Hälytys! Osa III: Kaksi eri vaihtoehtoista skenaariota ja tulevat reservivaluutat

Eli aikaisemmat viime aikaiset kirjoitukseni ovat perustuneet sellaiseen talouden kehitysarvioon, että rahajärjestelmän romahdus on ihan edessä. Tämä on edelleen mahdollinen. On kuitenkin olemassa myös toinen mahdollinen kehitysskenaario.

Sen mukaan nyt meneillään oleva hitaan kasvun kausi, joka on saatu käyntiin massiivisella elvytyksellä, pumpaa valtavaa kuplaa, eli uutta kuplaa tukemaan entistä kuplaa. Tämä voisi hyvässä lykyssä jatkua vielä ehkä jopa neljä vuotta, mutta megalomaaninen romahdus.

Eli kun olen erinäisten tahojen laskelmiin perustuen ennakoinut vuoden 2008 rahoituskriisin jatkuvan ja johtavan hyvin pian rahajärjestelmän romahdukseen, ja aiheuttavan superlaman, niin vaihtoehtoinen skenaario on, että tilanne tasaantuu, ja elvytyksellä saatu "öljyä kriisin laineille" -vaikutus jatkuisi vielä muutaman vuoden, kunnes noin vuoden 2014 tienoilla tulisi hyperlama, joka on pahempi, kuin mitä se olisi jos se tulisi jo aiemmin.

Eli vaihtoehdot ovat:

a) Joko globaali talousromahdus, rahajärjestelmän romahdus ja superlama, josta seuraa suurten valuuttojen superinflaatiokierre, on tulossa aivan pian, tai

b) Pahinta on onnistuttu väliaikaisesti lykkäämään, jolloin globaali talousromahdus, rahajärjestelmän romahdus ja hyperlama, josta seuraa suurten valuuttojen hyperinflaatiokierre, tulee muutaman vuoden viiveellä.

Koska kumpikin vaihtoehto näyttävät todennäköisiltä, ei ole pahaksi varautua vaihtoehdon a mukaan. Suomen kannalta b-vaihtoehto antaisi hieman hengitysaikaa ja mahdollisuuden ohjatun rakennemuutoksen edes osittaiseen läpiviemiseen. Pahoin pelkään, että kummassakaan tapauksessa ei liene kuitenkaan mitään toivoa hyvinvointivaltion pelastumisesta. Varmaa on, että USA:n asema supervaltana on kummassakin tapauksessa ohi.

Warren Buffetin läheinen työtover laulaa madonlukuja USA:n talouden tuhosta lähivuosina:


"Buffet's Partner Says America Is Finished

Charlie Munger (pictured with Buffet), Warren Buffett's longtime business partner in Berkshire Hathaway, warns in a new column that the U.S. economic empire is crumbling before our eyes, thanks to federal debt and poor planning.

'Suddenly Basicland had to come up with 30 percent of its GDP every year, in foreign currency, to pay its creditors,' Munger writes. The U.S. deficit - just the gap between spending and income in one year - is projected to hit $1.6 trillion in 2010. Total debt is project to exceed 100 percent of GDP starting in 2011."

Mitä inflaatioon tulee, niin mielenkiintoinen on uutinen, jonka eräs ystäväni bongasi eräästä Intialaisesta päivälehdestä. Venäjä ja Kiina ovat saamassa aivan pian valmiiksi putket, joita pitkin Venäjä voi myydä massiiviset määrät öljyä ja kaasua Kiinalle. Tällä hetkellähän 90% Venäjän öljystä on tullut länteen, pääasiassa Eurooppaan.

Kun putkijärjestelmä valmistuu, 30% Venäjän öljynviennistä menee lännen sijasta Kiinaan. Merkittävää dollarin kannalta on, että Venäjän ja Kiinan sopimuksessa asiasta lukee, että kauppavaluuttana tässä kaupassa tulee olemaan rupla.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun dollari romahtaa, ruplasta tulee merkittävä reservivaluutta. Myös juanin arvo tulee suhteessa nousemaan, koska siitä tulee Kiinan nousun myötä toinen reservivaluutta. Reservivaluuttoja tulee luultavasti olemaan vuosikymmenen lopulla kolme a) Euro, b) Juan, c) Rupla.

Georgian kriisi merkitsee paluuta supervaltapolitiikkaan

Kaksi viikkoa sitten alkanut Georgian sota on aloittanut uuden vaiheen koko Euroopan ja mahdollisesti koko maailman turvallisuuspoliittisessa historiassa.

On syytä myöntää konkreettiset tosiasiat, eli se, että Saakasvilin päivät Georgian presidenttinä ovat pian luetut, ja edessä on vallanvaihdos, haluttiin sitä eli ei. Saakasvili joutuu kantamaan vastuun sodasta ja väistymään. On varmaa, että uusi hallitus ei ole länsimielinen. Siitä pitää huolen Venäjä, joka vetäytymisestä huolimatta pitää hallussaan Abhasiaa ja Ossetiaa, sekä miehittää ja valvoo edelleen perustamiaan puskurivyöhykkeitä; Armeija vetäytyi mutta ”rauhanturvaajat” ovat tulleet tilalle. Georgian armeija on lyöty, maa on pilkottu. Saakasvili tullaan syrjäyttämään, ja tilalle tulee Moskovan luottomiehet. Näin koko Kaukasus on jälleen Venäjän hallinnassa.

Kriisin syistä ja taustoista on ollut mediassa jos jonkinlaista kirjoittelua, mutta kaikkein silmiinpistävin, ja samalla turvallisuuspoliittisesti merkittävin tosiasia on jäänyt varsin vähälle huomiolle: huolimatta ärtyneestä diplomatiasta ja kovenneesta kielenkäytöstä, USA jätti Georgian loppujen lopuksi yksin. Sympatioista ja henkisestä tuesta huolimatta USA ei ole tehnyt mitään konkreettista estääkseen Venäjää ottamasta Georgiaa takaisin etupiiriinsä.

Georgian kriisin ydin: suurvaltojen etupiirijako

Georgian kriisi tuo turhankin selvästi mieleen asetelman Unkarin kansannousun taustalla. Tuolloin USA piti kiinni toisen maailmansodan aikana Jaltalla Stalinin kanssa tehdystä etupiirijaosta; länsi ei puuttunut Unkarin kansannousuun ja vastaavasti Neuvostoliitto ei puuttunut Suezin kriisiin. Ulospäin molemmat maat tietenkin pitivät yllä aggressiivista sanailua ja diplomatiaa, mutta toisen varpaille ei käytännössä astuttu. Näin näyttäisi olevan nytkin tilanne. USA ei käytännössä ole puuttunut Georgian sotaan, ja on jättänyt kriisin EU:n ja ETYJ:n hoidettavaksi. Venäjän näennäinen välinpitämättömyys Yhdysvaltojen diplomaattisen painostuksen edessä viittaa tähän. Onko Washington siis tehnyt uuden etupiirisopimuksen Moskovan kanssa, ja mitä se saa tällä kerralla vastineeksi? Liittyisikö tähän Yhdysvaltojen into varmistaa asemansa Lähi-Idässä ja päästä käsiksi Iranin öljyvaroihin?

Syy USA:n suostumiseen uuteen etupiiri jakoon lienee USA:n asemaa uhkaava vaikea talouskriisi ja Kaukasuksen muuttunut strateginen tilanne. Yhdysvallat pyrki NL:n hajoamisesta asti pääsemään käsiksi Kaspian ja Keski-Aasian alueen öljy- ja kaasuvaroihin. Suunnitelma oli, että alueen energiavarat kulkisivat Georgian ja Turkin kautta Venäjän ohi länteen, mistä syystä USA otti Georgian liittolaisekseen. Venäjä sai kuitenkin viime kuun alussa estettyä nämä hankkeet solmimalla yhteistyösopimukset Azerbaidzhanin ja Turkmenistanin kanssa, jolloin Gazprom ja muut venäläisyhtiöt saivat käytännössä alueelta kaasun ja öljynvientimonopolin. Näin Venäjä onnistui lopullisesti pysäyttämään amerikkalaisten yritykset saada hallintaansa Kaspian alueen energiavarat. Venäjä sulki Kaukasuksen portin amerikkalaisten edessä ja näin Georgia menetti Yhdysvalloille tarjoamansa geopoliittisen edun. USA:lla ei ole enää strategista intressiä pitää kiinni Georgiasta.

Paluu supervaltaintressien politiikkaan

USA:lla on edessään vakava taloudellinen kriisi, joka pahimmillaan uhkaa sen asemaa supervaltana. Maan talousongelmat ovat pohjimmiltaan seurausta talouden ylisuuresta öljyriippuvuudesta ja rakenteellisista ongelmista. Avain tämänkin kriisin taustojen ymmärtämiseen on nimenomaan taistelu öljyn saatavuudesta. Pitääkseen yllä talouskasvuaan ja pysyäkseen maailman johtavana supervaltana USA:n on joko hyvällä tai pahalla päästävä käsiksi Iranin öljyyn. Yhdysvallat on pyrkinyt parantamaan suhteita Teheraniin ja harkinnut suoraa vuoropuhelua Iranin kanssa. Mielenkiintoista onkin, että amerikkalaisten öljy-yhtiöiden pääsy Iranin öljykentille on osa Iranille tarjottua ”kannustinpakettia”, jos Teheran suostuu lopettamaan uraanin rikastuksen. Samaan aikaan USA kuitenkin jatkaa edelleen voimiensa keskittämistä Persian lahdella.

Venäjä haluaa palauttaa oman supervalta-asemansa. Siihen se nimenomaan tarvitsee sekä Keski-Aasian ja Kaspian alueen enegiavaroja, että Ukrainaa. Jo 80-luvun alussa amerikkalaiset strategia-asiantuntijat laskivat, että Neuvostoliitto ei voisi olla supervalta, jos Ukraina eroaisi siitä, sillä se muodosti niin tärkeän osan maan alueesta, väestöstä, sekä raudan, hiilen ja ennen kaikkea viljan tuotannosta. On nimittäin laskettu, että ilman omia puutarhapalstojaan kolmasosa venäläisistä olisi kuollut 90-luvulla nälkään Ukrainan viljan virratessa Venäjän sijasta lännen markkinoille.

Ei ole mikään sattuma, että NATO viime kevään huippukokouksessaan lykkäsi ”toistaiseksi” Ukrainan ja Georgian jäsenyyttä puolustusliitossa. Huolimatta siitä, että muodollisesti jäsenyys kaatui Länsi-Euroopan NATO-maiden vastustukseen, taustalla oli todennäköisesti vaihtokaupat. Näin siksi, että kuun alussa pidetyssä Shanghain Yhteistyöjärjestön SCO:n kokouksessa Venäjä, Kiinan suostumuksella, puolestaan lykkäsi ”toistaiseksi” Iranin ja Pakistanin jäsenyyttä Euraasian talous- ja sotilasliitossa, mikä olisi antanut Iranille turvatakuut USA:ta vastaan.

Sattuma ei ole sekään, että USA:n viimeaikainen lisääntynyt voimien keskittäminen Persianlahdelle ja Venäjän joukkojen keskittämiset Kaukasukselle ovat myös tapahtuneet samaan aikaan. USA on tällä hetkellä keskittänyt alueelle 75% kaikesta laivastostaan ja yli puolet maavoimiensa taistelujoukoista. Lähestyvien presidentinvaalien johdosta iskua Iraniin on kuitenkin lykätty vaalien yli, ja republikaanihallinto on liennyttänyt maan suhteita Iraniin saadakseen öljyn hinnan alas, ja edistääkseen McCainin läpimenomahdollisuuksia. Israelilaisten tiedustelulähteiden mukaan heinäkuun huipusta alentunut öljyn hinta nimenomaan johtuisi Iranin ja USA:n salaisesta sopimuksesta, jossa maat sopivat, että Iran lisäisi öljynvientiään, ja USA taas liennyttäisi sotilaallista uhkaa ja vähentäisi diplomatialla jännitystä Lähi-Idässä. Syy sopimuksen paljastamiselle lienee Israelin ärtymys USA:n viivyttelyyn Iraniin tehtävän iskun suhteen.

Venäjän paluu supervallaksi – Hyvästit Suomen NATO-optiolle

Venäjä on Putinin johdolla vakaasti päättänyt palauttaa itselleen NL:n romahduksessa menettämänsä supervalta-aseman, ja sillä on myös siihen tarvittava voima ja kyky, sekä tarvittavat suurvaltapoliittiset olosuhteet. Ikävä kyllä tämä tulee koitumaan Ukrainan kohtaloksi, sillä Georgian sota oli Venäjälle vain sivustan varmistus operaatio, ja maan uuden sotilaallisen voiman julistus, jolla se varmisti Kaukasuksen hallinnan ennen varsinaista päämääräänsä. On selvää, että Ukraina tullaan palauttamaan Moskovan valtapiiriin, joko hyvällä tai pahalla.

Suomen kannalta on joka tapauksessa selvää, että ikkuna NATO-jäsenyyteen on sulkeutunut. Suomen NATO-optio tuli ja meni jo 90-luvulla. Venäjä joutui nielemään katkerana Baltian maiden jäsenyyden läntisessä puolustusliitossa, koska se oli 90-luvun lopulla sekä taloutensa että sotilaallisen voimansa puolesta NL:n romahduksen jälkeisessä aallonpohjassa, eikä sillä ollut todellista voimaa tai kykyä estää niiden NATO-jäsenyyttä. Tilanne on kuitenkin nyt aivan toinen. Nykyisessä tilanteessa voimansa tunnossa asemiaan palauttava Georgian sodan aiheuttamien suurvaltapoliittisten muutosten jälkeen Venäjä pitäisi Suomen NATO-jäsenyyttä lähinnä itseensä kohdistuvana provokaationa, ja on selvää, ettei Venäjä sitä nykyisten olosuhteiden vallitessa sitä suvaitsisi, kuten ei Georgiankaan kohdalla. NATO:lla ei ole Suomessa juurikaan geopoliittisia intressejä, toisin kuin Venäjällä, jolla olisi sodan tullen tarve turvata Pietarin alueen ja varsinkin Kuolan niemimaan tukikohtien turvallisuus. Nykyinen liittoutumaton Suomi muodostaa Venäjälle tärkeän puskurivyöhykkeen länteen päin, ja on selvää, että maamme NATO-jäsenyys muuttaisi oleellisesti tilannetta.

On huomattava, että vakaasti takaisin supervallaksi aikovalla Venäjällä on naapurissaan enää vain kaksi NATOon kuulumatonta maata, jotka eivät, ainakaan toistaiseksi, ole vielä sen etupiirissä; Ukraina ja Suomi. Toivottavasti jokainen tajuaa mitä tämä merkitsee, ja osaa tehdä tarvittavat johtopäätökset.

Georgian ja Venäjän sota - Mistä on oikein kyse?

Nyt se on sitten selvää; Venäjä ja Georgia ovat sodassa keskenään. Venäjä on hyökännyt USA:n liittolaista Georgiaa vastaan käyttäen verukkeena Etelä-Ossetian kysymystä. Kuten Georgian presidentti Mikhail Shakasvili sanoi, tilanne muistuttaa Suomen talvisotaa, paitsi että Terijoen hallituksen on korvannut Georgian kapinallinen maakunta.

Viime keväänä USA torjui "toistaiseksi" Georgian ja Ukrainan NATO-jäsenyyden. Syynä tähän pidettiin Washingtonin halua koittaa pehmittää Venäjää hyväksymään USA:n Eurooppaan sijoitettava ohjuskilpi. No, eipä paljoa auttanut, ja voidaankin kysyä, oliko tämä todellinen syy torpata Georgian NATO-jäsenyys? Mielestäni ei.

On varmaa ettei Venäjä olisi hyökännyt Georgiaan, jos siitä olisi tullut tänä kesänä NATO-maa, sillä se olisi merkinnyt suoraa konfliktia USA:n ja Länsi-Euroopan NATO-maiden kanssa, ja tuonut mahdollisen sodan välittömästi mm. Baltiaan ja Pohjolaan. USA:n todellinen syy torpata Georgian ja Ukrainan NATO-jäsenyys oli Washingtonin varsin oikeaan osunut arvio, että Venäjä ei tule missään tapauksessa hyväksymään asiaa, eikä se aio perääntyä asiassa tuumaakaan.

USA:n kannalta tämä olikin viisas veto, sillä vahvistuva ja vaikutusvaltaansa kasvattava Venäjä ei ole enää mikään NL:n romahduksen jäljiltä räpiköivä konkurssipesä, vaan alati voimistuva suurvalta, jolla on sekä tahto että keinot palauttaa itselleen, nykyiseen kokoonsa suhteutettuna, se asema minkä se menetti NL:n hajottua.

Jos Georgian NATO-jäsenyys olisi hyväksytty viime talvena puolustusliiton huippukokouksessa, maa olisi nyt todennäköisesti valmistautumassa syksyllä koittavaa jäsenyyttä varten, ja vaikka maa ei vielä olisi ehtinyt liittyä varsinaisesti NATO:n jäseneksi, olisi NATOon liittymässä olevaan maahan tehty hyökkäys ollut USA:lle niin kova haaste, että sen olisi ollut pakko tulla suoraan Georgian avuksi. Nykyinen tilanne passaakin USA:lle hyvin: maa voi vapaasti tukea liittolaistaan ja samalla testata uusimpia aseitaan Venäläisiä vastaan ilman että joutuisi suoraan sotaan Venäjän kanssa.

Miksi sitten USA oikeasti antoi periksi Venäjälle torpatessaan Ukrainan ja Georgian NATO-jäsenyydet? Syynä on taustalla kiihtyvä geopoliittinen peli ja Venäjän onnistuminen yrityksessään pitää amerikkalaisten näpit irti Kaspian meren ja Keski-Aasian öljy- ja kaasuvaroista, kuten aiemmin olen kirjoittanut (Linkki). Aikaisemmin USA kaavaili, että Kaspian meren ympäristön öljy ja kaasu virtaisi Turkmenistanista ja Tadzikistanista nimenomaan Georgian ja Turkin läpi länteen. Nyt kun Venäjä onnistui sopimuksin sulkemaan amerikkalaiset ulos Keski-Aasian energiavaroista, Georgia menetti tämän portti-asemansa takia USA:lle tarjoamansa geopoliittisen arvon. Toki Georgian asema ja konflikti Venäjän kanssa on edelleen Washingtonille tärkeä arvovaltakysymys, mutta Atlantin takana näytetään tajunneen, että peli on edennyt uusille kierroksille ja suunnitelmat Kaukasuksen läpi länteen rakennettavista putkilinjoista on syytä laittaa naftaliiniin.

USA on sen sijaan viime aikoina keskittynyt pitämään jalansijansa Irakissa, ja yllätys yllätys, alkanut yrittää saada otetta Teheranista. Washington on alkanut liennyttää, ainakin näennäisesti, suhteitaan Iraniin. Arvelen että uusi Turkin ja Iranin Eurooppaan suuntautuva kaasuputkihanke on USA:n yritys Turkkia välikätenä käyttäen saada Iran irti SCO:n eli Venäjän ja Kiinan talutusnuorasta. Tähän liittyy myös se, että USA veti tukensa Turkin kemalisteilta estäen kulissien takana islamilaisen AKP puolueen kieltämisen, sillä Turkin lämmenneet suhteet Iraniin liittyvät nimenomaan siihen, että AKP on Turkin johdossa. Mielenkiintoista onkin se, että USA:n öljy-yhtiöiden pääsy Iranin öljykentille on osa maalle tarjottua niin sanottua "kannustinpakettia", mikäli se hyväksyy uraanin rikastamisen lopettamisen ja ydinohjelmansa alistamisen kansainväliseen tarkkailuun.