Murtuuko Triumviraatti? Hyvästi jälkineuvostolainen YYA-ajan konsensus!

Huomenna Suomessa on mahdollisuus tehdä merkittävällä tavalla historiaa. Suomea vuosikymmenet vuorottellen hallinnut perinteisen Kolmen Suuren Triumviraatin suvereeni asema on katkolla.

50-luvulta 80-luvulle Suomea hallitsivat käytännössä Sosiaalidemokraatit ja Keskusta, apunaan vasemmistopuolueet ja RKP. Kokoomus muodosti "yleisin syin" opposition aina Perestroikaan asti. 80-luvulta aina tähän päivään asti Keskusta, SDP ja Kokoomus ovat vuorotelleet hallituksessa, kaksi sisällä hallituksessa, kolmas oppositiossa.

Käytännössä tilanne, eli Kylmä sota ja YYA muodostivat politiikkaan ns. "yleiset syyt" -nimisen pakkopaidan, joka pakotti puolueet korporatistiseen konsensukseen, ja piti Kokoomuksen oppositiossa. 80-luvulta lähtien, jolloin Kokoomus pääsi ulos paitsiosta, ulkopoliittisen tilanteen helpottuminen aikaan sai sen, että kolme suurta puoluetta lähestyi entistä enemmän toisiaan.

Triumviraatti-tilanne oli kolmelle suurelle edullinen, koska aina kaksi pääsi hallitukseen, vaikka vaalitulos ei välttämättä olisikaan ollut niin hyvä. Kilpailu suurimman puolueen ja pääministeripuolueen asemasta sai aikaan sen, että käytännössä kolme suurta puoluetta ajautuivat kaikki poliittiseen keskustaan, lähelle toisiaan.
Tämän "keskustakonsensuksen" takia kansalaisten silmissä Kokoomus, Keskusta ja SDP muuttuivat ikään kuin samaksi massaksi, josta ei saanut etsimälläkään irti todellisia eroja, paitsi näennäisesti vaalien alla. Käytännössä sama meininki jatkui politiikassa, vain pienin vivahde-eroin, olipa hallituksen pohjana sitten sinipuna-, punamulta-, tai porvariakseli. Tilanne jatkui tällaisena aina näihin vaaleihin asti. 

Jälkineuvostolaisen poliittisen kulttuurin murtuminen

Kun Neuvostoliitto romahti, Itä-Euroopan maat jakautuiva kahteen kastiin; Niissä maissa, joissa hallinto vaihtui, poliittinen kulttuuri avautui. Niissä maissa taas, joissa vanha regiimi jatkoi, näennäisesti takkia kääntäen, poliittinen kulttuuri jähmettyi ja pysyi osin sulkeutuneena. Suomessa ei, huolimatta kotiryssistä, suomettumisesta ja muusta YYA-ajan painolastista, tapahtunut poliittista pesänselvitystä. Ehkäpä juuri siksi. Suomen tragedia oli, että kuviteltiin, ettei ole tarvetta tuulettaa poliittista kulttuuria ja puoluesysteemiä. Vanha järjestelmä ja poliittinen kulttuuri ummehtuneine piirteineen säilyi vain pienin muutoksin.

Näissä vaaleissa tämä vanha systeemi ja kulttuuri on viimeinkin murtumassa. Perussuomalaisten slogan: "Murra vanhojen puolueiden ylivalta!", sisältää viestin; Suomessa on vallinnut jälkineuvostolainen poliittinen kulttuuri ja järjestelmä. Puolueet, jokta syntyivät 1900-luvun alussa ja yli sata vuotta sitten vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin, on vasta nyt saatettu tilanteeseen, jossa muuttunut poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne pakottaa ne uusiutumaan.

Tämän muutoksen ja murroksen käsikassara on Perussuomalaiset, mutta sen on mahdollistanut sama ilmiö kuin arabimaiden vallankumoukset; tiedonvälityksen avautuminen. Perussuomalaisten nousun merkittävä mahdollistaja, yleisen tilanteen ohella, on internet. Ei ole sattuma, että PS:n asema näkyy nimenomaan netissä; Eniten faneja Facebookissa, puhumattakaan aiemmin tabuina pidettyjen näkökulmien murtautuminen yleiseen keskusteluun nettiyhteisöjen kuten Homma-forumin kautta (vaikka hommaforum ei olekaan varsinaisesti mikään persujen pesä). PS:n nousun taustasyitä tarkastellessa voidaan puhua ainakin puoliksi nuorten aikuisten miesten poliittisesta nettivallankumouksesta. 

Puola, Itävalta ja Unkari verrokkeina

Entisen itäblokin maiden tarkastelu avaa myös Suomen nykyisen tilanteen taustoja. Vaikka Suomea kovasti koitetaan nähdä ja markkinoida Länsi-Eurooppalaisena maana, tosiasia kuitenkin on, että poliittisen kulttuurimme ymmärtämiseksi on hyödyllisempää katsoa etelään, Keski-Eurooppaan.

Suomen tilannetta on verrattu Itävallan, Unkarin ja Puolan tilanteeseen. Vertaaminen antaa varsin hedelmällisiä näkökulmia. Puola on vahvasti poliittisesti jakautunut maa, jossa katolisvaikutteinen kansalliskonservatismi on merkittävä poliittinen voima. Puola on myös merkittävä agraarivaltio. Puolan kansalliskonservatiivinen klikki on kuin Suomen vanha Keskustapuolue varustettuna Kristillisdemokraattien uskonnollisilla painotuksilla ja vahvemmilla kansallismielisillä äänenpainoilla.

Perussuomalaiset konservatiivisena, poliittiseen keskustaan sijoittuvana kansallismielisenä puolueena on osittain verrannollinen tähän, paitsi ettei PS katolisesta puheenjohtajastaan huolimatta ole yhtä konservatiivinen eikä lähellekään samassa määrin sekoita uskontoa politiikkaan. Erona on lisäksi PS:n sijoittuminen enemmän vasemmalle, koska työväenpuolueena se kilpailee samoista kannattajaryhmistä kuin perinteinen vasemmisto.

Itävallan populistipuolueiden suosio ja nousu on monien tutkijoiden mielestä esimerkki siitä, mitä Suomessa on tapahtumassa. Tällä tulkinnalla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta täytyy muistaa, että Itävallassa populistien nousu on pakottanut perinteisen oikeiston ja vasemmiston pakkokonsensukseen, eli jähmettänyt tilanteen, toisin kuin Suomessa. Itävallassa on lisäksi kaksi populistipuoluetta, jotka erovat merkittävästi toisistaan. Toinen niistä on selkeästi oikeistolainen (myöskään äärioikeisto-termi ei ole ihan hukassa tästä puhuttaessa), kun taas toinen enempi keskustavasemmistolainen, vähän kuin PS.

Unkarin tilanne avaa mielenkiintoisen, osittaisen, näkymän siitä, millainen jakokentta Suomen politiikassa voi vaalien jälkeen olla. Unkarissa on selkeästi neljä suurta puoluetta: Äärioikeistolainen Magyar Garda, kansalliskonservatiivinen keskustapuolue Fidész (vrt. Puola), oikeistokonservatiivit ja vasemmisto. Näistä keskustalainen, kansalliskonservatiivinen Fidész muistuttaa ehkä enemmän Perussuomalaisia, paitsi että he ovat sosiaalipoliittisilta linjauksiltaan, Puolan esimerkin tavoin, enemmän oikealla, kuin PS.

Ulkomaiden media on koittanut mustamaalata Persuja ja pelotella, että PS olisi kuten Itävallan oikeistopopulistit tai kuin Unkarin äärioikeistolainen Magyar Garda, mutta PS on kuitenkin lähempänä Itävallan keskusta-vasemmistolais-populisteja, tai Fidésziä. Eroja silti näihinkin on. Ilmiönä äärikansallismielisten populistien nousu saattaa heijastella PS:n nousua, mutta puolueiden linja ja asemoituminen on kuitenkin erilaisia.

Jos pitäisi kuvitella Puolan tilanne Suomeen, niin silloin täällä olisi Paavo Väyrysen johtama kansalliskonservatiivinen keskusta suurimpana oikeistovoimana. Jos taas kuvitellaan Itävallan tilanne Suomeen, PS olisi kannatukseltaan pieni, 5%:n puolue, kun taas nyt Eduskunnan ulkopuolella olevan Vapauspuolueen kaltainen selkeän oikeistopopulistinen liike olisi 10-13% kannatuksella isompi tekijä. Kummankaan kanssa perinteinen oikeisto eli Kokoomus tai vasemmisto eli Vihreät tai SDP eivät haluaisi olla tekemisissä, vaan SDP ja KOK olisivat pakotettu jo kolmatta vaalikautta pakkokonsensusavioliittoon. Unkarin tilanne Suomeen sovellettuna tarkoittaisi, että meillä olisi IKL, jolla olisi noin 20%:n kannatus, PS jolla olisi noin 30%:n kannatus, Kokoomus, jolla olisi noin 20% kannatus, ja vasemmistopuolueilla yhteensä olisi alle kolmanneksen kannatus.

Tulevia hallitusneuvotteluja silmällä pitäen Unkarin puoluekentän nelijaon tarkastelu on hyödyllistä. Tosin edes kolme suurinta yhteishallituksessa ei voisi saada täällä yhtä suurta enemmistöä kuin Unkarissa on keskustaoikeistolla. Tupu-Hupu-Lupu -liittouma eli perinteiset kolme suurta yhdessä saavat maksimissaan 56%:n enemmistön. Vasta yhdessä RKP:n, KD:n ja Vihreiden kanssa enemmistö olisi samaa luokkaa eli noin 74%. Moista tuskin Suomessa nähtäisiin. Sen sijaan pelkkä Tupu-Hupu-Lupu -koalitio eli Triumviraatti on mahdollinen. Samoin teoriassa myös PS-SDP-Kepu, mutta tämä edellyttäisi Kiviniemen nöyrtymistä vakausrahastokysymyksessä.

Veikkaan edelleen myös aikaisemmassa kirjoituksessani maalaamaani konservatiivien ja vasemmiston yhteisrintamaa.

Suomen kohtalo sinetöity - Itämeren kaasuputki liittää Suomen Venäjän etupiiriin

Viime päivinä sekä Tuulikki Ukkola että Erkki Toivanen ovat rohjenneet avata suunsa siitä väistämättömästä kehityssuunnasta, johon Itämeren kaasuputki Suomea vie. Molemmat ovat allekirjoittaneen tavoin oivaltaneet kaasuputken geo- ja turvallisuuspoliittisen merkityksen, kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, mm. viime talvena.

Itämeren kaasuputki on hanke, jossa tiivistyy koko läntisen Euraasian geopoliittinen ilmastonmuutos. Se muuttaa vääjäämättömällä tavalla koko Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Putken valmistumisen jälkeen Suomi nimittäin kuuluu taas vähintään yhtä tiukasti Venäjän etupiiriin kuin Neuvostoliiton aikoina. Itämeren kaasuputki on Suomen kannalta mitä suurimmassa määrin turvallisuuspoliittinen hanke, vaikka valtiojohtomme ei sitä uskallakaan ääneen sanoa. Ukkola toteaakin osuvasti:

"Suomi on jälleen rähmällään suuren ja mahtavan naapurin edessä. Niin presidentti, pääministeri kuin koko hallituskin kumartavat itään kaasuputki kaulassa. Kukaan ei uskalla sanoa, että kaasuputki on turvallisuusuhka, onhan Venäjä ilmoittanut, että heidän pohjoisen laivastonsa tehtävänä on valvoa putken turvallisuutta. [...]

Aivan hiljattain niin presidentti kuin pääministerikin tapasivat Putinin, Venäjän todellisen johtajan. Mitä Putin vaati Suomelta? Mitä johtajamme lupasivat Putinille? Joka tapauksessa Suomi nöyrtyi ja hallitus kiirehtii antamaan kaasuputkiluvan ennen ympäristöviranomaisten selvityksen valmistumista. [...]

Mitä Venäjä tarkoittaa putken sotilaallisella valvonnalla?

Merkitseekö tämä sitä, että Venäjä aikoo vaatia Suomelta tukikohtaa kaasuputkea turvaamaan tuleville sotalaivoille?"

Ukkola on oikeilla jäljillä. Kaasuputkesta tulee Venäjälle ensiarvoisen tärkeä energianvientiväylä Saksaan ja Länsi-Eurooppaan, ja siksi sen "turvaaminen" tulee olemaan Venäjälle yksi maan tärkeimmistä turvallisuuspoliittisista prioriteeteista Itämerellä.

Toivanen vuorostaan valottaa Vladimin Prohanovin sanoin osuvasti itänaapurissamme vallitsevaa ajattelutapaa ja tavoitteita:

"”Venäjän kolmas imperiumi, Romanovien valtakausi, kesti 300 vuotta kunnes sortui 1917 liberaalien arvojen päästyä jälleen kerran voitolle”, kirjoittaa Prohanov 2008. ”Stalin nosti Venäjän kuilusta johon liberaalit olivat maan syösseet ja rakensi uuden imperiumin verellä ja teräksellä. Niin syntyi Venäjän neljäs imperiumi, kunnes liberalismin iskut murskasivat sen 1990-luvun alussa”. Prohanovin silmissä Gorbatshov ja Jeltsin olivat maanpettureita, jotka möivät imperiumin lännen liberaaleille. Hän jatkaa: ”Vuosisadan vaihtuessa päätettiin vihdoin hylätä kuolleena syntynyt ajatus kansallisvaltiosta. Tshetshenian toisen sodan jälkeen Venäjän imperiumi alkoi toipua Vladimir Putinin johdolla. Etelä-Ossetian vapautussodan (Georgian sodan 2008) jälkeen Venäjä osoitti olevansa valmis palauttamaan valtaansa ne alueet, joilta sen oli ollut väistyttävä heikkoutensa vuosina”.

Itse kukin voi antaa noille ajatuksille arvon jonka katsoo niiden ansaitsevan, mutta ne tuovat mieleen Vladimir Putinin sanat viisi vuotta sitten, kun hän kutsui Neuvostoliiton romahdusta ”1900-luvun suurimmaksi historialliseksi katastrofiksi” ja onnitteli maanmiehiään siitä, että heidän oli ”onnistunut säilyttää, kaikista vaikeuksista huolimatta, identiteettinsä ytimessä olennaisin siitä jättiläisestä, joka oli Neuvostoliitto”.

Niin ikään viisi vuotta sitten Nezavisimaja Gazetassa ilmaistiin jokseenkin suorin sanoin Venäjän energiapolitiikan tavoitteet: ”Länsimaiden riippuvuus Venäjän energiasta kasvaa kaiken aikaa, kunnes ne tulevat lopulta tilanteeseen, jossa niiden on hyväksyttävä Venäjän kasvava sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla alueilla”. Viime vuonna samassa ”itsenäiseksi” itseään kutsuvassa lehdessä mentiin pitemmälle: ”Euroopan Unionin ja Venäjän liitto, johon liitettäisiin Kaspianmeren rantavaltiot, voisi lopulta taata, että Yhdysvallat menettää suurpoliittisen asemansa”. [...]

Toivanen tekee myös huomion, jonka pitäisi olla ilmiselvä kaikille:

Vaikka Venäjä luopuisikin imperiaalisista hankkeistaan, olemmeko tulleet kyllin selvästi ajatelleeksi Itämeren tulevaisuutta ”Rauhan Merenä”, jos putkihanke toteutuu? Kun Venäjän laivasto partioi Gotlannin vesillä, ruotsalaiset alkanevat vaatia hallitustaan liittämään puolustuskykynsä riisuneen maan Natoon Baltian ja Puolan rinnalle. Entä Suomi? Jättäydymmekö ainoana rantavaltiona Venäjän vaikutuspiiriin?"

Vastaus viimeiseen kysymyksen on: Kyllä jää. Suomella ei putken valmistumisen jälkeen ole enää varaa liittyä NATOon. Jos sitä yrittäisimme, edessämme olisi Georgian kohtalo. Näin siksi, että viimeistään silloin, saatika jo nyt, Venäjän on pakko muuttuneen geopoliittisen tilanteen vuoksi varmistaa, että NATO ei laajene enää Itämerellä. Putki siis lisää jännitystä ja konfliktin uhkaa, ja saa aikaan sen, että Venäjällä on oikeutettu tarve operoida sotilaallisesti NATOoon kuuluvien Baltian maiden selustassa Itämerellä.

Suomen kohtalo näyttää olevan sinetöity: Eurooppalaisista suurvalloista vain Saksalla olisi geopoliittinen intressi puolustaa Suomea mahdollista Venäjän agressiota vastaan, jos se olisi vahva ja jos se olisi Venäjän vastustaja. Saksa on kuitenkin sotilaallisesti heikko ja on valinnut strategisen liittolaisuuden Venäjän kanssa. Saksa haluaa kaasua yhtä kovasti kuin Venäjä haluaa myydä sitä. Näin ollen Suomella ei ole varaa vastustaa kaasuputkea ja joutua kahden jättiläisen puristukseen. Kohtalomme on joutua Venäjän-Saksan taloudellis-poliittisen liiton osaseksi, eli Venäjän etupiiriin, halusimme niin eli emme. Nato-juna meni jo ajat sitten.