Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itävalta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itävalta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Murtuuko Triumviraatti? Hyvästi jälkineuvostolainen YYA-ajan konsensus!

Huomenna Suomessa on mahdollisuus tehdä merkittävällä tavalla historiaa. Suomea vuosikymmenet vuorottellen hallinnut perinteisen Kolmen Suuren Triumviraatin suvereeni asema on katkolla.

50-luvulta 80-luvulle Suomea hallitsivat käytännössä Sosiaalidemokraatit ja Keskusta, apunaan vasemmistopuolueet ja RKP. Kokoomus muodosti "yleisin syin" opposition aina Perestroikaan asti. 80-luvulta aina tähän päivään asti Keskusta, SDP ja Kokoomus ovat vuorotelleet hallituksessa, kaksi sisällä hallituksessa, kolmas oppositiossa.

Käytännössä tilanne, eli Kylmä sota ja YYA muodostivat politiikkaan ns. "yleiset syyt" -nimisen pakkopaidan, joka pakotti puolueet korporatistiseen konsensukseen, ja piti Kokoomuksen oppositiossa. 80-luvulta lähtien, jolloin Kokoomus pääsi ulos paitsiosta, ulkopoliittisen tilanteen helpottuminen aikaan sai sen, että kolme suurta puoluetta lähestyi entistä enemmän toisiaan.

Triumviraatti-tilanne oli kolmelle suurelle edullinen, koska aina kaksi pääsi hallitukseen, vaikka vaalitulos ei välttämättä olisikaan ollut niin hyvä. Kilpailu suurimman puolueen ja pääministeripuolueen asemasta sai aikaan sen, että käytännössä kolme suurta puoluetta ajautuivat kaikki poliittiseen keskustaan, lähelle toisiaan.
Tämän "keskustakonsensuksen" takia kansalaisten silmissä Kokoomus, Keskusta ja SDP muuttuivat ikään kuin samaksi massaksi, josta ei saanut etsimälläkään irti todellisia eroja, paitsi näennäisesti vaalien alla. Käytännössä sama meininki jatkui politiikassa, vain pienin vivahde-eroin, olipa hallituksen pohjana sitten sinipuna-, punamulta-, tai porvariakseli. Tilanne jatkui tällaisena aina näihin vaaleihin asti. 

Jälkineuvostolaisen poliittisen kulttuurin murtuminen

Kun Neuvostoliitto romahti, Itä-Euroopan maat jakautuiva kahteen kastiin; Niissä maissa, joissa hallinto vaihtui, poliittinen kulttuuri avautui. Niissä maissa taas, joissa vanha regiimi jatkoi, näennäisesti takkia kääntäen, poliittinen kulttuuri jähmettyi ja pysyi osin sulkeutuneena. Suomessa ei, huolimatta kotiryssistä, suomettumisesta ja muusta YYA-ajan painolastista, tapahtunut poliittista pesänselvitystä. Ehkäpä juuri siksi. Suomen tragedia oli, että kuviteltiin, ettei ole tarvetta tuulettaa poliittista kulttuuria ja puoluesysteemiä. Vanha järjestelmä ja poliittinen kulttuuri ummehtuneine piirteineen säilyi vain pienin muutoksin.

Näissä vaaleissa tämä vanha systeemi ja kulttuuri on viimeinkin murtumassa. Perussuomalaisten slogan: "Murra vanhojen puolueiden ylivalta!", sisältää viestin; Suomessa on vallinnut jälkineuvostolainen poliittinen kulttuuri ja järjestelmä. Puolueet, jokta syntyivät 1900-luvun alussa ja yli sata vuotta sitten vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin, on vasta nyt saatettu tilanteeseen, jossa muuttunut poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne pakottaa ne uusiutumaan.

Tämän muutoksen ja murroksen käsikassara on Perussuomalaiset, mutta sen on mahdollistanut sama ilmiö kuin arabimaiden vallankumoukset; tiedonvälityksen avautuminen. Perussuomalaisten nousun merkittävä mahdollistaja, yleisen tilanteen ohella, on internet. Ei ole sattuma, että PS:n asema näkyy nimenomaan netissä; Eniten faneja Facebookissa, puhumattakaan aiemmin tabuina pidettyjen näkökulmien murtautuminen yleiseen keskusteluun nettiyhteisöjen kuten Homma-forumin kautta (vaikka hommaforum ei olekaan varsinaisesti mikään persujen pesä). PS:n nousun taustasyitä tarkastellessa voidaan puhua ainakin puoliksi nuorten aikuisten miesten poliittisesta nettivallankumouksesta. 

Puola, Itävalta ja Unkari verrokkeina

Entisen itäblokin maiden tarkastelu avaa myös Suomen nykyisen tilanteen taustoja. Vaikka Suomea kovasti koitetaan nähdä ja markkinoida Länsi-Eurooppalaisena maana, tosiasia kuitenkin on, että poliittisen kulttuurimme ymmärtämiseksi on hyödyllisempää katsoa etelään, Keski-Eurooppaan.

Suomen tilannetta on verrattu Itävallan, Unkarin ja Puolan tilanteeseen. Vertaaminen antaa varsin hedelmällisiä näkökulmia. Puola on vahvasti poliittisesti jakautunut maa, jossa katolisvaikutteinen kansalliskonservatismi on merkittävä poliittinen voima. Puola on myös merkittävä agraarivaltio. Puolan kansalliskonservatiivinen klikki on kuin Suomen vanha Keskustapuolue varustettuna Kristillisdemokraattien uskonnollisilla painotuksilla ja vahvemmilla kansallismielisillä äänenpainoilla.

Perussuomalaiset konservatiivisena, poliittiseen keskustaan sijoittuvana kansallismielisenä puolueena on osittain verrannollinen tähän, paitsi ettei PS katolisesta puheenjohtajastaan huolimatta ole yhtä konservatiivinen eikä lähellekään samassa määrin sekoita uskontoa politiikkaan. Erona on lisäksi PS:n sijoittuminen enemmän vasemmalle, koska työväenpuolueena se kilpailee samoista kannattajaryhmistä kuin perinteinen vasemmisto.

Itävallan populistipuolueiden suosio ja nousu on monien tutkijoiden mielestä esimerkki siitä, mitä Suomessa on tapahtumassa. Tällä tulkinnalla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta täytyy muistaa, että Itävallassa populistien nousu on pakottanut perinteisen oikeiston ja vasemmiston pakkokonsensukseen, eli jähmettänyt tilanteen, toisin kuin Suomessa. Itävallassa on lisäksi kaksi populistipuoluetta, jotka erovat merkittävästi toisistaan. Toinen niistä on selkeästi oikeistolainen (myöskään äärioikeisto-termi ei ole ihan hukassa tästä puhuttaessa), kun taas toinen enempi keskustavasemmistolainen, vähän kuin PS.

Unkarin tilanne avaa mielenkiintoisen, osittaisen, näkymän siitä, millainen jakokentta Suomen politiikassa voi vaalien jälkeen olla. Unkarissa on selkeästi neljä suurta puoluetta: Äärioikeistolainen Magyar Garda, kansalliskonservatiivinen keskustapuolue Fidész (vrt. Puola), oikeistokonservatiivit ja vasemmisto. Näistä keskustalainen, kansalliskonservatiivinen Fidész muistuttaa ehkä enemmän Perussuomalaisia, paitsi että he ovat sosiaalipoliittisilta linjauksiltaan, Puolan esimerkin tavoin, enemmän oikealla, kuin PS.

Ulkomaiden media on koittanut mustamaalata Persuja ja pelotella, että PS olisi kuten Itävallan oikeistopopulistit tai kuin Unkarin äärioikeistolainen Magyar Garda, mutta PS on kuitenkin lähempänä Itävallan keskusta-vasemmistolais-populisteja, tai Fidésziä. Eroja silti näihinkin on. Ilmiönä äärikansallismielisten populistien nousu saattaa heijastella PS:n nousua, mutta puolueiden linja ja asemoituminen on kuitenkin erilaisia.

Jos pitäisi kuvitella Puolan tilanne Suomeen, niin silloin täällä olisi Paavo Väyrysen johtama kansalliskonservatiivinen keskusta suurimpana oikeistovoimana. Jos taas kuvitellaan Itävallan tilanne Suomeen, PS olisi kannatukseltaan pieni, 5%:n puolue, kun taas nyt Eduskunnan ulkopuolella olevan Vapauspuolueen kaltainen selkeän oikeistopopulistinen liike olisi 10-13% kannatuksella isompi tekijä. Kummankaan kanssa perinteinen oikeisto eli Kokoomus tai vasemmisto eli Vihreät tai SDP eivät haluaisi olla tekemisissä, vaan SDP ja KOK olisivat pakotettu jo kolmatta vaalikautta pakkokonsensusavioliittoon. Unkarin tilanne Suomeen sovellettuna tarkoittaisi, että meillä olisi IKL, jolla olisi noin 20%:n kannatus, PS jolla olisi noin 30%:n kannatus, Kokoomus, jolla olisi noin 20% kannatus, ja vasemmistopuolueilla yhteensä olisi alle kolmanneksen kannatus.

Tulevia hallitusneuvotteluja silmällä pitäen Unkarin puoluekentän nelijaon tarkastelu on hyödyllistä. Tosin edes kolme suurinta yhteishallituksessa ei voisi saada täällä yhtä suurta enemmistöä kuin Unkarissa on keskustaoikeistolla. Tupu-Hupu-Lupu -liittouma eli perinteiset kolme suurta yhdessä saavat maksimissaan 56%:n enemmistön. Vasta yhdessä RKP:n, KD:n ja Vihreiden kanssa enemmistö olisi samaa luokkaa eli noin 74%. Moista tuskin Suomessa nähtäisiin. Sen sijaan pelkkä Tupu-Hupu-Lupu -koalitio eli Triumviraatti on mahdollinen. Samoin teoriassa myös PS-SDP-Kepu, mutta tämä edellyttäisi Kiviniemen nöyrtymistä vakausrahastokysymyksessä.

Veikkaan edelleen myös aikaisemmassa kirjoituksessani maalaamaani konservatiivien ja vasemmiston yhteisrintamaa.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Ruotsi on Itävallan tiellä

Ruotsin poliittinen järjestelmä on näillä näkymin matkalla Itävallan kaltaiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa valtapuolueet, Konservatiivit ja Sosiaalidemokraatit ovat jo kahden vaalikauden ajan joutuneet muodostamaan laajan enemmistökoalition - epäpyhän allianssin - estääkseen "äärioikeiston" pääsyn hallitukseen.

Itävallan populisti- ja oikeistopuolueet, Haiderin perilliset, ovat silkalla olemassaolollaan saaneet aikaan sen, että perinteiset suurpuolueet -konservatiivit ja demarit - ovat joutuneet saman pöydän ääreen hallitukseen, voimatta kilpailla keskenään. Näin siksi, että eivät halua hyväksyä vaihtoehtoa, jossa jompi kumpi tai molemmat pienistä oikeistopuolueista pääsisi mukaan hallitukseen.

Itävallassa demarit eivät edes Ympäristöpuolueen avulla ole saaneet vasemmistoenemmistöä parlamenttiin, ja Ympäristöpuolue ei halua tehdä yhteistyötä konservatiivien kanssa. Näin ollaan jouduttu tilanteeseen, joka olisi verrannollinen siihen, jos Britanniassa Konservatiivit ja Labour suostuisivat samaan hallitukseen.

Tämä luonnollisesti on turhauttanut kansaa, ja halvaannuttanut perinteisesti kahteen kulissiin perustuvan kahden suuren puolueen järjestelmän. Lisäksi se on johtanut populistien ja vihreiden äänimäärien kasvuun, mikä entisestään on syventänyt ja katkeroittanut konservatiivien ja demarien pakkoavioliittoa.

Ellei oikeistokoalitio suostu Ruotsissa tekemisiin Sverigedemokraternan kanssa, ollaan vastaavassa tilanteessa kuin Itävallassa. Demarien ja Oikeistokoalition yhteishallitusta ei ole luvassa, mutta maahan tulee halvaantunut vähemmistöhallitus. Siinä tilanteessa demarit joutuvat toisaalta tukemaan oikeistohallitusta pitkin hampain, mutta toisaalta hallitus ei kykene ajamaan läpi omaa ohjelmaansa.

Oikeassa demokratiassahan hallitus kuuntelisi kansaa, ja tässä tapauksessa oikeistopuolueiden pitäisi ottaa lusikka kiltisti kauniiseen käteen ja hakea yhteyttä Sverigedemokraternaan. Mutta Ruotsihan ei ole oikea demokratia, eikä oikein Itävaltakaan.

Tästä syystä Ruotsi saa ramman hallituksen, minkä se toisaalta kyllä ansaitseekin.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Persut, Halla-aho ja puolueen jakautuminen - Miten tästä eteenpäin?

Timo Soini sanoi viime viikonloppuna (IL), että jos Halla-aho lähtee ehdolle tulevissa EU-vaaleissa omalla listalla, tai jonkin toisen puolueen listalla, ovi on kiinni Persujen listalle ensi eduskuntavaaleissa. Käytännössä on erittäin todennäköistä, lähes varmaa, että Halla-aho lähtee ehdolle EU-vaaleissa, mikä tulee aiheuttamaan jakaantumisen Perussuomalaisten kannattajakunnassa ja osin jäsenistössäkin. Tämä tarkoittaa sitä, mitä jo olen aiemminkin todennut, että Perussuomalaisten odotettu suurvoitto ensi ek-vaaleissa jää toteutumatta, ja maahanmuuttokriittisen liikkeen tulevaisuus on uhattuna, tai ainakin hämärän peitossa. Oman lisänsä soppaan tuovat Halla-ahoa tavoittelevat toiset puolueet; ainakin kolme eri puoluetta on pyytänyt Halla-ahoa ehdokkaaksi omille listoilleen EU-vaaleissa. Oletettavasti (varmaa tietoa ei ole) nämä ovat SDP, Keskusta ja Itsenäisyypuolue.

EU-vaalit tulevat ja menevät, mutta maahanmuuttokriittisen liikkeen kannalta olennaisempaa mielestäni on se, mitä tapahtuu vuoden '11 eduskuntavaaleissa. Pysyn näkemyksessäni koskien ensi eduskuntavaalien kannatusarvioita, eli kuten olen jo aiemmin laskeskellut, Perussuomalaiset olisivat voineet saada ensi ek-vaaleissa jopa 14-17%:n kannatuksen, järisyttävän suurvoiton, jos koko kasvava ja perinteiset puoluerajat ylittävä maahanmuuttokriittinen liike olisi kanavoitunut sen taakse. Nyt kannatus hajoaa toisaalta Halla-ahon ja toisaalta Perussuomalaisten taakse. Suomalaisen äänestyskäyttäytymisen tuntien on todennäköistä, että näiden kahden ryhmän yhteenlaskettu kannatus jää pienemmäksi kuin jos oltaisiin pysytty yhdessä kasassa. Ennustan siis tuon 14-17%:n sijaan noin 10-12%:n haarukkaan menevää kannatusta yhteensä meille Persuille ja Halla-aho&Co:lle.

Tuolla olisi, kuten olen jo sanonut, merkittävä vaikutus maahanmuuttokriittisen liikkeen ja koko suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudelle. Elleivät maahanmuuttokriittiset äänet pääse maamme 4. suurimmaksi poliittiseksi voimaksi, eli ne eivät saa tarpeeksi suurta massaa, jotta niillä olisi tarvittava vaikutus poliittisiin päätöksiin, niin vaatimus maahanmuutto- ja integraatiopolitiikan remontista ei saa tarpeeksi ajoissa riittävän suurta vaikutusta tässä meidän jälkisuomettuneessa ja toiseutta palvovassa yhteiskunnassamme.

Ellei maahanmuuttopolitiikkaa saada oikeille raiteille, Suomelle käy yhtä pahasti kuin Ruotsille. Jollei maahanmuuttokriittinen liike saa poliittista läpimurtoa ensi eduskuntavaaleissa, niin vuoden '15 vaaleissa on jo liian myöhäistä, sillä silloin nykyinen löperö ulkomaalaislaki, joka on tekemässä Suomesta Eurooppaan suuntautuvan laittoman siirtolaisuuden pääkohteen, on tuonyt maahamme väestön kokonaismäärään nähden yli 10% ulkoomaalaismassan, ja tilanne suurimmissa kaupungeissa on jo kärjistynyt ja polarisoitunut samaan tapaan kuin Malmön ja Göteborgin lähiöissä. Ja näin siis alle kymmenessä vuodessa.

Siksi olisi erittäin tärkeää, että maahanmuuttokriittinen liike säilyisi siten yhtenäisenä, että se voisi nousta maamme 4. suurimmaksi poliittiseksi voimaksi (kolmen suuren puolueen rinnalle). Käytännössä tämä olisi mahdollista vain Persujen kautta.

Toivon että olen väärässä. On olemassa vaihtoehtoinenkin skenaario, joka tosin suomalaisen äänestyskäyttäytymisen valossa ei ole kovin todennäköinen, nimittäin Itävallan malli. Itävallassa maahanmuuttokriittiset populistit ovat jakautuneet kahteen eri puolueeseen, joista ensimmäinen, FPÖ eli vapauspuolue, on linjauksiltaan oikeistokonservatiivinen, ja siitä lohjennut BZÖ taas linjauksiltaan keskustassa ja liberaalimpi. Yhteensä nämä puolueet kahmaisivat viime vaaleissa yli 30%:n kannatuksen.

Mikäli perussuomalainen äänestäjä ei tulevissa ek-vaaleissa säikähdä Persujen hajaannusta, ja äänestäisi yhtä aktiivisesti kuin olisi muutoinkin äänestänyt, vastaava voi olla mahdollista Suomessa. Kun osa nykyisistä Perussuomalaisten kannattajista lähtee Halla-ahon ja hänen kumppaneidensa muodostaman uuden voiman taakse, maahanmuuttokriittisten äänestäjien jakautuminen on tosiasia. Tuleeko Suomeen siis keskustavasemmistolainen PS ja keskustaoikeistolainen Halla-aho&Co? Yksi tällainen hanke, Suomen Konservatiivit, on jo vireillä.

Yllättävän moni maahanmuuttokriittinen on keskusta-oikeistolainen, ja on äänestänyt monissa asioissa keskustavasemmistolaista linjaa ajavia Perussuomalaisia vain paremman puutteessa. Näin ollen on enemmän kuin todennäköistä, että uuden puolueen kannatuspohja löytyy oikeammalta kuin Persuilla, mikä tulee syömään ääniä mm. Kokoomukselta. Persujen kannatuksen nousu on tähän asti ollut Kokoomuksen näkökulmasta iloinen asia, sillä PS on vienyt ne protestiäänet, jotka lama olisi muuten kaatanut SDP:n laariin. Näin ollen Persujen jakaantuminen kahteen leiriin, joista toinen alkaa kilpailemaan Kokoomuksen (ja jopa RKP:n) konservatiivilaidan äänestäjistä, on Kokoomuksesta yhtä toivottavaa kuin 90-luvun Nuorsuomalaiset.

Käytännössä omasta mielestäni on vain kaksi kompromissivaihtoehtoa, joilla voitaisiin varmistaa maahanmuuttokriitisen äänestäjäkunnan hajaannuksen estäminen, joko a) tai b):

a) PS:n puoluejohto (eli Soini) lupaa Halla-aholle paikan PS:n listalle ensi eduskuntavaaleissa, jos Hallis lupaa olla lähtemättä ehdolle tulevissa EU-vaaleissa.

b) Soini tekee poikkeuksen linjassaan, ja lupaa Halla-aholle paikan PS:n listalla eduskuntavaaleissa sillä ehdolla, että Halla-aho ei lähde EU-vaaleihin minkään toisen puolueen listoilla, vaan vain omallaan.

Ensin mainitussa vaihtoehdossa Halla-aho suorittaisi stategisen vetäytymisen, toisessa Soini. Mielestäni Timon pitäisi myös pyytää anteeksi sitä, että haukkui PS:n äänestäjäkuntaa taannoisessa Pressiklubi-ohjelmassa (Halla-ahon tukijoista suurin osa on Perussuomalaisia). Se oli paha virhe.

Nyt tarvittaisiin suoraa dialogia PS:n puoluejohdon ja Halla-ahon välillä. Tähän asti puoluejohdon (lähinnä Soinin) ja Halliksen viestintä on mennyt median kautta, mikä on ollut omiaan pahentamaan tilannetta. Siksi haastankin molempia saman pöydän ääreen.