Näytetään tekstit, joissa on tunniste Libya. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Libya. Näytä kaikki tekstit

torstai 13. syyskuuta 2012

Kiihottavaa sananvapautta ja salafistausta

Kuten tiedämme on Libyassa USA:n suurlähettiläs ja pari muuta lähetystötyöntekijää joutunut raivoisan väkijoukon lynkkaamaksi sen takia, että jossain amerikoissa joku on käyttänyt sananvapauttaan. Kaikkihan alkoi siitä, että kalifornialiaset kristityt tekivät islamin uskonnon ikonia (ja idolia) "profeetta" Mohammedin edesottamuksia kriittisesti ruotivan elokuvan.

Ohjaaja Sam Bacile (salanimi) luonnehti elokuvaa poliittiseksi, ei uskonnolliseksi."Islam on syöpä", hän sanoi uutistoimisto AP:lle puhelinhaastattelussa ja kertoi halunneensa ilmaista elokuvalla poliittisen kantansa. Samalla Bacile sanoi olevansa "pahoillaan" kuolemantapauksen vuoksi mutta syytti siitä edustuston turvatoimien puutteita. Elokuvan nimi on "Muslimien viattomuus". Elokuva kertoo "paljastuksia" Mohammedista ja kuvaa hänen seuraajansa pölkkypäiden joukkona.

Ottaen huomioon Muhammedin seuraajien edesottamukset (<-Ks. kuvat) Benghazissa, he todellakin todistivat olevansa pölkkypäitä ja lisäksi primitiivisiä barbaareita.

Asiat eivät kuitenkaan ole siltä mitä näyttää. Kansainvälinen laki pitää diplomaatteja vastaan kohdistunutta hyökkäystä "pyhäinhäväistyksenä", jota ei voida antaa anteeksi. Diplomaatteja vastaan tehty väkivalta on äärimmäisen harvinaista. Jatässä tapauksessa kyse on vielä omanarvontuntoisen supervallan diplomaatteja vastaan tapahtuneesta murhamellakasta, ja vielä maassa, jolla on maailman viidenneksi suurimmat öljyvarat. Siihen nähden tapaus tuli syyskuun 11. tapahtumat ja ajoituksen huomioiden, turhankin sopivasti.

Suomeksi: Nyt riehuva salafistijoukko rupesi vittuilemaan väärälle tyypille - Uncle Sam saa tästä erittäin hyvän ja pätevän syyn ottaa haltuun loputkin Libyan öljyvarat. "Salafistaajat" saavat siis syyttä tällä kertaa itseään tehtyään suuren palveluksen USA:n strategiselle agendalle Libyassa. Eikä "sattumat" jää tähän.

Nimittäin "Life of Muhammad" -niminen filmintekele on maksanut jopa 5 miljoonaa dollaria - melkoinen summa "amatööreiltä". Se ladattiin nettiin 11.9.2012 vuosipäivänä ja sen väitetään käynnistäneen raivoisat mielenosoitukset välittömästi julkitulonsa jälkeen. Mutta kuka todellisuudesta on provokaation takana? Elokuva levisi välittömästi tavallisen kansan keskuuteen P-Afrikassa, siis ilman viivettä, ja aiheutti muka "spontaanit mielenilmaukset". Lisäksi Libyan ja Egyptin mielenosoituksia lähetystöjä vataan oli masinoimassa Yhdysvaltain Gaddafia vastaan aseistaman ja tukeman Ansar al-Shariah -ryhmittämän jäsenistöä ja johtajistoa eli ns. "Al-Qaidaa", sitä samaa sakkia, jota länsitiedustelupalvelut värväävät ja soluttavat Syyriaan taistelemaan Assadia vastaan. Suomeksi; Haisee itse järjestetyiltä "Mainilan laukauksilta". Kiihkoilijat näyttävät olevan paitsi typeriä ja primitiivisiä, myös nenästä vedettäviä ja hyväksikäytettäviä.

Joka tapauksessa kuten on sanottu: "Niin kauan kuin kusipäät jatkavat kusipäistä toimintaansa, vittuilun on jatkuttava", siispä elokuvan teemaan liittyen julkaisen minäkin tähän pari kuvaa eräästä tunnetusta väärästä profeetasta ja lapsenraiskaajasta;






 ^ensin tämä informatiivinen kuva, jossa lähteet eli viittaukset Haditheihin ja Koraaniin lisättynä..


..Ja sitten tämä^ tuntemattoman taiteilijan kantaaottava teos Kuopion jäähallin takaa. Parhaimmillaan graffitit ovat nykytaidetta, jotka elävöittävät ja piristävät urbaania kaupunkikuvaa ;)

Islam on väärä uskonto. Mohammed oli väärä profeetta. Islam sallii lasten seksuaalisen hyväksikäytön eli "lapsiavioliitot" "profeetan" esimerkin nojalla ja salafistaajat (salafistit) syökööt tunkkinsa.

Ja jokainen joka vetää uskonnollisista tai ideologisista syistä herneet nenäänsä niin, että alkaa riehumaan kuin varhaiskeskiaikainen berserkki, todistaa olevansa vain varhaiskeskiaikainen berserkki.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Venäjä, Kiina ja Iran pysäyttivät toistaiseksi lännen etenemisen Syyriassa


YK:n turvallisuusneuvoston julkilausuma ja Syyrian myöntyminen siihen ovat Syyrian kriisin suhteen eräänlainen vedenjakaja, sillä yhtenäisen linjan syntyminen YK:ssa merkitsee Venäjän (ja Kiinan) onnistuneen patoamaan lännen tukeman arabikevään etenemisen Syyriassa ainakin toistaiseksi. Mitä siis on tapahtunut?
Venäjä onnistui estämään lännen pyrkimykset päästä Damaskokseen sen ohi ja näin toistaiseksi pysäyttämään myös yritykset napata Syyria pois Venäjän leiristä. Venäjä on nyt ehdoton avainpelaaja Syyrian tulevaisuudesta neuvoteltaessa. Tähän tilanteeseen länsivallat eivät olisi halunneet joutua. Asiaan liittyy Vladimir Putinin nousu uudestaan (myös virallisesti) Venäjän johtajaksi ja maan etupiiripolitiikan vahvistuminen entisestään.
Se, mitä länsi ei ehkä osaa odottaa tai mitä se pelkää, on kuitenkin arabikevään suunnan muuttuminen, mitä olen veikkaillut parissa aiemmassa kirjoituksessani. Kuten olen kertonut (lähteitä lainaten), läntisessä Lähi-idässä sekä Libyassa on nyt paljon NATO-maiden ja Persian lahden maiden tukemia (ja jopa aseistamia) alqaidalaisia ja muita uskonsotureita, jotka Syyrian tilanteen kehityksestä riippuen, voivat joko jatkaa Syyrian epävakauttamispyrkimyksiä, tai valita toisen tien; siirtyä ahdistelemaan Jordanian, Egyptin, Saudi-Arabian ja Pohjois-Afrikan maiden hallituksia (kuten Malin tapaus osoittaa). Jos niin käy, niin Washingtonissa ihmetellään kai, että ”Eihän tässä näin pitänyt käydä!”. Entäpä jos arabikevät (tai siis islamistien talvi) alkaakin kaataa länsimielisiä hallituksia alueella, jolla lännen intressit on muutenkin haastettu Venäjä ja Kiinan vaikutusvallan kasvun myötä.
Tätä silmällä pitäen, sekä USA:n intressejä vasten peilaten, ymmärrämme Hillary Clintonin varsin happaman asenteen Syyriaa kohtaan Assadin hallinnon ilmoitettua, että se hyväksyy YK:n rauhan suunnitelman. Assadin hallinnon piti (pitää) kaatua. Se oli (on) Washingtonin tavoite. Nimittäin se, että  YK:n julkilausuman alussa vahvistetaan turvallisuusneuvoston “vahva sitoutuminen” Syyrian suvereeniuteen, itsenäisyyteen, yhtenäisyyteen ja alueelliseen koossapysymiseen, on Venäjän ja Kiinan selkävoitto lännen tavoitteista. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin Libyan kohdalla, länsivallat eivät lähde soitellen sotimaan Syyriaan (varsinkaan kun jäivät jo kiinni sen sisäisiin asioihin sekaantumisesta), eivätkä enää pyri aseellisesti kaadattamaan Assadia. Sen sijaan koitetaan rauhanomaista tietä, eli vaaditaan oppositiolle poliittisia vapauksia ja oikeuksia, jne.

Saatuaan lännen yhteistyöhön ja annettuaan sille joitain diplomaattisia myönnytyksiä, Venäjä on siis rauhoittamassa tilannetta, sillä välin kun Putin odottelee virallista valtaan astumistaan (7. huhtikuuta). Kulissien takana Venäjä kuitenkin pyrkii ohjaamaan Syyriaa siten, että maassa saataisiin aikaan rauhanomainen vallanvaihdos, ilman että Venäjän intressit vaarantuvat. Eli kuten olen aiemmin kirjoittanut, Venäjä on tarvittaessa -kovalla hinnalla- valmis luopumaan Assadista, mutta ei halua Syyrian tippuvan - ainakaan täysin - lännen syliin.

Lupaavaa Venäjän intressien kannalta onkin, että Syyrian oppositio on hajonnut, eikä se ole pystynyt luomaan yhteistä neuvotteluelintä. Syynä on se, että osa oppositiosta on vain lännen ja naapurivaltioiden tukemia ryhmittymiä, mikä ärsyttää Syyrian kotoperäistä oppositiota (vastattain myös osa ”vapaan Syyrian armeijan” upseereista jätti asemansa samasta syystä). Kuvaavaa onkin, että juuri lännen tukema oppositio julisti uutislähetyksessä edustavansa ”koko Syyrian kansaa”. Jos lännen leivissä ei ole kuin osa oppositiosta, Venäjä voi alkaakin neuvotella sen toisen puolen kanssa…

Eli kun edellisessä kirjoituksessani maalailin Syyrian tulevaisuudelle kolme eri vaihtoehtoa, on siis neljäskin, Venäjä suostuu vallanvaihtoon Syyriassa (shiialaisen ja avoimesti Iranin kanssa liittoutuneen hallinnon syrjäyttäminen), mutta pitää kiinni siitä, että uusi(kin) hallinto nojaa turvallisuuspoliittisesti Moskovaan ja Venäjän tukikohdat sekä kaupalliset edut alueella turvataan. Ottaen huomioon, että Iran on Venäjälle strategisesti ja geopoliittisesti paljon Syyriaa merkityksellisempi, on kuitenkin selvää, ettei Venäjä ala ainakaan suoraan dissaamaan Irania asiassa.

Syyrian tilanne on kuitenkin kaikkea muuta kuin vakaa, mutta ainakaan vain lännen tuella valta ei maassa vaihdu. Veikkaan, että ellei länsi saa aikaan sisältä kumpuavaa rauhanomaista poliittista muutosta Syyriassa (sen jälkeen kun rauhasuunnitelman on pantu täytäntöön), se joutuu vain nielemään tappionsa.

Joka tapauksessa mielenkiintoisin kysymys minun vinkkelistäni on: mihin menevät ne yli 50 000 NATO:n, Saudien ja Qatarin aseistamaa ja kouluttamaa alqaidalaista ja muuta höyrypäätä, jos Syyria ei hajoakaan? Tällä hetkellä he ovat Jordaniassa…

torstai 16. helmikuuta 2012

Syyria uutena Libyana - Arabikevät ja al-Qaida osana lännen strategista peliä Lähi-idässä

Libyan kriisistä alkoi outo kehitys, jota ei ole kovin paljon länsimediassa ”sattuneesta syystä” ruodittu; nimittäin NATO:n ja al-Qaidan ”outo” kumppanuus ja yhteistyö. Kuten tiedämme, Libyan kapinalliset olivat ja ovat käytännössä Pohjois-Afrikan al-Qaidaa, jonka vuoksi USA ja länsi tukivat Gaddafia ja hänen taisteluaan niitä vastaan. Vielä alkuvuodesta 2011 Britit ja Ranska myivät aseita Gaddafin hallinnolle tästä syystä.

Ylläripylläri ääni muuttui kellossa kun Gaddafi uhkasi siirtyä öljykaupassa kultakantaan, mikä oli käytännössä taloudellinen sodanjulistus USA:lle. Kaikki muuttui aivan yhtäkkiä. Yllättäen terroristit muuttuivat ensin ”kapinallisiksi” ja sitten ”vapaustaistelijoiksi”. Länsimaat alkoivat soluttaa Libyaan omia ”pimeitä joukkojaan” eli tiedustelupalvelujen palkkasotilaita, ja alkoivat kouluttamaan ja aseistamaan samoja tahoja, joita vastaan ne olivat vain muutama kuukausi aiemmin tukeneet Gaddafia.

Samanlainen kehitys on nyt Syyriassa. Lännen intresseissä on saada Syyriasta uusi Libya, jotta Iranin ja Venäjän ote Israelin naapurista ja Välimereltä saadaan puskettua kauemmas. Arabien kevät on hyvin pitkälti lännen tukema domino-ilmiö, jonka tarkoituksena on pyrkiä varmistamaan USA:n ylivalta Lähi-idässä. Tähtäimessä eivät olleet pelkästään Libyan öljyvarat, vaan Itäisen Välimeren alueen "vasta löydetyt" suuret öljy- ja kaasuvarat Israelin, Syyrian, Kyproksen, Turkin sekä Kreikan merialueilla.

Erona Libyaan on tosin nyt että Kiina ja Venäjä eivät anna Libyasta opiksi ottaneena piiruakaan periksi millekään viralliselle sotilasoperaatiolle, joten länsivallat voivat vain soluttaa maahan epävirallisia asemiehiä, ja tukea vaivihkaa tai katsoa sormien välistä kun al-Qaida työntää sinne islamistitaistelijoitaan.

Kuvaavaa on, että aina viime aikoihin asti Kalashnikov rynnäkkökivääri maksoi Irakissa 100 dollaria. Kysyntä on nopeasti kasvanut, samoin hinta. Nyt siitä saa pulittaa ainakin tonnin ja useimmiten puolitoista tuhatta. Aikoinaan vuonna 2003 maassahan pystyi ostamaan Romaniassa valmistettuja Kalashnikov-kopioita parilla kymmenellä taalalla kappale.

”Tuhannen taalan rynkyt” päätyvät vuonna 2012 Syyriaan, jonne niitä hankkii Kaksoisvirtainmaan Al-Qaida eli AQI (Al-Qaida in Iraq), jonka taistelijat tunnetaan myös ”osallistujina” eli Syyriaan soluttautuneina jihadisteina, jotka taistelevat "Vapaan Syyrian Armeijan" eli läntisten tiedustelupalvelujen tukeman ja aseistaman FSA:n rinnalla. Irakin mallin mukaiset jihadistien järjestämät autopommi-iskut ovat myös levinneet maahan, kuten viimeaikaiset räjähdykset Damaskoksen lähiöissä ja viime viikon perjantainen Aleppossa sattunut tapaus.

Al-Qaidan ykkösmies Ayman al-Zawahiri julisti äskettäin videoviestissään, että muslimien Irakissa, Jordaniassa ja Turkissa pitää tukea Bashar al-Assadin hallinnon kaatamista. Näin tosin radikaaliainekset olivat tehneet jo ennen julistustakin, erityisesti maahan solutetut libyalaiset “vapaustaistelijat”, jotka aiemmin tunnettiin “kapinallisina”, eli Libyan uuden al-Qaida -johtoisen hallinnon asemiehet (Libyan uuden hallinnon johtaja Abdel Hakim Belhaj on muuten Pohjois-Afrikan al-Qaidan ”entinen” johtaja, samoin hänen esikuntansa).

”Kukapa olisi arvannut”, että islamistinen hallinto – jollaisen Saudien kuningashuone, joka salaa on koko ajan tukenut ja tukee al-Qaidaa - haluaa pystyttää Syyriaan, on juuri samaa mitä al-Qaida haluaa sinne myös? Ja ”kukapa olisi arvannut”, että se mitä NATOn Persian lahden yhteistyöelin haluaa Syyrialta, on juuri sama, mitä al-Qaida haluaa Syyrialta? Hallinnon kaatuminen, maan hajoaminen alueellisesti ja poliittisesti vastakkaisiin leireihin, hallinnon joutuminen kiihkoilijoiden käsiin sekä Syyrian armeijan ja Baath-puolueen vallan romahtaminen.

Kuulostaa jotenkin kummasti Israelin ja lännen edun mukaiselta kehitykseltä, sillä hajanaiset joukot rynkkyjen ja kranaatinheittimien kanssa heiluvia fanaatikkoja ovat paljon pienempi uhka sekä Israelille että lännen intresseille kuin raskaasti aseistettu, yhtenäinen, hyvin järjestäytynyt ja Venäjän sekä Iranin tukema Syyrian armeija. Jotenkin ei yllätä, Virallisesti suurimmat kaasuvarat Välimeren itärannikolla ovat Israelin ja Kyrproksen välisillä vesillä, mutta jotenkin arvaan, että Syyrian ja Libanonin ranniko kätkee vielä mielenkiintoisempia "yllätyksiä" tämän suhteen.

Siis kun Assadin hallinto - kaikista hämäräperäisistä sotilasoperaatioistaan ja niissä ristituleen kuolleista siviileistä huolimatta – sanoo taistelevansa ”terroristeja” vastaan, se ei itse asiassa juurikaan valehtele. Kaikki on suhteellista; eilisen terroristi on Washingtonin näkökulmasta tämän päivän vapaustaistelija, jos niin halutaan nähdä. Vastattain jopa eräs nimetön amerikkalainen virkamies syytti AQI:a viimeaikaisista pommi-iskuista Irakissa. Samoin Irakin varasisäministeri Adnan al-Assadi, joka kertoi että: ”Meidän tiedustelutietojen mukaan useita Irakin jihadisteja on mennyt Syyriaan.”

Vaikka Syyriasta ei tulisikaan uutta Libyaa siinä mielessä, että YK antaisi humanitaariset pommitukset sallivan päätöslauselman, jonka Venäjän ja Kiinan veto-oikeus estää, Syyria on jo uusi Libya siinä mielessä, että siellä on samanlaiset kytkökset ”kapinallisten” ja kovan linjan salafisti-jihadistien välillä kuin Libyassa.

Länsi luonnollisesti tykkää tällaisesta “molemmat voittaa” –asetelmasta huolimatta yhteistyöstä terroristien kanssa, sillä se antaa tulevaisuudessa täydellisen syyn Pentagonille sekaantua avoimesti tilanteeseen eli mennä ”vapauttamaan” Syyria tai ”al-Qaidasta”, jota maassa ei muuten alkujaan ollut, mutta joka ensin nostetaan valtaan lännen tuella (mutta siitä ei puhuta, hys hys!).

Viime vuonnahan niin sanottujen NATO-kapinallisten avulla “vapautettu” Libya romahti asejoukkojen anarkistiseen helvettiin, jossa ryöstely, kaaos ja julmuudet jatkuvat yhä. Pelkästään Misratassa on yli 250 eri militiaa Human Rights Watchin mukaan. Ne toimivat eräänlaisina yleisinä ”kyttä-tuomari-etninen puhdistaja” –porukoina. ”Vapaassa” Libyassa ei ole mitään oikeusministeriötä tai oikeuslaitosta, josta voisi edes puhua. Jos joutuu vankilaan – kuolee, ja jos sattuu olemaan mustaihoinen afrikalainen saa rasistisena bonuksena vielä kovaa kidutusta “vapautetussa" lomaleirissä (entisiä vankiloita ja siirtotyöläisten asuinparakkialueita), ennen kuin kokee saman kohtalon.

Kuten Libyassa on myös Syyriassa – strategisista syistä ja Saudi-Qatari-Sunni –liittouman toimesta – estetty kaikki todellinen vuoropuhelu Assadin hallinnon ja aseistettujen kapinallisten välillä. Näin siksi, että NATOn Persian lahden yhteistyöryhmän ja sunniliittouman päätavoitteena on hallinnon vaihtaminen. Tästä syystä arabimedia suoltaa tilanteesta jatkuvasti varsin vistoa propagandaa.

Esimerkiksi paljon lainattu, Britanniassa majaansa pitävä “syyrialainen ihmisoikeustarkkailijaryhmä” (Syrian Observatory of Human Rights) suoltaa jatkuvasti hihasta varsin epämääräisiä lukuja ja “tilastoja” kuolleiden määrästä ja hallituksen ”verilöylyistä”, puhuen jopa kansanmurhasta. Kyseinen tarkkailijaryhmä saa rahoituksensa Dubaissa sijaitsevalta järjestöltä, jota tukevat varsin ”puolueettomat” läntiset tahot (samat kuin Libyan kapinallisia) ja NATO:n Persianlahden yhteistyöryhmän lahjoittajat.

Syyrian ”oppositio” saa luonnollisesti täyden media-näkyvyyden lännessä. CNN viittasi viime perjantain Aleppon autopommiin lainausmerkeissä ”terroristien” tekona. Jostain syystä länsimedia, kuten BBC, nieli koukkuineen päivineen Syyrian muslimiveljeskunnan väitteen, että pommi olisi ollut maan hallinnon itse järjestämä. Kun tätä vertaa 2000-luvun puolivälin median hysteerisiin otsikoihin sunni-kapinallisten asettamien autopommien räjähtäessä USA:n hallinnoimalla ns. Bagdadin ”Vihreällä vyöhykkeellä”, ero on melkoinen. Näin siksi, että arabimaiden media, jota Saudit ja Qatar hyvin pitkälti ohjailevat, on täysin sulkenut silmänsä tapausten kytköksiltä Irakin al-Qaidaan.

Lisäksi on mielenkiintoista noin propagandasodan näkökulmasta, miten tämä brittiläis-qatarilais-CIA-lainen ”syyrialainen ihmisoikeustarkkailijaryhmä” on viimeaikaisissa raporteissaan voimakkaasti arvostellut Venäjää ja Kiinaa. No, näin se homma etenee suurvaltablokkien välisessä tiedotuskilvassa.

NATOn Persianlahden yhteistyöelin GCC – joka nyt Syyrian, Libyan ja Sudanin ollessa poissa kuvioista on hyvin pitkälti sama asia kuin jäljelle jäävä arabiliitto – ruttasi oman tarkkailijaryhmänsä Syyriaa koskevan raportin juuri siksi, ettei se sopinut ennalta käsikirjoitettuun asetelmaan ”pahasta” hallinnosta joka pommittaa laajassa mitassa omaa väestöään. Kostoksi ”epäsopivista” tiedoista jihadistit iskivät tarkkailijoita vastaan, ja tarkkailijaryhmän johtaja hyllytettiin. Nyt ollaan menossa nimellisesti humanitaariseen B-suunnitelmaan, jossa luonnostellaan arabimaiden ja YK:n yhteistä rauhanturvaoperaatiota, joka ”valvoisi ja toimeenpanisi aselevon”. Käytännössä agenda on edelleen sama, hallinnon vaihtaminen Syyriassa.

Prinssi Saud al-Faisal, Saudi-Arabian ulkoministeri, on yllättäen torjunut humanitaarisen intervention. Samaan aikaan aina-ah-niin-edistyksellinen Saudien kuningashuone valittaa, että ”Syyrian hallitukselta puuttuu omistautuminen” kriisin ratkaisuun, ja että ”Se mitä Syyriassa tapahtuu ei ole rasistinen, lahkojen välinen tai sissisota, vaan massatuho ilman mitään humanitaarista harkintaa”.

Kuvitelkaapa Saudien kuningashuoneen “humanitaarista harkintaa”, jos shiialainen enemmistö maan itäosassa nousisi vaatimaan demokratiaa (Ai niin, sehän nousi, ja se murskattiin säälittä). Ja vielä kuinka ”humanitaariselta” näyttikään Saudien invaasio Bahrainiin kun sen armeija murskasi diktaattoria vastaan nousseen kansan.

NATOn ja sen Persianlahden yhteistyöelimen agenda on siis selvä: hallinnon vaihtaminen Syyriassa. Päämäärä passaa niin lännelle kuin sekularistista yksipuoluevaltaa vastustaville uskonnollisille diktaattoreille. Odotettavissa siis on, että Kalashnikovien virta Syyrian rajojen yli jatkuu, samoin kuin autopommit, itsemurhaiskut, siviiliuhrien määrän kasvu, ja lopulta edessä on - hitaasti mutta vääjäämättä – Syyrian traaginen hajoaminen palasiin.

Se mitä länsi ei kuitenkaan ole ottanut huomioon (tai sitten on), eikä varmasti Israelkaan toivo, on kuitenkin se, mitä al-Qaidan voimakas vahvistuminen Lähi-idässä tarkoittaa. Seuraavana on edessä nimittäin islamistikapinallisten levittäytyminen Jordaniaan, Egyptiin ja Saudi-arabiaan. No, sittenhän se mättö vasta alkaakin.

Ja nyt tulee minun ennusteeni: Syyrian romahtaessa ja jihadistien vahvistautuessa sekä levittäytyessä kiusaamaan USA:n liittolaisia Lähi-idässä, Iran jatkaa ydinohjelmaansa. Muutaman vuoden päästä läntinen Lähi-itä on yhtä mellakka ja sisällissota-aluetta, mutta Irania vastaan länsi ei ehdi tai halua hyökätä ennen kuin se saa kehitettyä ydinaseita. Ja sen jälkeen sekä Israel että länsi eivät enää voi tai halua sinne iskeä. Ja sen jälkeen Persian lahdesta tulee uuden Kylmän Sodan rajavyöhyke; Toisella puolella Iran, Venäjä, Kiina ja Pakistan, toisella puolen länsi ja sen arabiliittolaiset.

Israelille ympäröivien arabinaapureiden romahtaminen islamistien temmellyskentäksi on sekä helpotus että kauhistus. Helpotus, koska kellään lähinaapurilla ei ole sen jälkeen suurta, hyvin organisoitua ja aseistettua valtiollista armeijaa á la Syyria tai Egypti, mutta kauhistus, sillä vastassa on pilvin pimein rynkky-fanaatikkoja, jotka toisaalta ovat helpommin lahdattavissa. Tämä viekin luultavasti kohti keskisuurta sotaa läntisessä Lähi-idässä kuluvan vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Tällä hetkellä tosin Israelia helpottaa se, että Hizbollah on hätää kärsimässä, kun rahallinen ja aseellinen tuki Damaskuksesta on aika lailla seis Syyrian sisäisen tilanteen takia.


(Juttu perustuu väljästi - vapaasti kääntäen, lisäten, kommentoiden ja laajentaen - tähän artikkeliin)

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Japanin katastrofi pakotti USA:n ja lännen puuttumaan Libyan kriisiin

Vuonna 1995 Yhdysvallat laukaisi kiertoradalla salaisen geokartoitussateliitin, jonka huippulyhyitä aaltoja lähettävä tutka kykeni skannaamaan Maapallon kuoren noin 60 kilometrin syvyyteen asti. Tutkan avulla USA sai selville missä ja miten paljon maailmassa on öljyä, kaasuja, malmeja, ja muita luonnonvaroja. Aavikoiden, vuoristojen, napa-alueiden ja merenpohjan alta paljastui paljon sellaista, mistä ei vielä 90-luvulla paljon ääneen puhuttu. Kartoitus saatiin päätökseen parissa vuodessa . Sateliitti ja sen kantama tekniikka ovat edelleen salaisia. Netistä ei (enää) löydy aiheesta tietoa.

Tuohon hetkeen asti länttä ei ollut kiinnostanut paskan vertaa Etelä-Sudanin vuosikymmeniä jatkunut sisällissota. Ääni kellossa kuitenkin muuttui, kun selvisi, että Nigeriasta Sudaniin ulottuvalla itäisen Sahelin alueella on enemmän öljyä kuin Irakissa. "Yllättäen" länsi alkoi osoittaa kiinnostusta Sudanin kriisiin. Lännen huomion vetämänä myös Kiina ja Venäjä tulivat agressiivisesti Pohjois-Afrikkaan, ne nimittäin arvasivat (ja Venäjän osalta osin tiesivät), minkä perässä USA liittolaisineen alueella oli.

Sittemmin Sudanissa on, Kiinan valtavan taloudellisen kasvun voiman siivittämänä, tehty etupiirijako: Öljyrikkaampi Etelä-Sudan lännelle (kuten USA halusi), ja Khartumista johdettu Pohjois-Sudan on nyttemmin Kiinan takapihaa.

Kun Libyassa alkoi sisällissota, länsi nosti alkuun kädet pystyyn, vaikka toki mietittiin, että tätä voisi käyttää hyväksi alueen hallintaan saamiseksi. Kriisiin puuttuminen katsottiin kuitenkin liian kalliiksi operaatioksi, ja vaaralliseksi. Näin jatkui aina siihen asti, kunnes Japanissa iski järistys ja tsunami.

Japanin maanjäristyksen seuraukset - ottaen huomioon myös vuoden 2007 järistys - iskivät nimittäin suoraan USA:n talouden elinhermoon; öljyn hintaan. Japanin maanjäristys, tsunami ja ydinkatastrofit nimittäin ovat yhteensä supistaneet Japanin ydinvoimalla tuottaman sähkön tuotantokapasiteettia viidenneksellä. Kuten aiemmin kirjoitin, tusina ydinvoimalaa 58:sta on poissa linjoilta. Niistä kaksi pysyvästi ja muut vuosia. Japani tuotti kolmanneksen sähköstään ydinvoimalla. Nyt se pystyy tuottamaan enää neljänneksen. Japanin talous on erittäin energiavaltaista, ja vaatii paljon virtaa. Puuttuva viidennes joudutaan nyt tuottamaan öljyllä ja kaasulla.

Tämä kasvanut kysyntä nosti - ensimmäisten päivien pienen laskun jälkeen - rajusti öljyn kysyntää. Ennen kriisiä hinta oli jo 117 taalaa tynnyriltä. Nyt hinta meinasi pompata yli USA:n räpistelevän talouden lamakipurajan, päälle 120 dollariin. Tämä raja suisti USA:n velkakuplatalouden finanssikriisiin 2008 syksyllä, ja se on edelleen lamakipuraja.

USA:lle iski nyt kulissien takainen paniikki: Varmuusvarastoja on vain vajaaksi 3 kuukaudeksi, jolla voidaan väliaikaisesti subventoida hintaa. Sen jälkeen pitää saada lisää öljyä virtaamaan nopeasti markkinoille, tai tulee tuho.

Libya tuotti ennen sisällissotaa noin 2% maailman öljystä. Se tuotti kuitenkin alle kapasiteettinsa. Se pystyisi lisäämään tuotantoa helposti puolella, eli 50%:lla. Libya on siis arabimaista Saudien ohella harvoja, joilla oli/on kykyä ja kapasiteettia lisätä tuotantoa. USA:lle Libyan öljyn haltuun saaminen on siis elämän ja kuoleman kysymys. Sillä on vain päälle pari kuukautta aikaa estää oman taloutensa suistuminen W-käyräisen laman toiseen - syvään ja pitkään romahdukseen.

Siksi YK - vastoin tapojaan - löysi niin äkkiä yhteisen sävelen. Siksi länsi - vastoin tapojaan - puuttui Gaddafin aloittamaan siviilien teurastukseen. Venäjä ja Kiina tiesivät, että USA:n talous on selkä seinää vasten, eivätkä ne - ainakaan vielä - halunneet kaataan maailmantaloutta lamaan.

Libyan kansan onni siis on, samoin kuin Etelä-Sudanin, että heillä on öljyä. Muutoin edessä olisi Gaddafin verilöyly. Lännen puuttuminen Libyan kriisiin on siis sekä lännen että libyalaisten kohtalon kysymys.

Operaation nopeutta edisti tietenkin se, että sitä oli suunniteltu jo pitkään, erityisen uutterasti Tammikuun 2009 jälkeen, kun Gaddafi ilmoitti kansallistavansa Libyan öljyntuotannon lähivuosina. "Goddamit!", todettiin Washingtonissa ja Pentagonissa, eli eikun suunnitelmat valmiiksi.

Ottamalla Libyan haltuunsa USA pääsee samalla käsiksi Saharan alueen öljyyn ja kaasuun. Libyassa dominoi geopoliittisella sijainnillaan koko keskistä Saharaa. Sillö on jo olemassaoleva öljynjalostus- ja putkikapasiteetti sekä öljysatamat. Rakennetaan vain putket Tshadiin ja Sudaniin, niin on helppo - Nigerian ohella - saada Sahelin alueen öljy lännen markkinoille.

Valitettavasti kestää vähintään monia vuosia eli liian kauan, ennenkuin Sahelin öljy saadaan markkinoille, ja Libyan öljynkin saaminen virtaamaan koko volyymillään markkinoille vain lykkää USA:n velkakirjamarkkinoiden ja Dollarin romahdusta, pisimmillään muutamalla vuodella, todennäköisesti vain vuodella, kuten eurooppalainen taloustutkimus-aivoriihi LEAP ennustelee.

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Venäjän energiamahti ja Gazpromin maailmanvalloitus - Peli maailman energiavarojen hallinnasta kovenee

Geopoliittinen peli maailman energiavarojen hallinnasta kovenee. Toissa viikolla USA teki sopimuksen Tsekin hallituksen kanssa torjuntaohjusten tutka-aseman rakentamisesta Tsekkeihin, vaikka Venäjä oli vedonnut USA:han G8 kokouksessa Japanissa, että USA pidättäytyisi hankeesta. Venäjä varoitti, että mikäli hanke etenee, maa on pakotettu vastaamaan tähän sotilaalliseen uhkaan. Osin tästä syystä Venäjä ilmoitti, että maan laivasto aloittaa ensi kerran sitten NL:n hajoamisen jälkeen partioinnin arktisilla vesialueilla. Syy tällaiseen voimapolitiikan osoittamiseen on kilpailu arktisen alueen energiavaroista. Venäjä suunnittelee myös pitkän matkan pommikoneiden sijoittamista Kuubaan vastavetona USA:n ohjuspuolustushankkeelle.


Peli enegiavarojen hallinnasta on kiihtynyt pitkin viime talvea. Huhtikuussa Medvedev heti ensi töikseen presidenttinä käski saattaa päätökseen ensimmäisen vaiheen Itä-Siperian - Tyynenemeren öljyputkesta (Eastern Siberia Pacific Oil Pipeline - ESPO) vuoden 2009 loppuun mennessä. Suunnitelmana on, että vuonna 2020 Aasian-Tyynenmeren alueelle menisi kolmasosa Venäjän öljyviennistä. Tällä hetkellä Venäjä vie itään vain 3% öljystään. Kaiken kaikkiaan vireillä on ainakin kolme kaasu- ja öljyputkihanketta (Kazakstanin, Mongolian ja Mantshurian läpi), joiden tarkoituksena on kääntää huomattava osa Venäjän energiavaroista virtaamaan Kiinan ja Itä-Aasian markkinoille. Hankkeiden tarkoituksena on tasapainottaa Venäjän riippuvuutta läntisistä energiamarkkinoista ja lisätä geopoliittista ja energiapoliittista pelivaraa.

Venäjä vahvistaa otettaan Keski-Aasiassa ja Afrikassa

Heinäkuun alussa Medvedev teki diplomaattisen kierroksen Kaspianmeren alueelle; Azerbaidzaniin, Turkmenistaniin ja Kazakhstaniin. Bakussa hän teki hämmästyttävän tarjoukset, että Venäjä on valmis ostamaan koko Azerbaijanin tuottaman kaasun markkinahintaan. Ashgabatissa hän taas varmisti Turkmenistanin sitoutumisen Keski-Aasian öljyputken modernisointiin ja uuden rannikolla kulkevan Kaspian öljyputken rakentamiseen. Medvedev onnistui näin peittoamaan europpalaiset ja amerikkalaiset kilpailijat kamppailussa Turkmenistanin kaasuvaroista. Lisäksi hän varmisti ettei Turkmenistanin ja Kazakstanin kaasu kulje Venäjän ohi. Mutta se mikä on todella saanut Bushin hallinnon kuohuksiin on Gazpromin dramaattinen vyöry Afrikkaan.

Gazprom julkisti äskettäin suunnitelman rakentaa kaasuputki Välimeren poikki Libyan maakaasun kuljettamiseksi Eurooppaan. Yhtiö onnistui keväällä saamaan Putinin valtiovierailun myötä sopimuksella hallintaansa koko Libyan kaasun, öljyn ja nesteytetyn maakaasun viennin Eurooppaan ja USA:han. Huolimatta siitä, että länsi poisti Libyalle asettamiaan talouspakotteita suostutellakseen maan lännen leiriin, Putin vei vierailullaan ja sopimuksellaan potin USA:n ja Euroopan nenän edestä.

Gazprom aikoo myös ostaa pumppausoikeuksia Nigeriasta ja suunnittelee kaasuputken rakentamista Saharan poikki Algeriaan, jonka kanssa yhtiö aikoo neuvotella sopimuksen kaasun yhteismarkkinoinnista Eurooppaan. Uusimpien afrikkalaisten aluevaltaustensa myötä Gazprom aikoo saada pääsyn USA:n markkinoille nestemäisen maakaasun markkinoiden kautta. Läntiset yhtiöt, jotka ovat tähän asti pitäneet Afrikkaa omana leikkikenttänään, joutuvat nyt kilpailemaan alueella Gazpromin kanssa.

Euroopan vastaus tähän oli äskettäinen Sarkozyn käynnistämä hanke EU:n ja välimeren maiden yhteistyön lisäämiseksi ja ehdotus Välimeren Unionista. Hanke on yksi Ranskan EU-puheenjohtajuuskauden pääkohdista, ja on osa Ranskan ja Euroopan pyrkimystä lisätä vaikutusvaltaansa Pohjois-Afrikassa ja Välimeren itäosissa. Osana tätä projektia on pyrkimys löytää ratkaisu myös Lähi-Idän konfliktiin.

Amerikkalaiset sen sijaan suivaantuivat ja varmistivat kostoksi, etteivät venäläiset yhtiöt pääse käsiksi Irakin öljyyn. Vaikka helmikuussa Venäjä oli antanut Irakille anteeksi 12 miljardin edestä Saddamin hallinnon aikaisia velkoja varmistaakseen Lukoilin pääsyn Irakin Länsi-Qurna 2 -öljykentälle, USA painosti kuitenkin Irakin hallitusta, joka joutui antamaan porausoikeudet amerikkalaiselle Chevronille.

Venäjän valta Lähi-Idässä kasvaa

Kreml reagoi Irakin tappioonsa ulkoisesti tyynesti, mutta ikään kuin "sattumalta" Gazpromin pääjohtaja Alexei Miller saapui yllättäen vierailulle Teheraniin ja keskusteli Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejadin kanssa kaasuntuottajamaiden yhteisen järjestön muodostamisesta. Ei ole epäilystäkään, ottaen huomioon Venäjän vahvan jalansijan Libyassa (jonka arvioidut kaasuvarannot ovat 1.47 triljoonaa kuutiometriä) ja maan yhteistyön Algerian (joka toimittaa yli 10% Euroopan kaasusta), Qatarin (ainakin 25.8 triljoonaa kuutiometriä kaasua), ja Iranin (maailman toiseksi suurimmat kaasuvarat Venäjän jälkeen) kanssa, että pian koittaa kaasuntuottajamaiden oman "OPEC":in aika.

Ahmadinejad ehdotti Millerille markkinoiden jakojärjestely, jossa Iran ja Venäjä voisivat yhdessä tyydyttää Euroopan, Intian ja Kiinan kaasuntarpeet. Vierailun aikana solmittiin myös sopimus, jonka puitteissa venäläiset yhtiöt alkavat kehittää Iranin öljy- ja kaasukenttiä ja Venäjä osallistuu Iranin Kaspian meren öljyn kuljettamiseen Intian Valtamerelle. Lisäksi sovittiin yhteistyöstä Iranin valtavan Pohjois-Azadeganin öljykentän hyödyntämisessä ja mahdollisesta Gazpromin osallistumisesta suunniteltuun Iranin-Pakistanin-Intian kaasuputkiprojektiin. Moskova teki näin selkeän päätöksen painaa täysillä avoimesti ja julkisesti eteenpäin Iranin kanssa energiayhteistyöasiassa välittämättä USA:n vastustuksesta, ja siitäkös Iran tykkäsi.

Myös Turkki on vastoin USA:n pyrkimyksiä valmis yhteistyöhän Iranin kanssa. Se on tarjonnut kymmenen miljardin dollarin sopimusta Iranin Etelä-Parsin kaasukentän kehittämisestä, ja olisi halukas osallistumaan Iranista Turkin läpi Eurooppaan menevän kaasuputken rakentamiseen. Iranista saatava kaasu olisi Turkille elintärkeää sen taloudellisen kasvun turvaamisen kannalta, ja se on itse asiassa kovin vastahakoinen liittolainen USA:lle.Laskelmien mukaan USA:n Irakia ja Irania vastaan asettamien pakotteiden ja sen käymien sotien tukemien on maksanut Turkille kohonneiden energiakustannusten takia jo yli 80 miljardia dollaria. Venäjä suhtautuu ymmärrettävän kriittisesti NATO-maa Turkin pyrkimyksiin päästä käsiksi Iranin kaasuun. Toisaalta Turkki on energian saannin suhteen riippuvainen Venäjästä, sillä maa tuo yli 63% kaasustaan Venäjältä.

Venäjän toimet Iranissa näyttävät selvästi osoittavan, ettei Moskova tule oikeasti tekemään yhteistyötä lännen kanssa koskien lisäsanktioiden langettamista Iranille. Samaan aikaan kun läntiset öljy-yhtiöt ovat jättämässä Iranin johtuen USA:n asettamien pakotteiden pelosta, Gazprom taas syventää ja laajentaa yhteistyötään Iranin kanssa ja vahvistaa asemaansa maassa.

USA:n diplomatian täyskäännös - Peli kiihtyy ja panokset kovenee

Näyttääkin siltä että amerikkalaisten pelko tappiosta venäläisille (ja kiinalaisille) tällä viimeillä Keski-Aasian rintamalla - kilpailussa Iranin energiavaroista - on syy siihen miksi Washington ryhtyi diplomaattisiin keskusteluihin Iranin kanssa. Washinton kutsuu Ricen sanoin tätä täyttä U-käännöstä "vahvaksi signaaliksi Iranin hallitukselle, että Yhdysvallat on sitoutunut diplomatiaan". Mutta kuten New York Times kirjoittaa, Rice on päättänyt "testata Iranin halukkuutta harkita kansainvälistä kannustinpakettia Iranin suostuttelemiseksi tekemään myönnytyksiä ydinohjelmansa suhteen". Olisi mielenkiintoista tietää, miten lähellä Bushin hallinto on päästä Iranin energiasektorille. Nimittäin Halliburtonin (jonka ex-johtaja varapresidentti Dick Cheney on) ja muiden amerikkalaisyhtiöiden investoinnit ja mukaantulo Iranin öljybisnekseen kuuluu ilmeisesti osana Iranille tarjottuun kansainväliseen kannustinpakettiin.

On selvää ettei Venäjän presidentti Medvedjev ole hukannut yhtää aikaa tehdessään selvää koko USA:n strategiasta, jonka tarkoituksena oli pyrkiä heikentämään Gazpromin otetta Euroopan kaasunsaannista. USA onnistui siis täysin aliarvioimaan Medvedjevin taidot Venäjän voiman Euraasian geopoliittisen pelin tällä kierroksella. Voi siis vain kuvitella sitä harmin ja suuttumuksen määrää, mitä Washingtonissa tällä hetkellä podetaan, mutta amerikkalaiset voivat syyttää epäonnistumisestaan vain itseään.

Viime aikojen tapahtumien myötä geopoliittinen kilpailu maailman energiavarojen hallinnasta on kiihtynyt siihen pisteeseen, että se uhkaa ajaa USA:n ja Venäjän välit hyvin kireälle. Energiapoliittinen turvallisuus on Bushin hallinnon ykköshuolenaihe johtuen sen syvistä kytköksistä öljyteollisuuteen. Tämän takia Moskovan voitto USA:sta Keski-Aasian energiarintamalla onkin perin juurin vakava epäonnistuminen ja isku kasvoihin koko Bushin hallinnolle.

Tästä johtuen näyttääkin siltä, että Bushin hallinto hallinto haluaa lisätä panoksia ja painetta Euraasian geopoliittisen rintaman kaikilla lohkoilla luodakseen vaikean ja haastavan tilanteen USA:n ja Venäjän keskinäisiin suhteisiin siltä varalta, että Obama voittaa presidentinvaalit. Tästä kielii Ricen kiire Euroopan ohjuskilpihankkeen kohdalla Prahassa. Ja melko varmasti USA pyrkii myös ensi Joulukuun NATO-kokouksessa saamaan aikaan päätöksen Ukrainan ja Georgian hyväksymisestä NATO:n jäseniksi.

Tietäen, että lähes kaikki muut IVY-maat ovat jo mukana Venäjän johtamassa sotilasliitto CSTO:ssa (Collective Security Treaty Organization), jossa SCO:n (Shanghai Cooperative Organization) myötä ovat mukana myös Kiina, sekä tarkkailijajäseninä Iran ja Pakistan, Euraasian kartalle on muodostumassa selkeä geopoliittinen rintamalinja, jossa toisella puolella on heikkenevä USA, ja toisella puolella Venäjä, Iran ja Kiina liittolaisineen.


(Taustaa: Asian Times ja Iran Daily )