli emme. Nato-juna meni jo ajat sitten.

Jokelasta Kauhajoelle - 11 kuukautta, 11 uhria kello 11

Taas on suruliputuksen aika, ja me kaikki tiedämme jo miksi.

Kaikki, mitä Kauhajoen tragediasta haluan sanoa, on jo kertaalleen sanottu viime marraskuussa Jokelan surmista kirjoittaessani, mikä kannattaa lukea kertauksen vuoksi: (Linkki).

Ainoa mitä haluaisin lisätä, on pieni kurkistus "foliohattuun": Viranomaisten toivoisi huomioivan, että on kaava, joka toistuu molemmissa tapauksissa. Jokelan surmat tehtiin 7.11 alkaen kello 11. Kauhajoen surmat tehtiin 11 kuukautta Jokelan jälkeen, ja ammunta alkoi myös kello 11, mutta toisin kuin Auvinen, joka teki verityönsä 7. päivänä kuukauden alkamisesta, Saari teki omat hirmutyönsä 7 päivää ennen kuun vaihdetta 23. päivänä. Myös Petri Gerdt iski 11.päivä (lokakuuta 2002). Saari sanoi suunnitelleensa omaa tekoaan juuri vuodesta 2002 alkaen, joten yhteys Myyrmannin tapaukseen on myös olemassa. Lisäksi eilisestä 23. päivästä syyskuuta on tasan 7 viikkoa marraskuun 11. päivään 11.11. jossa esiintyy kerran luku 7 ja 2 kertaa luku 11 kuten molemmissa tapauksissa.

Poliisilla on nyt hyvä haju olla valmiudessa aina kun kellonajassa tai päivämäärässä on luku 11, tai kun edellisestä surmasta on kulunut 11 kuukautta, jne. Syyskuun 11. 2001 jälkeen luvusta 11 on tullut terroristeille ja häiriintyneille jonkinsortin päähänpinttymä, joten numero toimii itsessään jo "hälytysmerkkinä", jolloin viranomaisten kannattaa olla varuillaan.

Georgian kriisi merkitsee paluuta supervaltapolitiikkaan

Kaksi viikkoa sitten alkanut Georgian sota on aloittanut uuden vaiheen koko Euroopan ja mahdollisesti koko maailman turvallisuuspoliittisessa historiassa.

On syytä myöntää konkreettiset tosiasiat, eli se, että Saakasvilin päivät Georgian presidenttinä ovat pian luetut, ja edessä on vallanvaihdos, haluttiin sitä eli ei. Saakasvili joutuu kantamaan vastuun sodasta ja väistymään. On varmaa, että uusi hallitus ei ole länsimielinen. Siitä pitää huolen Venäjä, joka vetäytymisestä huolimatta pitää hallussaan Abhasiaa ja Ossetiaa, sekä miehittää ja valvoo edelleen perustamiaan puskurivyöhykkeitä; Armeija vetäytyi mutta ”rauhanturvaajat” ovat tulleet tilalle. Georgian armeija on lyöty, maa on pilkottu. Saakasvili tullaan syrjäyttämään, ja tilalle tulee Moskovan luottomiehet. Näin koko Kaukasus on jälleen Venäjän hallinnassa.

Kriisin syistä ja taustoista on ollut mediassa jos jonkinlaista kirjoittelua, mutta kaikkein silmiinpistävin, ja samalla turvallisuuspoliittisesti merkittävin tosiasia on jäänyt varsin vähälle huomiolle: huolimatta ärtyneestä diplomatiasta ja kovenneesta kielenkäytöstä, USA jätti Georgian loppujen lopuksi yksin. Sympatioista ja henkisestä tuesta huolimatta USA ei ole tehnyt mitään konkreettista estääkseen Venäjää ottamasta Georgiaa takaisin etupiiriinsä.

Georgian kriisin ydin: suurvaltojen etupiirijako

Georgian kriisi tuo turhankin selvästi mieleen asetelman Unkarin kansannousun taustalla. Tuolloin USA piti kiinni toisen maailmansodan aikana Jaltalla Stalinin kanssa tehdystä etupiirijaosta; länsi ei puuttunut Unkarin kansannousuun ja vastaavasti Neuvostoliitto ei puuttunut Suezin kriisiin. Ulospäin molemmat maat tietenkin pitivät yllä aggressiivista sanailua ja diplomatiaa, mutta toisen varpaille ei käytännössä astuttu. Näin näyttäisi olevan nytkin tilanne. USA ei käytännössä ole puuttunut Georgian sotaan, ja on jättänyt kriisin EU:n ja ETYJ:n hoidettavaksi. Venäjän näennäinen välinpitämättömyys Yhdysvaltojen diplomaattisen painostuksen edessä viittaa tähän. Onko Washington siis tehnyt uuden etupiirisopimuksen Moskovan kanssa, ja mitä se saa tällä kerralla vastineeksi? Liittyisikö tähän Yhdysvaltojen into varmistaa asemansa Lähi-Idässä ja päästä käsiksi Iranin öljyvaroihin?

Syy USA:n suostumiseen uuteen etupiiri jakoon lienee USA:n asemaa uhkaava vaikea talouskriisi ja Kaukasuksen muuttunut strateginen tilanne. Yhdysvallat pyrki NL:n hajoamisesta asti pääsemään käsiksi Kaspian ja Keski-Aasian alueen öljy- ja kaasuvaroihin. Suunnitelma oli, että alueen energiavarat kulkisivat Georgian ja Turkin kautta Venäjän ohi länteen, mistä syystä USA otti Georgian liittolaisekseen. Venäjä sai kuitenkin viime kuun alussa estettyä nämä hankkeet solmimalla yhteistyösopimukset Azerbaidzhanin ja Turkmenistanin kanssa, jolloin Gazprom ja muut venäläisyhtiöt saivat käytännössä alueelta kaasun ja öljynvientimonopolin. Näin Venäjä onnistui lopullisesti pysäyttämään amerikkalaisten yritykset saada hallintaansa Kaspian alueen energiavarat. Venäjä sulki Kaukasuksen portin amerikkalaisten edessä ja näin Georgia menetti Yhdysvalloille tarjoamansa geopoliittisen edun. USA:lla ei ole enää strategista intressiä pitää kiinni Georgiasta.

Paluu supervaltaintressien politiikkaan

USA:lla on edessään vakava taloudellinen kriisi, joka pahimmillaan uhkaa sen asemaa supervaltana. Maan talousongelmat ovat pohjimmiltaan seurausta talouden ylisuuresta öljyriippuvuudesta ja rakenteellisista ongelmista. Avain tämänkin kriisin taustojen ymmärtämiseen on nimenomaan taistelu öljyn saatavuudesta. Pitääkseen yllä talouskasvuaan ja pysyäkseen maailman johtavana supervaltana USA:n on joko hyvällä tai pahalla päästävä käsiksi Iranin öljyyn. Yhdysvallat on pyrkinyt parantamaan suhteita Teheraniin ja harkinnut suoraa vuoropuhelua Iranin kanssa. Mielenkiintoista onkin, että amerikkalaisten öljy-yhtiöiden pääsy Iranin öljykentille on osa Iranille tarjottua ”kannustinpakettia”, jos Teheran suostuu lopettamaan uraanin rikastuksen. Samaan aikaan USA kuitenkin jatkaa edelleen voimiensa keskittämistä Persian lahdella.

Venäjä haluaa palauttaa oman supervalta-asemansa. Siihen se nimenomaan tarvitsee sekä Keski-Aasian ja Kaspian alueen enegiavaroja, että Ukrainaa. Jo 80-luvun alussa amerikkalaiset strategia-asiantuntijat laskivat, että Neuvostoliitto ei voisi olla supervalta, jos Ukraina eroaisi siitä, sillä se muodosti niin tärkeän osan maan alueesta, väestöstä, sekä raudan, hiilen ja ennen kaikkea viljan tuotannosta. On nimittäin laskettu, että ilman omia puutarhapalstojaan kolmasosa venäläisistä olisi kuollut 90-luvulla nälkään Ukrainan viljan virratessa Venäjän sijasta lännen markkinoille.

Ei ole mikään sattuma, että NATO viime kevään huippukokouksessaan lykkäsi ”toistaiseksi” Ukrainan ja Georgian jäsenyyttä puolustusliitossa. Huolimatta siitä, että muodollisesti jäsenyys kaatui Länsi-Euroopan NATO-maiden vastustukseen, taustalla oli todennäköisesti vaihtokaupat. Näin siksi, että kuun alussa pidetyssä Shanghain Yhteistyöjärjestön SCO:n kokouksessa Venäjä, Kiinan suostumuksella, puolestaan lykkäsi ”toistaiseksi” Iranin ja Pakistanin jäsenyyttä Euraasian talous- ja sotilasliitossa, mikä olisi antanut Iranille turvatakuut USA:ta vastaan.

Sattuma ei ole sekään, että USA:n viimeaikainen lisääntynyt voimien keskittäminen Persianlahdelle ja Venäjän joukkojen keskittämiset Kaukasukselle ovat myös tapahtuneet samaan aikaan. USA on tällä hetkellä keskittänyt alueelle 75% kaikesta laivastostaan ja yli puolet maavoimiensa taistelujoukoista. Lähestyvien presidentinvaalien johdosta iskua Iraniin on kuitenkin lykätty vaalien yli, ja republikaanihallinto on liennyttänyt maan suhteita Iraniin saadakseen öljyn hinnan alas, ja edistääkseen McCainin läpimenomahdollisuuksia. Israelilaisten tiedustelulähteiden mukaan heinäkuun huipusta alentunut öljyn hinta nimenomaan johtuisi Iranin ja USA:n salaisesta sopimuksesta, jossa maat sopivat, että Iran lisäisi öljynvientiään, ja USA taas liennyttäisi sotilaallista uhkaa ja vähentäisi diplomatialla jännitystä Lähi-Idässä. Syy sopimuksen paljastamiselle lienee Israelin ärtymys USA:n viivyttelyyn Iraniin tehtävän iskun suhteen.

Venäjän paluu supervallaksi – Hyvästit Suomen NATO-optiolle

Venäjä on Putinin johdolla vakaasti päättänyt palauttaa itselleen NL:n romahduksessa menettämänsä supervalta-aseman, ja sillä on myös siihen tarvittava voima ja kyky, sekä tarvittavat suurvaltapoliittiset olosuhteet. Ikävä kyllä tämä tulee koitumaan Ukrainan kohtaloksi, sillä Georgian sota oli Venäjälle vain sivustan varmistus operaatio, ja maan uuden sotilaallisen voiman julistus, jolla se varmisti Kaukasuksen hallinnan ennen varsinaista päämääräänsä. On selvää, että Ukraina tullaan palauttamaan Moskovan valtapiiriin, joko hyvällä tai pahalla.

Suomen kannalta on joka tapauksessa selvää, että ikkuna NATO-jäsenyyteen on sulkeutunut. Suomen NATO-optio tuli ja meni jo 90-luvulla. Venäjä joutui nielemään katkerana Baltian maiden jäsenyyden läntisessä puolustusliitossa, koska se oli 90-luvun lopulla sekä taloutensa että sotilaallisen voimansa puolesta NL:n romahduksen jälkeisessä aallonpohjassa, eikä sillä ollut todellista voimaa tai kykyä estää niiden NATO-jäsenyyttä. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Nykyisessä tilanteessa voimansa tunnossa asemiaan palauttava Georgian sodan aiheuttamien suurvaltapoliittisten muutosten jälkeen Venäjä pitäisi Suomen NATO-jäsenyyttä lähinnä itseensä kohdistuvana provokaationa, ja on selvää, ettei Venäjä sitä nykyisten olosuhteiden vallitessa sitä suvaitsisi, kuten ei Georgiankaan kohdalla. NATO:lla ei ole Suomessa juurikaan geopoliittisia intressejä, toisin kuin Venäjällä, jolla olisi sodan tullen tarve turvata Pietarin alueen ja varsinkin Kuolan niemimaan tukikohtien turvallisuus. Nykyinen liittoutumaton Suomi muodostaa Venäjälle tärkeän puskurivyöhykkeen länteen päin, ja on selvää, että maamme NATO-jäsenyys muuttaisi oleellisesti tilannetta.

On huomattava, että vakaasti takaisin supervallaksi aikovalla Venäjällä on naapurissaan enää vain kaksi NATOon kuulumatonta maata, jotka eivät, ainakaan toistaiseksi, ole vielä sen etupiirissä; Ukraina ja Suomi. Toivottavasti jokainen tajuaa mitä tämä merkitsee, ja osaa tehdä tarvittavat johtopäätökset.

Vakaviin rikoksiin syyllistyneet ulkomaalaiset karkotettava Suomesta

Viime viikonloppuna oululaiset saivat taas havaita, että kaupunki on muuttunut yöaikaan varsin vaaralliseksi paikaksi kulkea. Erityisesti naisille tuntuu olevan vaarallista liikkua ilta- ja yöaikaan. Viimeisten kuukausien aikana on tapahtunut jo kolme raiskausta Oulussa julkisilla paikoilla. Vaikka asian sitä puolta, että tekijöinä on ollut todennäköisesti ulkomaalaiset miehet, on haluttu vähätellä, niin viimeistään nyt pitäisi tunnustaa se tosiasia, että kaupungissamme on liikkeellä ulkomaalaisista miespuolisista henkilöistä koostuva jengi, joka ei kunnioita maamme lakeja eikä tapoja, eikä varsinkaan naisten oikeutta liikkua ilta- ja yöaikaan turvallisesti omassa kotikaupungissaan.

En todellakaan suo ymmärtämystä sellaisille kommenteille ja vaatimuksille, että naiset itse olisivat syyllisiä tapahtuneisiin rikoksiin. Suomen laki takaa sen, että jokaisella on oikeus liikkua turvallisesti julkisilla paikoilla mihin aikaan hyvänsä. Kellonaika tai pukeutuminen eivät ole mikään syy sälyttää vastuuta tapahtuneista raiskauksista niiden uhreille. Raiskauksen tekijä on aina syyllinen, ja vastuussa teosta, piste.

aina kun viime vuosina ulkomaalaisten henkilöiden Suomessa tekemistä raiskauksista on noussut kohu, on lauma ruusuisten silmälasien läpi maailmaa katsovia hyväuskoisia ihmisiä vaatimassa, että häly pitää tukahduttaa. Asiasta ei kuulemma saisi puhua ”koska se niinku lisää rasismii”. Tällaisten vaatimusten esittäjät haluavat sulkea silmänsä siltä tilastolliselta tosiasialta, että vuonna 2004 16,1 % ja vuonna 2005 27 % raiskauksista epäillyistä oli ulkomaalaisia, vaikka ulkomaalaisten osuus maamme väestöstä on vain pari prosenttia. Varsinkin Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta maahantulleiden (turkkilaisten, kurdien, irakilaisten ja somalien) keskuudessa, poliisin tietoon tulleista rikoksista syyllisiksi epäiltyjen määrä vaihteli 321:stä 398:aan aina tuhatta (kunkin kansanryhmän) maassamme oleskelevaa ulkomaalaista kohti (Lähde: Ulkomaalaisten rikollisuus 2005, Oikeusministeriön raportti).

Syy tällaiseen käytökseen ei piile minkään tietyn maahanmuuttajaryhmän ihonvärissä tai syntyperässä, sillä se ei johdu perintötekijöistä, eikä siten mikään rasismi liity käytökseen mitenkään, vaan ongelma on heidän korviensa välissä eli heidän kulttuurissaan, ja sen tavoissa ja arvoissa. Islamilaisessa kulttuurissa yksin ulkosalla liikkuva nainen, varsinkin jos sattuu vielä olemaan "vääräuskoinen", on "vapaata riistaa". Esim. Lähi-Idässä perinteisesti, jos jonkun perheen tai suvun naispuolinen jäsen raiskataan, syyllisenä ei pidetä raiskaajaa, vaan naisen perhettä ja sukua, joka ei kyennyt suojelemaan naista. Tämä liittyy kyseisen kulttuurin käsitykseen naisen arvosta; naista ei pidetä subjektina, vaan objektina, joka on isänsä tai miehensä omaisuutta.

Kun tällaisen arvo- ja kulttuurikäsityksen ympäristöstään omaksuneet ihmiset tulevat maahamme, he käyttäytyvät sen mukaisesti. Luonnollisestihan ihminen pyrkii käyttäytymään oman kulttuurinsa ja sen arvojen mukaan. Suomi ei kuitenkaan onneksi ole islamilainen maa, ja meidän kulttuurimme ja lakimme tunnustavat sukupuolten yhtäläisen tasa-arvon ja ihmisoikeudet. Käsitys naisesta objektina ja hänen arvostaan ikään kuin karjana tai omaisuutena ei mielestäni todellakaan sovi pohjoismaiseen tasa-arvokulttuuriin. Jotkin kulttuuriarvot eivät kerta kaikkiaan vain sovi yhteen, eivätkä voi vallita sovinnollisesti rinnakkain samassa yhteisössä. Mikäli haluamme säilyttää suomalaisen tasa-arvon ja tunnustamamme ihmisoikeudet, on Suomen ja suomalaisten kerta kaikkiaan vaadittava maahantulijoita tunnustamaan nämä arvomme ja oikeutemme ja kunnioittamaan lakejamme.

Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka vaatii ohjelmassaan, että vakaviin rikoksiin maassamme syyllistyneet ulkomaalaiset on karkotettava Suomesta. Mielestäni tämä on täysin soveliasta ja oikeudenmukaista. Näin varsinkin, mikäli kyseessä on jo rikoksen uusinta. Ja karkotus on pantava täytäntöön, vaikka tekijän kotimaan turvallisuustilanne ei sellaista periaatteessa sallisi. Jos joku on tullut maahamme pakoon sen takia, että hänen henkeään ja turvallisuuttaan on uhattu, se ei todellakaan oikeuta häntä uhkaamaan täällä suomalaisten turvallisuutta tai henkeä, ei vaikka hänen omien kulttuuriarvojensa mukaan se olisi sallittua tai sitä katsottaisiin läpi sormien.