Makarovin viesti - NATO, Suomen asema ja Venäjän kanssa tehty naapuruussopimus

Venäjän yleisesikuntapäällikön Suomen vierailulla meille tuoma viesti on herättänyt kummastusta, ihmettelyä, ärtymystä ja jopa pelkoa. Tämä on kummallista, koska mielestäni jopa esikouluikäisen pitäisi ymmärtää, mistä on kysymys.

Makarov puhui suoraan, selkeästi ja yksiselitteisesti. Suomessa, jossa on aikoinaan totuttu kaikenlaisiin verhoiltuihin sanankäänteisiin, ovat kremlologit ja Venäjän kanssa toimineet ymmällään. Kun on totuttu verhoiltuihin sanankäänteisiin ja kiertoilmauksiin, sekä tuttuun jargoniin, niin yhtäkkiä tuleekin selkeä viesti. Ei tarvita mitään kremlologista salakieliavainta tämän tajuamiseen.

Se oli kai jonkinlainen shokki. Makarovin tuomaa viestiä ei haluta tai haluttu ymmärtää sellaisenaan, vaan siitä on koitettu etsiä jotain rivien välistä viestiä. Sellaista ei ole. Venäjä puhui kerrankin suoraan ja selkeästi, tsuhnalle tsuhnan tyyliin.
Makarovin viesti oli selkeä:

a) Venäjä näkee NATOn ja lännen uhkana sekä konfliktin tullen vastustajana
b) Venäjä kokisi Suomen NATO-jäsenyyden Suomen sijainnin ja geopolitiikan takia itselleen erityiseksi uhaksi
c) Venäjä toivoisi, että Suomi tekisi NATOn sijaan enemmän turvallisuuspoliittista ja muuta yhteistyötä sen kanssa

-Ja se, mitä loogisesti seuraa kohdista a ja b seuraa, mutta jota ei sanota ääneen:
d) Mahdollisen konfliktin tullen NATO-Suomi joutuisi näin ollen Venäjän sotilaallisen ja massiivisen ensi-iskun kohteeksi. Suomi puhdistettaisiin ensimmäisenä "vaarallisena alueena" vihollisista.


Näistä samoista asioistahan minä olen kirjoitellut tässäkin blogissani useampaan kertaan. Geopolitiikka ja Suomen sijainti suhteessa Venäjään eivät ole muuttuneet yhtään miksikään sitten Kylmän Sodan ajan, eikä myöskään geostrategiasta juontuvat välttämättömyydet tai faktat.

Me emme voi sijainnillemme mitään, mutta Suomen johdolta, ainakin NATO-intoilijoilta, on näköjään hävinnyt geopolitiikan ja reaalipolitiikan taju.

Vaikka Venäjän paikalla olisi pasifismin ja neutraliteetin lipuikseen omaksuneet Ruotsi tai Sveitsi, ja Tukholma tai Zürich sijaitsisi Moskovan paikalla, on tosiasia, että Suomen NATO-jäsenyys olisi tällöin sijainnin, resurssien ja geopoliittisen valtapelin vuoksi tuolle uudelle Ruotsille tai Sveitsille uhka.

Miettikääpä, sallisiko Washington sen, jos vaikka New Englandin alue yllättäen liittoutuisi Kiinan kanssa ja kiinalaiset sijoittaisivat armeijaansa sinne? Tai jos Florida liittyisi Kuuban&Venezuelan kanssa sotilasliittoon? Niinpä.

Kannattaa vähän pelata vaikka strategiapelejä, ja istahtaa hetkeksi Moskovan pallille karttaa katsomaan. Kyse ei ole änkyröinnistä tai uhkailusta, vaan siitä, mitä kutsutaan reaalipolitiikaksi ja geopolitiikaksi. Jopa minä - suomalainen kansallismielinen ja isänmaallinen persu - jos olisin Putin ja vastuullani olisi Venäjän etu, lähettäisin jonkun makarovin tuomaan nykyisessä tilanteessa juuri tuon saman viestin Suomelle.

Turvallisuusyhteistyö Venäjän kanssa?

Pienimuotoinen kohunpoikanen näyttää olevan syntymässä myös PS-edustaja Juho Eerolan Facebookissa väläyttämästä, Makarovia myötäilevästä ajatuksesta, että liittoutumisessa Venäjän kanssa Suomella olisi enemmän etua ja vähemmän hävittävää kuin NATO-jäsenyydessä. Tosiasia nyt vaan on, että geopolitiikan, geostrategian, turvallisuuspolitiikan ja talouspolitiikan näkökulmasta tästä vaihtoehdosta olisi Suomelle vähemmän haittaa kuin NATO-jäsenyydestä.

Ei kuitenkaan pidä alkaa syleilemään mitään kammottavia YYA-ajan meininkejä á la Moskovan lonkeroiden ulottuminen suomalaisen yhteiskunnan joka portaalle, mutta jonkinlainen "hyökkäämättömyyssopimus", jossa Suomi sitoutuisi olemaan liittoutumatta Venäjän vihollisten kanssa, ja sitoutuisi olemaan antamatta aluettaan Venäjää vastaan suunnatun liittokunnan tai hyökkäyksen ponnahduslaudaksi, voisi olla ihan hyvä ja perusteltu juttu. (Itse asiassa sellainen on, ks. alempana).

Näin varsinkin jos saisimme sen edestä Venäjältä esim. investointisuojasopimuksen ja taloudellisen erityisaseman, vaikkapa suomalaisyrityksille ja pääomalle turvattu ja vapaa pääsy muodostuvan Euraasian Unionin eli Venäjän ja entisten IVY-maiden tulli- ja talousliiton aluelle, vaikka emme varsinaisesti olisikaan EAU:n jäsen. Saammehan nytkin suurimman osan öljystämme Venäjältä -10%:n kaverihintaan vanhojen aikojen muistoksi.

Parasta olisi kuitenkin nykytilanne ryyditettynä uskottavalla puolustuksella ja liittoutumattomuudella. Valitettavasti kumpaakaanhan meillä ei nykyisellään enää käytännössä ole, kiitos EU-jäsenyyden ja vallitsevan 4/5 NATO-jäsenyytemme.

Suomi on "NATO-maa ilman NATOn turvaa"

Suomi on käytännössä jo enimmäkseen NATO-maa. Olemme mukana neljässä viidestä NATOn yhteistoiminta-pilareista, jotka ovat; seurantajäsenyys (oikeus osallistua NATOn yleisiin kokouksiin seurantajäsenenä), rauhankumppanuus (Venäjäkin mukana), kriisinhallinta (yhteiset rauhanturva-operaatiot), NATO:n nopean toiminnan joukot ja yhteinen puolustus. Siksi kutsunkin Suomea 4/5 NATO-maaksi.

Tosiasia on, että olemme Venäjän silmissä käytännössä jo NATO-maa mutta ilman turvatakuita. Siis konfliktin tullen vihollinen, mutta ilman muiden vihollisten antamaa suojaa(!). Nykytilanne on siis kriisin tullen Suomen kannalta pahempi kuin jos olisimme NATOn täysjäsen saatika puolueeton.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Suomen pitäisi mielestäni vetäytyä NATO-yhteistyöstä pari pykälää ja laittaa oma puolustus kuntoon. Jos laitamme vaihtoehtomme järjestykseen siitä, mikä olisi Suomen kannalta vähiten huono ja mikä huonoin, lista menisi suunillen näin:

1. Liittoutumattomuus ja oma, uskottava puolustuskyky - Yhteistyö ja luotto pelaisi niin itään kuin länteen

2. Jonkinlainen lievennetty YYA tms. turvallisuusyhteistyö Venäjän kanssa - Turvallisuuspoliittinen asema Venäjän kainalossa, mutta kauppa ja kulttuurisuhteet länteen pelaisi kuten ennenkin

3. Täysi NATO-jäsenyys - Vihollisuus Venäjän kanssa kriisin tullen ja sitä ennen kauppasuhteet itään heikkenisivät

4. Nykytilanne, jossa olemme kriisin tullen "NATO-maa ilman NATOn suojaa" ja ilman uskottavaa puolustusta - vaarallinen välitila, johon ei saa jäädä, mutta josta voi onneksi vielä palata vaihtoehtoon 1 tai edetä vaihtoehtoon 2. tai joutua toiseksi huonoimpaan vaihtoehtoon 3.


Suomen naapuruussopimus Venäjän kanssa - YYA-sopimuksen jatko - on edelleen voimassa

Tiesittekö, että Suomella on laillisesti voimassaoleva, NATO-jäsenyytemme estävä valtiosopimus Venäjän kanssa? Ettekö? No eipä ihme, sillä ei hallituksemme sellaista halua mainostaa, sen olemassaolo kun rikkoo Suomen EU-sopimuksia vastaan(!)


Asiasta voi lukea laajemmin Jorma Jaakkolan artikkeleissa.

Euroopan unioniin liityttäessä Suomi vakuutti EU:lle, että Suomi on liittymisehtojen mukaisesti irtisanonut kaikki kansainväliset sopimukset. Siis myös 20.1.1992 allekirjoitetun naapuruussopimuksen. Tämä ei pidä paikkaansa. Suomi ei ole irtisanonut k.o. sopimusta, vaan on pettänyt näin sekä EU:ta että Venäjää.

Käytännössä seuraava artikla on sopimus "YYA-sopimuksen" jatkumisesta.. ..automaattisesti:

Valtiosopimus 63/1992, 12 artikla;

"Tämä sopimus on ratifioitava ja se tulee voimaan ratifioimiskirjojen vaihtamispäivänä. Sopimus on voimassa kymmenen vuotta, minkä jälkeen sen voimassaolo jatkuu viisivuotiskausittain, ellei jompikumpi sopimuspuolista irtisano sitä toiselle sopimuspuolelle kirjallisesti tehtävällä ilmoituksella vähintään viisi vuotta ennen voimassaolokauden päättymistä."


Tehty Helsingissä 20 päivänä tammikuuta 1992 kahtena suomen- ja venäjänkielisenä kappaleena molempien tekstien ollessa yhtä todistusvoimaiset.

Sopimuksen 4. artikla;  

"Sopimuspuolet pidättyvät voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toisen osapuolen alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan ja selvittävät keskinäiset riitansa rauhanomaisin keinoin YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan sekä muiden ETYK-asiakirjojen mukaisesti.

Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.

Siinä tapauksessa, että Suomi tai Venäjä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen sopimuspuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYKin asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle."

Sopimusta on ainakin kerran jatkettu, Jatkosopimus: 53/1998

Annettu: 29.6.1998

"Asetus 

Asetus Venäjän federaation kanssa yhteistyöstä Murmanskin alueella, Karjalan tasavallassa, Pietarissa ja Leningradin alueella tehdyn sopimuksen muuttamista koskevan sopimuksen voimaansaattamisesta

Ulkoasiainministeriön toimialaan kuuluvia asioita käsittelemään määrätyn ministerin esittelystä säädetään:

1 §
Helsingissä 30 päivänä toukokuuta 1998 Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välillä yhteistyöstä Murmanskin alueella, Karjalan tasavallassa, Pietarissa ja Leningradin alueella tehdyn sopimuksen (SopS 61-62/92) muuttamista koskeva sopimus, jonka tasavallan presidentti on hyväksynyt 18 päivänä kesäkuuta 1998, tulee voimaan 29 päivänä kesäkuuta 1998 niin kuin siitä on sovittu.

2 §
Tämä asetus tulee voimaan 29 päivänä kesäkuuta 1998.
Naantalissa 18 päivänä kesäkuuta 1998"

Sopimus oli automaattisesti voimassa vuoteen 2008, ja sen jälkeen  on ollut voimassa aina 5 vuotta kerrallaan ilman erillistä irtisanomista, jota ei ole kuulunut. Sopimus on siis voimassa.

Asiantuntijat ovat julkisesti varoitelleet, että sopimus hankaloittaa mahdollista yhteistyötä NATO:n kanssa. Valtiojohtomme ei kuuntele (tai välitä).


Suomi rikkoo sopimusta?

Käytännössä tilanne on siis se, että Suomi;

a) on ilmeisesti valehdellut EU:lle, ettei yllä oleva sopimus olisi voimassa, mitä se on sekä sopimusteknisesti että kansainvälisen lain mukaan (ellei joku tuo näyttöä, että se olisi irtisanottu joskus),

b) ei voi liittyä NATOon rikkomatta tätä tekemäänsä sopimusta, ellei

c) sitä ensin irtisanota, jolloin naapuruussopimus lakkaa olemasta voimassa ja NATOon voi liittyä vasta 5 vuoden viiveellä, ja

d) Venäjä voi periaatteessa vaatia Suomea tilille sopimuksen rikkomisesta, jos Suomi liittyy NATOon tai antaa aluettaan, logistista infrastruktuuriaan (satamat, tiet lentokentät, jne.) NATOn käyttöön mahdollisessa konfliktissa.

e) Koska Suomella on ollut voimassaoleva valtiosopimus - jota ei ole irtisanottu - Venäjän kanssa ennen EU:n kanssa solmimiaan sopimuksia, voi EU tämän perusteella pidättäytyä noudattamasta Suomen kanssa tekemiään sopimuksia laittomina, ja voi laillisesti pidättäytyä antamasta mitään apua mahdollisen konfliktin tullen.


"Tietäisitpä, poikani, miten vähällä järjellä Suomea hallitaan".

Murtuuko Triumviraatti? Hyvästi jälkineuvostolainen YYA-ajan konsensus!

Huomenna Suomessa on mahdollisuus tehdä merkittävällä tavalla historiaa. Suomea vuosikymmenet vuorottellen hallinnut perinteisen Kolmen Suuren Triumviraatin suvereeni asema on katkolla.

50-luvulta 80-luvulle Suomea hallitsivat käytännössä Sosiaalidemokraatit ja Keskusta, apunaan vasemmistopuolueet ja RKP. Kokoomus muodosti "yleisin syin" opposition aina Perestroikaan asti. 80-luvulta aina tähän päivään asti Keskusta, SDP ja Kokoomus ovat vuorotelleet hallituksessa, kaksi sisällä hallituksessa, kolmas oppositiossa.

Käytännössä tilanne, eli Kylmä sota ja YYA muodostivat politiikkaan ns. "yleiset syyt" -nimisen pakkopaidan, joka pakotti puolueet korporatistiseen konsensukseen, ja piti Kokoomuksen oppositiossa. 80-luvulta lähtien, jolloin Kokoomus pääsi ulos paitsiosta, ulkopoliittisen tilanteen helpottuminen aikaan sai sen, että kolme suurta puoluetta lähestyi entistä enemmän toisiaan.

Triumviraatti-tilanne oli kolmelle suurelle edullinen, koska aina kaksi pääsi hallitukseen, vaikka vaalitulos ei välttämättä olisikaan ollut niin hyvä. Kilpailu suurimman puolueen ja pääministeripuolueen asemasta sai aikaan sen, että käytännössä kolme suurta puoluetta ajautuivat kaikki poliittiseen keskustaan, lähelle toisiaan.
Tämän "keskustakonsensuksen" takia kansalaisten silmissä Kokoomus, Keskusta ja SDP muuttuivat ikään kuin samaksi massaksi, josta ei saanut etsimälläkään irti todellisia eroja, paitsi näennäisesti vaalien alla. Käytännössä sama meininki jatkui politiikassa, vain pienin vivahde-eroin, olipa hallituksen pohjana sitten sinipuna-, punamulta-, tai porvariakseli. Tilanne jatkui tällaisena aina näihin vaaleihin asti. 

Jälkineuvostolaisen poliittisen kulttuurin murtuminen

Kun Neuvostoliitto romahti, Itä-Euroopan maat jakautuiva kahteen kastiin; Niissä maissa, joissa hallinto vaihtui, poliittinen kulttuuri avautui. Niissä maissa taas, joissa vanha regiimi jatkoi, näennäisesti takkia kääntäen, poliittinen kulttuuri jähmettyi ja pysyi osin sulkeutuneena. Suomessa ei, huolimatta kotiryssistä, suomettumisesta ja muusta YYA-ajan painolastista, tapahtunut poliittista pesänselvitystä. Ehkäpä juuri siksi. Suomen tragedia oli, että kuviteltiin, ettei ole tarvetta tuulettaa poliittista kulttuuria ja puoluesysteemiä. Vanha järjestelmä ja poliittinen kulttuuri ummehtuneine piirteineen säilyi vain pienin muutoksin.

Näissä vaaleissa tämä vanha systeemi ja kulttuuri on viimeinkin murtumassa. Perussuomalaisten slogan: "Murra vanhojen puolueiden ylivalta!", sisältää viestin; Suomessa on vallinnut jälkineuvostolainen poliittinen kulttuuri ja järjestelmä. Puolueet, jokta syntyivät 1900-luvun alussa ja yli sata vuotta sitten vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin, on vasta nyt saatettu tilanteeseen, jossa muuttunut poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne pakottaa ne uusiutumaan.

Tämän muutoksen ja murroksen käsikassara on Perussuomalaiset, mutta sen on mahdollistanut sama ilmiö kuin arabimaiden vallankumoukset; tiedonvälityksen avautuminen. Perussuomalaisten nousun merkittävä mahdollistaja, yleisen tilanteen ohella, on internet. Ei ole sattuma, että PS:n asema näkyy nimenomaan netissä; Eniten faneja Facebookissa, puhumattakaan aiemmin tabuina pidettyjen näkökulmien murtautuminen yleiseen keskusteluun nettiyhteisöjen kuten Homma-forumin kautta (vaikka hommaforum ei olekaan varsinaisesti mikään persujen pesä). PS:n nousun taustasyitä tarkastellessa voidaan puhua ainakin puoliksi nuorten aikuisten miesten poliittisesta nettivallankumouksesta. 

Puola, Itävalta ja Unkari verrokkeina

Entisen itäblokin maiden tarkastelu avaa myös Suomen nykyisen tilanteen taustoja. Vaikka Suomea kovasti koitetaan nähdä ja markkinoida Länsi-Eurooppalaisena maana, tosiasia kuitenkin on, että poliittisen kulttuurimme ymmärtämiseksi on hyödyllisempää katsoa etelään, Keski-Eurooppaan.

Suomen tilannetta on verrattu Itävallan, Unkarin ja Puolan tilanteeseen. Vertaaminen antaa varsin hedelmällisiä näkökulmia. Puola on vahvasti poliittisesti jakautunut maa, jossa katolisvaikutteinen kansalliskonservatismi on merkittävä poliittinen voima. Puola on myös merkittävä agraarivaltio. Puolan kansalliskonservatiivinen klikki on kuin Suomen vanha Keskustapuolue varustettuna Kristillisdemokraattien uskonnollisilla painotuksilla ja vahvemmilla kansallismielisillä äänenpainoilla.

Perussuomalaiset konservatiivisena, poliittiseen keskustaan sijoittuvana kansallismielisenä puolueena on osittain verrannollinen tähän, paitsi ettei PS katolisesta puheenjohtajastaan huolimatta ole yhtä konservatiivinen eikä lähellekään samassa määrin sekoita uskontoa politiikkaan. Erona on lisäksi PS:n sijoittuminen enemmän vasemmalle, koska työväenpuolueena se kilpailee samoista kannattajaryhmistä kuin perinteinen vasemmisto.

Itävallan populistipuolueiden suosio ja nousu on monien tutkijoiden mielestä esimerkki siitä, mitä Suomessa on tapahtumassa. Tällä tulkinnalla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta täytyy muistaa, että Itävallassa populistien nousu on pakottanut perinteisen oikeiston ja vasemmiston pakkokonsensukseen, eli jähmettänyt tilanteen, toisin kuin Suomessa. Itävallassa on lisäksi kaksi populistipuoluetta, jotka erovat merkittävästi toisistaan. Toinen niistä on selkeästi oikeistolainen (myöskään äärioikeisto-termi ei ole ihan hukassa tästä puhuttaessa), kun taas toinen enempi keskustavasemmistolainen, vähän kuin PS.

Unkarin tilanne avaa mielenkiintoisen, osittaisen, näkymän siitä, millainen jakokentta Suomen politiikassa voi vaalien jälkeen olla. Unkarissa on selkeästi neljä suurta puoluetta: Äärioikeistolainen Magyar Garda, kansalliskonservatiivinen keskustapuolue Fidész (vrt. Puola), oikeistokonservatiivit ja vasemmisto. Näistä keskustalainen, kansalliskonservatiivinen Fidész muistuttaa ehkä enemmän Perussuomalaisia, paitsi että he ovat sosiaalipoliittisilta linjauksiltaan, Puolan esimerkin tavoin, enemmän oikealla, kuin PS.

Ulkomaiden media on koittanut mustamaalata Persuja ja pelotella, että PS olisi kuten Itävallan oikeistopopulistit tai kuin Unkarin äärioikeistolainen Magyar Garda, mutta PS on kuitenkin lähempänä Itävallan keskusta-vasemmistolais-populisteja, tai Fidésziä. Eroja silti näihinkin on. Ilmiönä äärikansallismielisten populistien nousu saattaa heijastella PS:n nousua, mutta puolueiden linja ja asemoituminen on kuitenkin erilaisia.

Jos pitäisi kuvitella Puolan tilanne Suomeen, niin silloin täällä olisi Paavo Väyrysen johtama kansalliskonservatiivinen keskusta suurimpana oikeistovoimana. Jos taas kuvitellaan Itävallan tilanne Suomeen, PS olisi kannatukseltaan pieni, 5%:n puolue, kun taas nyt Eduskunnan ulkopuolella olevan Vapauspuolueen kaltainen selkeän oikeistopopulistinen liike olisi 10-13% kannatuksella isompi tekijä. Kummankaan kanssa perinteinen oikeisto eli Kokoomus tai vasemmisto eli Vihreät tai SDP eivät haluaisi olla tekemisissä, vaan SDP ja KOK olisivat pakotettu jo kolmatta vaalikautta pakkokonsensusavioliittoon. Unkarin tilanne Suomeen sovellettuna tarkoittaisi, että meillä olisi IKL, jolla olisi noin 20%:n kannatus, PS jolla olisi noin 30%:n kannatus, Kokoomus, jolla olisi noin 20% kannatus, ja vasemmistopuolueilla yhteensä olisi alle kolmanneksen kannatus.

Tulevia hallitusneuvotteluja silmällä pitäen Unkarin puoluekentän nelijaon tarkastelu on hyödyllistä. Tosin edes kolme suurinta yhteishallituksessa ei voisi saada täällä yhtä suurta enemmistöä kuin Unkarissa on keskustaoikeistolla. Tupu-Hupu-Lupu -liittouma eli perinteiset kolme suurta yhdessä saavat maksimissaan 56%:n enemmistön. Vasta yhdessä RKP:n, KD:n ja Vihreiden kanssa enemmistö olisi samaa luokkaa eli noin 74%. Moista tuskin Suomessa nähtäisiin. Sen sijaan pelkkä Tupu-Hupu-Lupu -koalitio eli Triumviraatti on mahdollinen. Samoin teoriassa myös PS-SDP-Kepu, mutta tämä edellyttäisi Kiviniemen nöyrtymistä vakausrahastokysymyksessä.

Veikkaan edelleen myös aikaisemmassa kirjoituksessani maalaamaani konservatiivien ja vasemmiston yhteisrintamaa.