Kirjoitin jo vuosi sitten
Syyrian mahdollisesta hajoamisesta kahtia, sekä sen seurauksista.
erityisesti liittyen suurvaltojen kilpailuun Itäisen Välimeren alueen
öljy- ja kaasuvarannoista. Nyt tämän mahdollisuuden toteutumiseen ovat
alkaneet kiinnittää huomiota muutkin.
Erityisesti näitä spekulaatioita on lisännyt eilen uutisoitu ja lännen silmissä ei toivottu – vaikkakin odotettu – Syyrian armeijan eteneminen; kapinallisten epävirallinen pääkaupunki Homs joutui olennaisilta osiltaan armeijan haltuun. Yleisesti pidetään lähinnä vain ajan kysymyksenä sitä, että armeija valtaa koko kaupungin takaisin kapinallisilta. Tämä heikentää entisestään kapinallisia, joille jo taannoinen pohjois-eteläsuuntaisen moottoritien – Syyrian pääväylän - joutuminen olennaisilta osiltaan hallituksen valvontaan oli paha logistinen isku.
Sota on siis edennyt sille tasolle, että panokset kovenevat; ellei länsi puutu aktiivisesti peliin, Assad liittolaisineen on voittamassa, mikä olisi lännelle ja sen arabiliittolaisille erittäin paha moraalinen isku ja kasvojen menetys. Erityisesti Yhdysvalloille tämä olisi nykyisessä tilanteessa erittäin ikävä asia.
Homsin todennäköinen kaatuminen kokonaan takaisin Syyrian hallinnon haltuun tulee olemaan Assadin hallinon kannalta eräänlainen “puolivälitavoite”, sillä sen jälkeen se pystyy vakiinnuttamaan asemansa Syyrian etelä- ja keskiosissa ja sillä on hallussaan suora yhteys pääkaupunki Damaskuksesta Välimeren rannikolle. Sen seurauksena Assadin hallinto pystyy jälleen hallitsemaan koko Länsi-Syyriaa, ja Assadin joukot pääsisivät etenemään kohti viimeistä suurta kapinallisten keskusta, pohjoisen Aleppoa.
Syyrian kriisi on jo käytännössä levinnyt maan rajojen yli, sillä Hizhbollahin ja Kurdien liittyttyä mukaan aktiiviseen taisteluun, Libanonista ja Turkista sekä jossain määrin Israelista on tullut sodan osapuolia; Israel on alkanut tehdä enemmän ja vähemmän säännöllisesti pieniä ilmaiskuja Syyrian puolelle, ja Syyrian pohjoisosissa Turkki on vaivihkaa joutunut osallistumaan pienessä määrin mukaan taisteluihin, joita kurdit ja paikallinen Al-Qaida (kapinalliset) käyvät keskenään.
Syyrian koillisosien kurdit vaativat itselleen autonomiaa, mikä olisi vakava ongelma Turkille. Turkki on tämän vuoksi joutunut neuvottelupöytään kurdien kanssa, koska paineet Turkin omalla kurdialueella kasvaisivat autonomian myötä. Ja kurdithan saavat autonomiansa jos Assad voittaa, sillä Damaskos on jo tehnyt heidän kanssaan asiasta sopimuksen – Turkin kiusaksi – kostoksi siitä, että Turkki on aktiivisesti tukenut, huoltanut ja aseistanut kapinallisia.
Kysymys kuuluu, mitä länsi aikoo seuraavaksi tehdä, ja milloin? Koska itäisen Välimeren altaan energiavarannot, joista olen pariinkin otteeseen kirjoitellut – ovat yhdessä yleisen geopoliittisen valtapelin ohella – ovat se todellinen syy minkä takia länsi alun perinkin alkoi hiillostaa Assadia pois vallasta, niin nyt tilanne alkaa olla sellainen, että jotain lännen on pakko tehdä. Ellei sitten tosissaan haluta sallia shiialaista, lännelle vihamielistä, Venäjän ja Kiinan kanssa tiukasti liittoutunutta öljy- ja kaasuvaltiota Välimeren rannalla.
Koska kapinalliset eivät ole onnistuneet “hoitamaan hommaansa”, USA:lla voi olla vain muutama kuukausi aikaa tehdä “jotain”, tai muuten Assadin armeija marssii Aleppoon – viimeiseen suureen kapinallisten tukikohtaan. Tällainen olisi seurausten sutheen USA:n kannalta juuri nyt perin ikävää, niin USA:n arvovallan kannalta ulkomailla kuin Obaman hallinnon kannalta kotimaan politiikassa.
USA on satsannut paljon poliittista arvovaltaa ja pääomaa sen eteen, että Assadin hallinto kaatuu, ja geopoliittisesti Syyrian hallinon kaatumisessa pelissä olisi lopulta myös kyse ”tiestä Teheraniin” eli pääsystä Iranin niskan päälle. Jos Assad ei kaadu, USA:lla menisi vuosikausien poliittiset ja taloudelliset panostukset ja jopa yli vuosikymmen sitten laadittu strateginen suunnitelma uusiksi. Lisäksi Assadin hallinnon selviytyminen olisi strateginen voitto Venäjälle, Kiinalle ja Iranille, millä olisi taas kiusallisia domino-vaikutuksia ympäri Euraasiaa. Paljon on siis menetettävää.
Silti USA:lla on juuri nyt varsin heikosti halua puuttua tilanteeseen mitenkään suoraan, johtuen mahdollisen sodan miljardikustannuksista, Kylmän Sodan tyylisestä kilpailevien suurvaltojen massiivisesta tuen lisääntymisestä vastapuolelle ja USA:n oman taloudellisesta heikkoudesta. Suora puuttuminen sitoisi USA:n kädet likaiseen kriisiin, josta voisi tulla ”uusi Vietnam”; Sota leviäisi Persian lahdelle Syyrian-Iranin puolustusliiton vuoksi, joten USA liittolaisineen joutuisi väistämättä laajempaan sotaan tilanteessa, jossa sillä olisi vain hävittävää ja sen kilpailijoilla taas voitettavaa, koska Venäjä ja Kiina eivät olisi suoranaisesti sekaantuneet konfliktiin mutta voisivat tukea kulissien takaa vastapuolia minkä kerkeävät.
Siksi USA onkin valinnut toisen tien; Se on vastattain avoimesti alkanut tukea kapinallisia asein. Tähän astihan niitä on toimitettu lähinnä kiertoteitä savuverhon suojissa. USA:n raskaan aseavun turvin kapinalliset voivat pystyä pysäyttämään Assadin joukkojen etenemisen, mutta se ei pelkästään riitä, sillä pitäisi pystyä kaatamaan koko Assadin hallinto. Pelkkä pysäyttäminen kun käytännössä vakiinnuttaisi Syyrian jakautumisen kahtia – ja pitäisi lännelle vihamielisen hallituksen vallassa juuri niillä alueilla – rannikolla ja Etelä-Syyriassa – mistä länsi erityisesti haluaisi Assadin ja shiia-hallinnon pois.
Syyrian konflikti on siis aikaa sitten lakannut olemasta vain sisällissota. Suurvalloilla, erityisesti Venäjällä ja USA:lla, on aivan liian paljon intressejä pelissä, jotta ne voisivat antaa vapaaehtoisesti toiselle osapuolelle periksi. Siksi meillä on edessämme Kylmän sodan aikakauden tyylinen näytös.
Kirjoitin vuosi sitten, että Itäisen Välimeren pohjukasta tulee energiavarantojen takia uusi ”Persian lahti”, ja jos Syyrian jakautuminen toteutuu, se näyttää käyvän nopeammin kuin luulinkaan.
Erityisesti näitä spekulaatioita on lisännyt eilen uutisoitu ja lännen silmissä ei toivottu – vaikkakin odotettu – Syyrian armeijan eteneminen; kapinallisten epävirallinen pääkaupunki Homs joutui olennaisilta osiltaan armeijan haltuun. Yleisesti pidetään lähinnä vain ajan kysymyksenä sitä, että armeija valtaa koko kaupungin takaisin kapinallisilta. Tämä heikentää entisestään kapinallisia, joille jo taannoinen pohjois-eteläsuuntaisen moottoritien – Syyrian pääväylän - joutuminen olennaisilta osiltaan hallituksen valvontaan oli paha logistinen isku.
Sota on siis edennyt sille tasolle, että panokset kovenevat; ellei länsi puutu aktiivisesti peliin, Assad liittolaisineen on voittamassa, mikä olisi lännelle ja sen arabiliittolaisille erittäin paha moraalinen isku ja kasvojen menetys. Erityisesti Yhdysvalloille tämä olisi nykyisessä tilanteessa erittäin ikävä asia.
Homsin todennäköinen kaatuminen kokonaan takaisin Syyrian hallinnon haltuun tulee olemaan Assadin hallinon kannalta eräänlainen “puolivälitavoite”, sillä sen jälkeen se pystyy vakiinnuttamaan asemansa Syyrian etelä- ja keskiosissa ja sillä on hallussaan suora yhteys pääkaupunki Damaskuksesta Välimeren rannikolle. Sen seurauksena Assadin hallinto pystyy jälleen hallitsemaan koko Länsi-Syyriaa, ja Assadin joukot pääsisivät etenemään kohti viimeistä suurta kapinallisten keskusta, pohjoisen Aleppoa.
Syyrian kriisi on jo käytännössä levinnyt maan rajojen yli, sillä Hizhbollahin ja Kurdien liittyttyä mukaan aktiiviseen taisteluun, Libanonista ja Turkista sekä jossain määrin Israelista on tullut sodan osapuolia; Israel on alkanut tehdä enemmän ja vähemmän säännöllisesti pieniä ilmaiskuja Syyrian puolelle, ja Syyrian pohjoisosissa Turkki on vaivihkaa joutunut osallistumaan pienessä määrin mukaan taisteluihin, joita kurdit ja paikallinen Al-Qaida (kapinalliset) käyvät keskenään.
Syyrian koillisosien kurdit vaativat itselleen autonomiaa, mikä olisi vakava ongelma Turkille. Turkki on tämän vuoksi joutunut neuvottelupöytään kurdien kanssa, koska paineet Turkin omalla kurdialueella kasvaisivat autonomian myötä. Ja kurdithan saavat autonomiansa jos Assad voittaa, sillä Damaskos on jo tehnyt heidän kanssaan asiasta sopimuksen – Turkin kiusaksi – kostoksi siitä, että Turkki on aktiivisesti tukenut, huoltanut ja aseistanut kapinallisia.
Kysymys kuuluu, mitä länsi aikoo seuraavaksi tehdä, ja milloin? Koska itäisen Välimeren altaan energiavarannot, joista olen pariinkin otteeseen kirjoitellut – ovat yhdessä yleisen geopoliittisen valtapelin ohella – ovat se todellinen syy minkä takia länsi alun perinkin alkoi hiillostaa Assadia pois vallasta, niin nyt tilanne alkaa olla sellainen, että jotain lännen on pakko tehdä. Ellei sitten tosissaan haluta sallia shiialaista, lännelle vihamielistä, Venäjän ja Kiinan kanssa tiukasti liittoutunutta öljy- ja kaasuvaltiota Välimeren rannalla.
Koska kapinalliset eivät ole onnistuneet “hoitamaan hommaansa”, USA:lla voi olla vain muutama kuukausi aikaa tehdä “jotain”, tai muuten Assadin armeija marssii Aleppoon – viimeiseen suureen kapinallisten tukikohtaan. Tällainen olisi seurausten sutheen USA:n kannalta juuri nyt perin ikävää, niin USA:n arvovallan kannalta ulkomailla kuin Obaman hallinnon kannalta kotimaan politiikassa.
USA on satsannut paljon poliittista arvovaltaa ja pääomaa sen eteen, että Assadin hallinto kaatuu, ja geopoliittisesti Syyrian hallinon kaatumisessa pelissä olisi lopulta myös kyse ”tiestä Teheraniin” eli pääsystä Iranin niskan päälle. Jos Assad ei kaadu, USA:lla menisi vuosikausien poliittiset ja taloudelliset panostukset ja jopa yli vuosikymmen sitten laadittu strateginen suunnitelma uusiksi. Lisäksi Assadin hallinnon selviytyminen olisi strateginen voitto Venäjälle, Kiinalle ja Iranille, millä olisi taas kiusallisia domino-vaikutuksia ympäri Euraasiaa. Paljon on siis menetettävää.
Silti USA:lla on juuri nyt varsin heikosti halua puuttua tilanteeseen mitenkään suoraan, johtuen mahdollisen sodan miljardikustannuksista, Kylmän Sodan tyylisestä kilpailevien suurvaltojen massiivisesta tuen lisääntymisestä vastapuolelle ja USA:n oman taloudellisesta heikkoudesta. Suora puuttuminen sitoisi USA:n kädet likaiseen kriisiin, josta voisi tulla ”uusi Vietnam”; Sota leviäisi Persian lahdelle Syyrian-Iranin puolustusliiton vuoksi, joten USA liittolaisineen joutuisi väistämättä laajempaan sotaan tilanteessa, jossa sillä olisi vain hävittävää ja sen kilpailijoilla taas voitettavaa, koska Venäjä ja Kiina eivät olisi suoranaisesti sekaantuneet konfliktiin mutta voisivat tukea kulissien takaa vastapuolia minkä kerkeävät.
Siksi USA onkin valinnut toisen tien; Se on vastattain avoimesti alkanut tukea kapinallisia asein. Tähän astihan niitä on toimitettu lähinnä kiertoteitä savuverhon suojissa. USA:n raskaan aseavun turvin kapinalliset voivat pystyä pysäyttämään Assadin joukkojen etenemisen, mutta se ei pelkästään riitä, sillä pitäisi pystyä kaatamaan koko Assadin hallinto. Pelkkä pysäyttäminen kun käytännössä vakiinnuttaisi Syyrian jakautumisen kahtia – ja pitäisi lännelle vihamielisen hallituksen vallassa juuri niillä alueilla – rannikolla ja Etelä-Syyriassa – mistä länsi erityisesti haluaisi Assadin ja shiia-hallinnon pois.
Syyrian konflikti on siis aikaa sitten lakannut olemasta vain sisällissota. Suurvalloilla, erityisesti Venäjällä ja USA:lla, on aivan liian paljon intressejä pelissä, jotta ne voisivat antaa vapaaehtoisesti toiselle osapuolelle periksi. Siksi meillä on edessämme Kylmän sodan aikakauden tyylinen näytös.
Kirjoitin vuosi sitten, että Itäisen Välimeren pohjukasta tulee energiavarantojen takia uusi ”Persian lahti”, ja jos Syyrian jakautuminen toteutuu, se näyttää käyvän nopeammin kuin luulinkaan.
