Georgian kriisi merkitsee paluuta supervaltapolitiikkaan

Kaksi viikkoa sitten alkanut Georgian sota on aloittanut uuden vaiheen koko Euroopan ja mahdollisesti koko maailman turvallisuuspoliittisessa historiassa.

On syytä myöntää konkreettiset tosiasiat, eli se, että Saakasvilin päivät Georgian presidenttinä ovat pian luetut, ja edessä on vallanvaihdos, haluttiin sitä eli ei. Saakasvili joutuu kantamaan vastuun sodasta ja väistymään. On varmaa, että uusi hallitus ei ole länsimielinen. Siitä pitää huolen Venäjä, joka vetäytymisestä huolimatta pitää hallussaan Abhasiaa ja Ossetiaa, sekä miehittää ja valvoo edelleen perustamiaan puskurivyöhykkeitä; Armeija vetäytyi mutta ”rauhanturvaajat” ovat tulleet tilalle. Georgian armeija on lyöty, maa on pilkottu. Saakasvili tullaan syrjäyttämään, ja tilalle tulee Moskovan luottomiehet. Näin koko Kaukasus on jälleen Venäjän hallinnassa.

Kriisin syistä ja taustoista on ollut mediassa jos jonkinlaista kirjoittelua, mutta kaikkein silmiinpistävin, ja samalla turvallisuuspoliittisesti merkittävin tosiasia on jäänyt varsin vähälle huomiolle: huolimatta ärtyneestä diplomatiasta ja kovenneesta kielenkäytöstä, USA jätti Georgian loppujen lopuksi yksin. Sympatioista ja henkisestä tuesta huolimatta USA ei ole tehnyt mitään konkreettista estääkseen Venäjää ottamasta Georgiaa takaisin etupiiriinsä.

Georgian kriisin ydin: suurvaltojen etupiirijako

Georgian kriisi tuo turhankin selvästi mieleen asetelman Unkarin kansannousun taustalla. Tuolloin USA piti kiinni toisen maailmansodan aikana Jaltalla Stalinin kanssa tehdystä etupiirijaosta; länsi ei puuttunut Unkarin kansannousuun ja vastaavasti Neuvostoliitto ei puuttunut Suezin kriisiin. Ulospäin molemmat maat tietenkin pitivät yllä aggressiivista sanailua ja diplomatiaa, mutta toisen varpaille ei käytännössä astuttu. Näin näyttäisi olevan nytkin tilanne. USA ei käytännössä ole puuttunut Georgian sotaan, ja on jättänyt kriisin EU:n ja ETYJ:n hoidettavaksi. Venäjän näennäinen välinpitämättömyys Yhdysvaltojen diplomaattisen painostuksen edessä viittaa tähän. Onko Washington siis tehnyt uuden etupiirisopimuksen Moskovan kanssa, ja mitä se saa tällä kerralla vastineeksi? Liittyisikö tähän Yhdysvaltojen into varmistaa asemansa Lähi-Idässä ja päästä käsiksi Iranin öljyvaroihin?

Syy USA:n suostumiseen uuteen etupiiri jakoon lienee USA:n asemaa uhkaava vaikea talouskriisi ja Kaukasuksen muuttunut strateginen tilanne. Yhdysvallat pyrki NL:n hajoamisesta asti pääsemään käsiksi Kaspian ja Keski-Aasian alueen öljy- ja kaasuvaroihin. Suunnitelma oli, että alueen energiavarat kulkisivat Georgian ja Turkin kautta Venäjän ohi länteen, mistä syystä USA otti Georgian liittolaisekseen. Venäjä sai kuitenkin viime kuun alussa estettyä nämä hankkeet solmimalla yhteistyösopimukset Azerbaidzhanin ja Turkmenistanin kanssa, jolloin Gazprom ja muut venäläisyhtiöt saivat käytännössä alueelta kaasun ja öljynvientimonopolin. Näin Venäjä onnistui lopullisesti pysäyttämään amerikkalaisten yritykset saada hallintaansa Kaspian alueen energiavarat. Venäjä sulki Kaukasuksen portin amerikkalaisten edessä ja näin Georgia menetti Yhdysvalloille tarjoamansa geopoliittisen edun. USA:lla ei ole enää strategista intressiä pitää kiinni Georgiasta.

Paluu supervaltaintressien politiikkaan

USA:lla on edessään vakava taloudellinen kriisi, joka pahimmillaan uhkaa sen asemaa supervaltana. Maan talousongelmat ovat pohjimmiltaan seurausta talouden ylisuuresta öljyriippuvuudesta ja rakenteellisista ongelmista. Avain tämänkin kriisin taustojen ymmärtämiseen on nimenomaan taistelu öljyn saatavuudesta. Pitääkseen yllä talouskasvuaan ja pysyäkseen maailman johtavana supervaltana USA:n on joko hyvällä tai pahalla päästävä käsiksi Iranin öljyyn. Yhdysvallat on pyrkinyt parantamaan suhteita Teheraniin ja harkinnut suoraa vuoropuhelua Iranin kanssa. Mielenkiintoista onkin, että amerikkalaisten öljy-yhtiöiden pääsy Iranin öljykentille on osa Iranille tarjottua ”kannustinpakettia”, jos Teheran suostuu lopettamaan uraanin rikastuksen. Samaan aikaan USA kuitenkin jatkaa edelleen voimiensa keskittämistä Persian lahdella.

Venäjä haluaa palauttaa oman supervalta-asemansa. Siihen se nimenomaan tarvitsee sekä Keski-Aasian ja Kaspian alueen enegiavaroja, että Ukrainaa. Jo 80-luvun alussa amerikkalaiset strategia-asiantuntijat laskivat, että Neuvostoliitto ei voisi olla supervalta, jos Ukraina eroaisi siitä, sillä se muodosti niin tärkeän osan maan alueesta, väestöstä, sekä raudan, hiilen ja ennen kaikkea viljan tuotannosta. On nimittäin laskettu, että ilman omia puutarhapalstojaan kolmasosa venäläisistä olisi kuollut 90-luvulla nälkään Ukrainan viljan virratessa Venäjän sijasta lännen markkinoille.

Ei ole mikään sattuma, että NATO viime kevään huippukokouksessaan lykkäsi ”toistaiseksi” Ukrainan ja Georgian jäsenyyttä puolustusliitossa. Huolimatta siitä, että muodollisesti jäsenyys kaatui Länsi-Euroopan NATO-maiden vastustukseen, taustalla oli todennäköisesti vaihtokaupat. Näin siksi, että kuun alussa pidetyssä Shanghain Yhteistyöjärjestön SCO:n kokouksessa Venäjä, Kiinan suostumuksella, puolestaan lykkäsi ”toistaiseksi” Iranin ja Pakistanin jäsenyyttä Euraasian talous- ja sotilasliitossa, mikä olisi antanut Iranille turvatakuut USA:ta vastaan.

Sattuma ei ole sekään, että USA:n viimeaikainen lisääntynyt voimien keskittäminen Persianlahdelle ja Venäjän joukkojen keskittämiset Kaukasukselle ovat myös tapahtuneet samaan aikaan. USA on tällä hetkellä keskittänyt alueelle 75% kaikesta laivastostaan ja yli puolet maavoimiensa taistelujoukoista. Lähestyvien presidentinvaalien johdosta iskua Iraniin on kuitenkin lykätty vaalien yli, ja republikaanihallinto on liennyttänyt maan suhteita Iraniin saadakseen öljyn hinnan alas, ja edistääkseen McCainin läpimenomahdollisuuksia. Israelilaisten tiedustelulähteiden mukaan heinäkuun huipusta alentunut öljyn hinta nimenomaan johtuisi Iranin ja USA:n salaisesta sopimuksesta, jossa maat sopivat, että Iran lisäisi öljynvientiään, ja USA taas liennyttäisi sotilaallista uhkaa ja vähentäisi diplomatialla jännitystä Lähi-Idässä. Syy sopimuksen paljastamiselle lienee Israelin ärtymys USA:n viivyttelyyn Iraniin tehtävän iskun suhteen.

Venäjän paluu supervallaksi – Hyvästit Suomen NATO-optiolle

Venäjä on Putinin johdolla vakaasti päättänyt palauttaa itselleen NL:n romahduksessa menettämänsä supervalta-aseman, ja sillä on myös siihen tarvittava voima ja kyky, sekä tarvittavat suurvaltapoliittiset olosuhteet. Ikävä kyllä tämä tulee koitumaan Ukrainan kohtaloksi, sillä Georgian sota oli Venäjälle vain sivustan varmistus operaatio, ja maan uuden sotilaallisen voiman julistus, jolla se varmisti Kaukasuksen hallinnan ennen varsinaista päämääräänsä. On selvää, että Ukraina tullaan palauttamaan Moskovan valtapiiriin, joko hyvällä tai pahalla.

Suomen kannalta on joka tapauksessa selvää, että ikkuna NATO-jäsenyyteen on sulkeutunut. Suomen NATO-optio tuli ja meni jo 90-luvulla. Venäjä joutui nielemään katkerana Baltian maiden jäsenyyden läntisessä puolustusliitossa, koska se oli 90-luvun lopulla sekä taloutensa että sotilaallisen voimansa puolesta NL:n romahduksen jälkeisessä aallonpohjassa, eikä sillä ollut todellista voimaa tai kykyä estää niiden NATO-jäsenyyttä. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Nykyisessä tilanteessa voimansa tunnossa asemiaan palauttava Georgian sodan aiheuttamien suurvaltapoliittisten muutosten jälkeen Venäjä pitäisi Suomen NATO-jäsenyyttä lähinnä itseensä kohdistuvana provokaationa, ja on selvää, ettei Venäjä sitä nykyisten olosuhteiden vallitessa sitä suvaitsisi, kuten ei Georgiankaan kohdalla. NATO:lla ei ole Suomessa juurikaan geopoliittisia intressejä, toisin kuin Venäjällä, jolla olisi sodan tullen tarve turvata Pietarin alueen ja varsinkin Kuolan niemimaan tukikohtien turvallisuus. Nykyinen liittoutumaton Suomi muodostaa Venäjälle tärkeän puskurivyöhykkeen länteen päin, ja on selvää, että maamme NATO-jäsenyys muuttaisi oleellisesti tilannetta.

On huomattava, että vakaasti takaisin supervallaksi aikovalla Venäjällä on naapurissaan enää vain kaksi NATOon kuulumatonta maata, jotka eivät, ainakaan toistaiseksi, ole vielä sen etupiirissä; Ukraina ja Suomi. Toivottavasti jokainen tajuaa mitä tämä merkitsee, ja osaa tehdä tarvittavat johtopäätökset.

Georgian ja Venäjän sota - Mistä on oikein kyse?

Nyt se on sitten selvää; Venäjä ja Georgia ovat sodassa keskenään. Venäjä on hyökännyt USA:n liittolaista Georgiaa vastaan käyttäen verukkeena Etelä-Ossetian kysymystä. Kuten Georgian presidentti Mikhail Shakasvili sanoi, tilanne muistuttaa Suomen talvisotaa, paitsi että Terijoen hallituksen on korvannut Georgian kapinallinen maakunta.

Viime keväänä USA torjui "toistaiseksi" Georgian ja Ukrainan NATO-jäsenyyden. Syynä tähän pidettiin Washingtonin halua koittaa pehmittää Venäjää hyväksymään USA:n Eurooppaan sijoitettava ohjuskilpi. No, eipä paljoa auttanut, ja voidaankin kysyä, oliko tämä todellinen syy torpata Georgian NATO-jäsenyys? Mielestäni ei.

On varmaa ettei Venäjä olisi hyökännyt Georgiaan, jos siitä olisi tullut tänä kesänä NATO-maa, sillä se olisi merkinnyt suoraa konfliktia USA:n ja Länsi-Euroopan NATO-maiden kanssa, ja tuonut mahdollisen sodan välittömästi mm. Baltiaan ja Pohjolaan. USA:n todellinen syy torpata Georgian ja Ukrainan NATO-jäsenyys oli Washingtonin varsin oikeaan osunut arvio, että Venäjä ei tule missään tapauksessa hyväksymään asiaa, eikä se aio perääntyä asiassa tuumaakaan.

USA:n kannalta tämä olikin viisas veto, sillä vahvistuva ja vaikutusvaltaansa kasvattava Venäjä ei ole enää mikään NL:n romahduksen jäljiltä räpiköivä konkurssipesä, vaan alati voimistuva suurvalta, jolla on sekä tahto että keinot palauttaa itselleen, nykyiseen kokoonsa suhteutettuna, se asema minkä se menetti NL:n hajottua.

Jos Georgian NATO-jäsenyys olisi hyväksytty viime talvena puolustusliiton huippukokouksessa, maa olisi nyt todennäköisesti valmistautumassa syksyllä koittavaa jäsenyyttä varten, ja vaikka maa ei vielä olisi ehtinyt liittyä varsinaisesti NATO:n jäseneksi, olisi NATOon liittymässä olevaan maahan tehty hyökkäys ollut USA:lle niin kova haaste, että sen olisi ollut pakko tulla suoraan Georgian avuksi. Nykyinen tilanne passaakin USA:lle hyvin: maa voi vapaasti tukea liittolaistaan ja samalla testata uusimpia aseitaan Venäläisiä vastaan ilman että joutuisi suoraan sotaan Venäjän kanssa.

Miksi sitten USA oikeasti antoi periksi Venäjälle torpatessaan Ukrainan ja Georgian NATO-jäsenyydet? Syynä on taustalla kiihtyvä geopoliittinen peli ja Venäjän onnistuminen yrityksessään pitää amerikkalaisten näpit irti Kaspian meren ja Keski-Aasian öljy- ja kaasuvaroista, kuten aiemmin olen kirjoittanut (Linkki). Aikaisemmin USA kaavaili, että Kaspian meren ympäristön öljy ja kaasu virtaisi Turkmenistanista ja Tadzikistanista nimenomaan Georgian ja Turkin läpi länteen. Nyt kun Venäjä onnistui sopimuksin sulkemaan amerikkalaiset ulos Keski-Aasian energiavaroista, Georgia menetti tämän portti-asemansa takia USA:lle tarjoamansa geopoliittisen arvon. Toki Georgian asema ja konflikti Venäjän kanssa on edelleen Washingtonille tärkeä arvovaltakysymys, mutta Atlantin takana näytetään tajunneen, että peli on edennyt uusille kierroksille ja suunnitelmat Kaukasuksen läpi länteen rakennettavista putkilinjoista on syytä laittaa naftaliiniin.

USA on sen sijaan viime aikoina keskittynyt pitämään jalansijansa Irakissa, ja yllätys yllätys, alkanut yrittää saada otetta Teheranista. Washington on alkanut liennyttää, ainakin näennäisesti, suhteitaan Iraniin. Arvelen että uusi Turkin ja Iranin Eurooppaan suuntautuva kaasuputkihanke on USA:n yritys Turkkia välikätenä käyttäen saada Iran irti SCO:n eli Venäjän ja Kiinan talutusnuorasta. Tähän liittyy myös se, että USA veti tukensa Turkin kemalisteilta estäen kulissien takana islamilaisen AKP puolueen kieltämisen, sillä Turkin lämmenneet suhteet Iraniin liittyvät nimenomaan siihen, että AKP on Turkin johdossa. Mielenkiintoista onkin se, että USA:n öljy-yhtiöiden pääsy Iranin öljykentille on osa maalle tarjottua niin sanottua "kannustinpakettia", mikäli se hyväksyy uraanin rikastamisen lopettamisen ja ydinohjelmansa alistamisen kansainväliseen tarkkailuun.

Venäjän energiamahti ja Gazpromin maailmanvalloitus - Peli maailman energiavarojen hallinnasta kovenee

Geopoliittinen peli maailman energiavarojen hallinnasta kovenee. Toissa viikolla USA teki sopimuksen Tsekin hallituksen kanssa torjuntaohjusten tutka-aseman rakentamisesta Tsekkeihin, vaikka Venäjä oli vedonnut USA:han G8 kokouksessa Japanissa, että USA pidättäytyisi hankeesta. Venäjä varoitti, että mikäli hanke etenee, maa on pakotettu vastaamaan tähän sotilaalliseen uhkaan. Osin tästä syystä Venäjä ilmoitti, että maan laivasto aloittaa ensi kerran sitten NL:n hajoamisen jälkeen partioinnin arktisilla vesialueilla. Syy tällaiseen voimapolitiikan osoittamiseen on kilpailu arktisen alueen energiavaroista. Venäjä suunnittelee myös pitkän matkan pommikoneiden sijoittamista Kuubaan vastavetona USA:n ohjuspuolustushankkeelle.


Peli enegiavarojen hallinnasta on kiihtynyt pitkin viime talvea. Huhtikuussa Medvedev heti ensi töikseen presidenttinä käski saattaa päätökseen ensimmäisen vaiheen Itä-Siperian - Tyynenemeren öljyputkesta (Eastern Siberia Pacific Oil Pipeline - ESPO) vuoden 2009 loppuun mennessä. Suunnitelmana on, että vuonna 2020 Aasian-Tyynenmeren alueelle menisi kolmasosa Venäjän öljyviennistä. Tällä hetkellä Venäjä vie itään vain 3% öljystään. Kaiken kaikkiaan vireillä on ainakin kolme kaasu- ja öljyputkihanketta (Kazakstanin, Mongolian ja Mantshurian läpi), joiden tarkoituksena on kääntää huomattava osa Venäjän energiavaroista virtaamaan Kiinan ja Itä-Aasian markkinoille. Hankkeiden tarkoituksena on tasapainottaa Venäjän riippuvuutta läntisistä energiamarkkinoista ja lisätä geopoliittista ja energiapoliittista pelivaraa.

Venäjä vahvistaa otettaan Keski-Aasiassa ja Afrikassa

Heinäkuun alussa Medvedev teki diplomaattisen kierroksen Kaspianmeren alueelle; Azerbaidzaniin, Turkmenistaniin ja Kazakhstaniin. Bakussa hän teki hämmästyttävän tarjoukset, että Venäjä on valmis ostamaan koko Azerbaijanin tuottaman kaasun markkinahintaan. Ashgabatissa hän taas varmisti Turkmenistanin sitoutumisen Keski-Aasian öljyputken modernisointiin ja uuden rannikolla kulkevan Kaspian öljyputken rakentamiseen. Medvedev onnistui näin peittoamaan europpalaiset ja amerikkalaiset kilpailijat kamppailussa Turkmenistanin kaasuvaroista. Lisäksi hän varmisti ettei Turkmenistanin ja Kazakstanin kaasu kulje Venäjän ohi. Mutta se mikä on todella saanut Bushin hallinnon kuohuksiin on Gazpromin dramaattinen vyöry Afrikkaan.

Gazprom julkisti äskettäin suunnitelman rakentaa kaasuputki Välimeren poikki Libyan maakaasun kuljettamiseksi Eurooppaan. Yhtiö onnistui keväällä saamaan Putinin valtiovierailun myötä sopimuksella hallintaansa koko Libyan kaasun, öljyn ja nesteytetyn maakaasun viennin Eurooppaan ja USA:han. Huolimatta siitä, että länsi poisti Libyalle asettamiaan talouspakotteita suostutellakseen maan lännen leiriin, Putin vei vierailullaan ja sopimuksellaan potin USA:n ja Euroopan nenän edestä.

Gazprom aikoo myös ostaa pumppausoikeuksia Nigeriasta ja suunnittelee kaasuputken rakentamista Saharan poikki Algeriaan, jonka kanssa yhtiö aikoo neuvotella sopimuksen kaasun yhteismarkkinoinnista Eurooppaan. Uusimpien afrikkalaisten aluevaltaustensa myötä Gazprom aikoo saada pääsyn USA:n markkinoille nestemäisen maakaasun markkinoiden kautta. Läntiset yhtiöt, jotka ovat tähän asti pitäneet Afrikkaa omana leikkikenttänään, joutuvat nyt kilpailemaan alueella Gazpromin kanssa.

Euroopan vastaus tähän oli äskettäinen Sarkozyn käynnistämä hanke EU:n ja välimeren maiden yhteistyön lisäämiseksi ja ehdotus Välimeren Unionista. Hanke on yksi Ranskan EU-puheenjohtajuuskauden pääkohdista, ja on osa Ranskan ja Euroopan pyrkimystä lisätä vaikutusvaltaansa Pohjois-Afrikassa ja Välimeren itäosissa. Osana tätä projektia on pyrkimys löytää ratkaisu myös Lähi-Idän konfliktiin.

Amerikkalaiset sen sijaan suivaantuivat ja varmistivat kostoksi, etteivät venäläiset yhtiöt pääse käsiksi Irakin öljyyn. Vaikka helmikuussa Venäjä oli antanut Irakille anteeksi 12 miljardin edestä Saddamin hallinnon aikaisia velkoja varmistaakseen Lukoilin pääsyn Irakin Länsi-Qurna 2 -öljykentälle, USA painosti kuitenkin Irakin hallitusta, joka joutui antamaan porausoikeudet amerikkalaiselle Chevronille.

Venäjän valta Lähi-Idässä kasvaa

Kreml reagoi Irakin tappioonsa ulkoisesti tyynesti, mutta ikään kuin "sattumalta" Gazpromin pääjohtaja Alexei Miller saapui yllättäen vierailulle Teheraniin ja keskusteli Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejadin kanssa kaasuntuottajamaiden yhteisen järjestön muodostamisesta. Ei ole epäilystäkään, ottaen huomioon Venäjän vahvan jalansijan Libyassa (jonka arvioidut kaasuvarannot ovat 1.47 triljoonaa kuutiometriä) ja maan yhteistyön Algerian (joka toimittaa yli 10% Euroopan kaasusta), Qatarin (ainakin 25.8 triljoonaa kuutiometriä kaasua), ja Iranin (maailman toiseksi suurimmat kaasuvarat Venäjän jälkeen) kanssa, että pian koittaa kaasuntuottajamaiden oman "OPEC":in aika.

Ahmadinejad ehdotti Millerille markkinoiden jakojärjestely, jossa Iran ja Venäjä voisivat yhdessä tyydyttää Euroopan, Intian ja Kiinan kaasuntarpeet. Vierailun aikana solmittiin myös sopimus, jonka puitteissa venäläiset yhtiöt alkavat kehittää Iranin öljy- ja kaasukenttiä ja Venäjä osallistuu Iranin Kaspian meren öljyn kuljettamiseen Intian Valtamerelle. Lisäksi sovittiin yhteistyöstä Iranin valtavan Pohjois-Azadeganin öljykentän hyödyntämisessä ja mahdollisesta Gazpromin osallistumisesta suunniteltuun Iranin-Pakistanin-Intian kaasuputkiprojektiin. Moskova teki näin selkeän päätöksen painaa täysillä avoimesti ja julkisesti eteenpäin Iranin kanssa energiayhteistyöasiassa välittämättä USA:n vastustuksesta, ja siitäkös Iran tykkäsi.

Myös Turkki on vastoin USA:n pyrkimyksiä valmis yhteistyöhän Iranin kanssa. Se on tarjonnut kymmenen miljardin dollarin sopimusta Iranin Etelä-Parsin kaasukentän kehittämisestä, ja olisi halukas osallistumaan Iranista Turkin läpi Eurooppaan menevän kaasuputken rakentamiseen. Iranista saatava kaasu olisi Turkille elintärkeää sen taloudellisen kasvun turvaamisen kannalta, ja se on itse asiassa kovin vastahakoinen liittolainen USA:lle.Laskelmien mukaan USA:n Irakia ja Irania vastaan asettamien pakotteiden ja sen käymien sotien tukemien on maksanut Turkille kohonneiden energiakustannusten takia jo yli 80 miljardia dollaria. Venäjä suhtautuu ymmärrettävän kriittisesti NATO-maa Turkin pyrkimyksiin päästä käsiksi Iranin kaasuun. Toisaalta Turkki on energian saannin suhteen riippuvainen Venäjästä, sillä maa tuo yli 63% kaasustaan Venäjältä.

Venäjän toimet Iranissa näyttävät selvästi osoittavan, ettei Moskova tule oikeasti tekemään yhteistyötä lännen kanssa koskien lisäsanktioiden langettamista Iranille. Samaan aikaan kun läntiset öljy-yhtiöt ovat jättämässä Iranin johtuen USA:n asettamien pakotteiden pelosta, Gazprom taas syventää ja laajentaa yhteistyötään Iranin kanssa ja vahvistaa asemaansa maassa.

USA:n diplomatian täyskäännös - Peli kiihtyy ja panokset kovenee

Näyttääkin siltä että amerikkalaisten pelko tappiosta venäläisille (ja kiinalaisille) tällä viimeillä Keski-Aasian rintamalla - kilpailussa Iranin energiavaroista - on syy siihen miksi Washington ryhtyi diplomaattisiin keskusteluihin Iranin kanssa. Washinton kutsuu Ricen sanoin tätä täyttä U-käännöstä "vahvaksi signaaliksi Iranin hallitukselle, että Yhdysvallat on sitoutunut diplomatiaan". Mutta kuten New York Times kirjoittaa, Rice on päättänyt "testata Iranin halukkuutta harkita kansainvälistä kannustinpakettia Iranin suostuttelemiseksi tekemään myönnytyksiä ydinohjelmansa suhteen". Olisi mielenkiintoista tietää, miten lähellä Bushin hallinto on päästä Iranin energiasektorille. Nimittäin Halliburtonin (jonka ex-johtaja varapresidentti Dick Cheney on) ja muiden amerikkalaisyhtiöiden investoinnit ja mukaantulo Iranin öljybisnekseen kuuluu ilmeisesti osana Iranille tarjottuun kansainväliseen kannustinpakettiin.

On selvää ettei Venäjän presidentti Medvedjev ole hukannut yhtää aikaa tehdessään selvää koko USA:n strategiasta, jonka tarkoituksena oli pyrkiä heikentämään Gazpromin otetta Euroopan kaasunsaannista. USA onnistui siis täysin aliarvioimaan Medvedjevin taidot Venäjän voiman Euraasian geopoliittisen pelin tällä kierroksella. Voi siis vain kuvitella sitä harmin ja suuttumuksen määrää, mitä Washingtonissa tällä hetkellä podetaan, mutta amerikkalaiset voivat syyttää epäonnistumisestaan vain itseään.

Viime aikojen tapahtumien myötä geopoliittinen kilpailu maailman energiavarojen hallinnasta on kiihtynyt siihen pisteeseen, että se uhkaa ajaa USA:n ja Venäjän välit hyvin kireälle. Energiapoliittinen turvallisuus on Bushin hallinnon ykköshuolenaihe johtuen sen syvistä kytköksistä öljyteollisuuteen. Tämän takia Moskovan voitto USA:sta Keski-Aasian energiarintamalla onkin perin juurin vakava epäonnistuminen ja isku kasvoihin koko Bushin hallinnolle.

Tästä johtuen näyttääkin siltä, että Bushin hallinto hallinto haluaa lisätä panoksia ja painetta Euraasian geopoliittisen rintaman kaikilla lohkoilla luodakseen vaikean ja haastavan tilanteen USA:n ja Venäjän keskinäisiin suhteisiin siltä varalta, että Obama voittaa presidentinvaalit. Tästä kielii Ricen kiire Euroopan ohjuskilpihankkeen kohdalla Prahassa. Ja melko varmasti USA pyrkii myös ensi Joulukuun NATO-kokouksessa saamaan aikaan päätöksen Ukrainan ja Georgian hyväksymisestä NATO:n jäseniksi.

Tietäen, että lähes kaikki muut IVY-maat ovat jo mukana Venäjän johtamassa sotilasliitto CSTO:ssa (Collective Security Treaty Organization), jossa SCO:n (Shanghai Cooperative Organization) myötä ovat mukana myös Kiina, sekä tarkkailijajäseninä Iran ja Pakistan, Euraasian kartalle on muodostumassa selkeä geopoliittinen rintamalinja, jossa toisella puolella on heikkenevä USA, ja toisella puolella Venäjä, Iran ja Kiina liittolaisineen.


(Taustaa: Asian Times ja Iran Daily )