Murtuuko Triumviraatti? Hyvästi jälkineuvostolainen YYA-ajan konsensus!

Huomenna Suomessa on mahdollisuus tehdä merkittävällä tavalla historiaa. Suomea vuosikymmenet vuorottellen hallinnut perinteisen Kolmen Suuren Triumviraatin suvereeni asema on katkolla.

50-luvulta 80-luvulle Suomea hallitsivat käytännössä Sosiaalidemokraatit ja Keskusta, apunaan vasemmistopuolueet ja RKP. Kokoomus muodosti "yleisin syin" opposition aina Perestroikaan asti. 80-luvulta aina tähän päivään asti Keskusta, SDP ja Kokoomus ovat vuorotelleet hallituksessa, kaksi sisällä hallituksessa, kolmas oppositiossa.

Käytännössä tilanne, eli Kylmä sota ja YYA muodostivat politiikkaan ns. "yleiset syyt" -nimisen pakkopaidan, joka pakotti puolueet korporatistiseen konsensukseen, ja piti Kokoomuksen oppositiossa. 80-luvulta lähtien, jolloin Kokoomus pääsi ulos paitsiosta, ulkopoliittisen tilanteen helpottuminen aikaan sai sen, että kolme suurta puoluetta lähestyi entistä enemmän toisiaan.

Triumviraatti-tilanne oli kolmelle suurelle edullinen, koska aina kaksi pääsi hallitukseen, vaikka vaalitulos ei välttämättä olisikaan ollut niin hyvä. Kilpailu suurimman puolueen ja pääministeripuolueen asemasta sai aikaan sen, että käytännössä kolme suurta puoluetta ajautuivat kaikki poliittiseen keskustaan, lähelle toisiaan.
Tämän "keskustakonsensuksen" takia kansalaisten silmissä Kokoomus, Keskusta ja SDP muuttuivat ikään kuin samaksi massaksi, josta ei saanut etsimälläkään irti todellisia eroja, paitsi näennäisesti vaalien alla. Käytännössä sama meininki jatkui politiikassa, vain pienin vivahde-eroin, olipa hallituksen pohjana sitten sinipuna-, punamulta-, tai porvariakseli. Tilanne jatkui tällaisena aina näihin vaaleihin asti. 

Jälkineuvostolaisen poliittisen kulttuurin murtuminen

Kun Neuvostoliitto romahti, Itä-Euroopan maat jakautuiva kahteen kastiin; Niissä maissa, joissa hallinto vaihtui, poliittinen kulttuuri avautui. Niissä maissa taas, joissa vanha regiimi jatkoi, näennäisesti takkia kääntäen, poliittinen kulttuuri jähmettyi ja pysyi osin sulkeutuneena. Suomessa ei, huolimatta kotiryssistä, suomettumisesta ja muusta YYA-ajan painolastista, tapahtunut poliittista pesänselvitystä. Ehkäpä juuri siksi. Suomen tragedia oli, että kuviteltiin, ettei ole tarvetta tuulettaa poliittista kulttuuria ja puoluesysteemiä. Vanha järjestelmä ja poliittinen kulttuuri ummehtuneine piirteineen säilyi vain pienin muutoksin.

Näissä vaaleissa tämä vanha systeemi ja kulttuuri on viimeinkin murtumassa. Perussuomalaisten slogan: "Murra vanhojen puolueiden ylivalta!", sisältää viestin; Suomessa on vallinnut jälkineuvostolainen poliittinen kulttuuri ja järjestelmä. Puolueet, jokta syntyivät 1900-luvun alussa ja yli sata vuotta sitten vallinneisiin yhteiskunnallisiin oloihin, on vasta nyt saatettu tilanteeseen, jossa muuttunut poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne pakottaa ne uusiutumaan.

Tämän muutoksen ja murroksen käsikassara on Perussuomalaiset, mutta sen on mahdollistanut sama ilmiö kuin arabimaiden vallankumoukset; tiedonvälityksen avautuminen. Perussuomalaisten nousun merkittävä mahdollistaja, yleisen tilanteen ohella, on internet. Ei ole sattuma, että PS:n asema näkyy nimenomaan netissä; Eniten faneja Facebookissa, puhumattakaan aiemmin tabuina pidettyjen näkökulmien murtautuminen yleiseen keskusteluun nettiyhteisöjen kuten Homma-forumin kautta (vaikka hommaforum ei olekaan varsinaisesti mikään persujen pesä). PS:n nousun taustasyitä tarkastellessa voidaan puhua ainakin puoliksi nuorten aikuisten miesten poliittisesta nettivallankumouksesta. 

Puola, Itävalta ja Unkari verrokkeina

Entisen itäblokin maiden tarkastelu avaa myös Suomen nykyisen tilanteen taustoja. Vaikka Suomea kovasti koitetaan nähdä ja markkinoida Länsi-Eurooppalaisena maana, tosiasia kuitenkin on, että poliittisen kulttuurimme ymmärtämiseksi on hyödyllisempää katsoa etelään, Keski-Eurooppaan.

Suomen tilannetta on verrattu Itävallan, Unkarin ja Puolan tilanteeseen. Vertaaminen antaa varsin hedelmällisiä näkökulmia. Puola on vahvasti poliittisesti jakautunut maa, jossa katolisvaikutteinen kansalliskonservatismi on merkittävä poliittinen voima. Puola on myös merkittävä agraarivaltio. Puolan kansalliskonservatiivinen klikki on kuin Suomen vanha Keskustapuolue varustettuna Kristillisdemokraattien uskonnollisilla painotuksilla ja vahvemmilla kansallismielisillä äänenpainoilla.

Perussuomalaiset konservatiivisena, poliittiseen keskustaan sijoittuvana kansallismielisenä puolueena on osittain verrannollinen tähän, paitsi ettei PS katolisesta puheenjohtajastaan huolimatta ole yhtä konservatiivinen eikä lähellekään samassa määrin sekoita uskontoa politiikkaan. Erona on lisäksi PS:n sijoittuminen enemmän vasemmalle, koska työväenpuolueena se kilpailee samoista kannattajaryhmistä kuin perinteinen vasemmisto.

Itävallan populistipuolueiden suosio ja nousu on monien tutkijoiden mielestä esimerkki siitä, mitä Suomessa on tapahtumassa. Tällä tulkinnalla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta täytyy muistaa, että Itävallassa populistien nousu on pakottanut perinteisen oikeiston ja vasemmiston pakkokonsensukseen, eli jähmettänyt tilanteen, toisin kuin Suomessa. Itävallassa on lisäksi kaksi populistipuoluetta, jotka erovat merkittävästi toisistaan. Toinen niistä on selkeästi oikeistolainen (myöskään äärioikeisto-termi ei ole ihan hukassa tästä puhuttaessa), kun taas toinen enempi keskustavasemmistolainen, vähän kuin PS.

Unkarin tilanne avaa mielenkiintoisen, osittaisen, näkymän siitä, millainen jakokentta Suomen politiikassa voi vaalien jälkeen olla. Unkarissa on selkeästi neljä suurta puoluetta: Äärioikeistolainen Magyar Garda, kansalliskonservatiivinen keskustapuolue Fidész (vrt. Puola), oikeistokonservatiivit ja vasemmisto. Näistä keskustalainen, kansalliskonservatiivinen Fidész muistuttaa ehkä enemmän Perussuomalaisia, paitsi että he ovat sosiaalipoliittisilta linjauksiltaan, Puolan esimerkin tavoin, enemmän oikealla, kuin PS.

Ulkomaiden media on koittanut mustamaalata Persuja ja pelotella, että PS olisi kuten Itävallan oikeistopopulistit tai kuin Unkarin äärioikeistolainen Magyar Garda, mutta PS on kuitenkin lähempänä Itävallan keskusta-vasemmistolais-populisteja, tai Fidésziä. Eroja silti näihinkin on. Ilmiönä äärikansallismielisten populistien nousu saattaa heijastella PS:n nousua, mutta puolueiden linja ja asemoituminen on kuitenkin erilaisia.

Jos pitäisi kuvitella Puolan tilanne Suomeen, niin silloin täällä olisi Paavo Väyrysen johtama kansalliskonservatiivinen keskusta suurimpana oikeistovoimana. Jos taas kuvitellaan Itävallan tilanne Suomeen, PS olisi kannatukseltaan pieni, 5%:n puolue, kun taas nyt Eduskunnan ulkopuolella olevan Vapauspuolueen kaltainen selkeän oikeistopopulistinen liike olisi 10-13% kannatuksella isompi tekijä. Kummankaan kanssa perinteinen oikeisto eli Kokoomus tai vasemmisto eli Vihreät tai SDP eivät haluaisi olla tekemisissä, vaan SDP ja KOK olisivat pakotettu jo kolmatta vaalikautta pakkokonsensusavioliittoon. Unkarin tilanne Suomeen sovellettuna tarkoittaisi, että meillä olisi IKL, jolla olisi noin 20%:n kannatus, PS jolla olisi noin 30%:n kannatus, Kokoomus, jolla olisi noin 20% kannatus, ja vasemmistopuolueilla yhteensä olisi alle kolmanneksen kannatus.

Tulevia hallitusneuvotteluja silmällä pitäen Unkarin puoluekentän nelijaon tarkastelu on hyödyllistä. Tosin edes kolme suurinta yhteishallituksessa ei voisi saada täällä yhtä suurta enemmistöä kuin Unkarissa on keskustaoikeistolla. Tupu-Hupu-Lupu -liittouma eli perinteiset kolme suurta yhdessä saavat maksimissaan 56%:n enemmistön. Vasta yhdessä RKP:n, KD:n ja Vihreiden kanssa enemmistö olisi samaa luokkaa eli noin 74%. Moista tuskin Suomessa nähtäisiin. Sen sijaan pelkkä Tupu-Hupu-Lupu -koalitio eli Triumviraatti on mahdollinen. Samoin teoriassa myös PS-SDP-Kepu, mutta tämä edellyttäisi Kiviniemen nöyrtymistä vakausrahastokysymyksessä.

Veikkaan edelleen myös aikaisemmassa kirjoituksessani maalaamaani konservatiivien ja vasemmiston yhteisrintamaa.

Homo homini homo est

"Kärsitkö sinäkin homofobiasta!?

-En, minä nautin siitä."


Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee enemmistön poliittinen homomania. Avioliitto halutaan määritellä uusiksi. Parisuhdelaki ei riitä. SeTa ja enemmistö kansasta kannattaa galluppien mukaan homojen oikeutta avioliittoon. Jopa kirkon pitäisi alkaa vihkimään homoja, ja tinkiä parituhatvuotisesta opistaan, perinteenstään ja uskostaan. Muuten kirkkoa uhkaa vihkimisoikeuden menettäminen.

Tilanne on se, että suuri konsensus poliittisten toimijoiden joukossa on sitä mieltä, että homous on siinä mielessä erityistä ja erikoista, että se pitää nostaa ikään kuin jalustalle esimerkkinä vähemmistöstä, jonka oikeudet eivät toteudu, ja tälle vähemmistölle halutaa ajaa erivapauksia jopa uskonnonvapauden yli.

Uskonnollisella yhteisöllä kun on oikeus pitää kiinni omista säännöistään ja opeistaan, ja niiden käytännöt saavat olla ristiriidassa yleisten käsitysten kanssa. Näin siksi että kenelläkään ei ole pakko kuulua sellaiseen uskontoon, jonka opit ja käsitykset ovat omien näkemysten tai oikeuksien vastaisia. Uskonnonvapaus on ensisijassa oikeutta uskoa ja harjoittaa uskontoa. Jos jotakuta loukkaa se, että uskonto X ei hyväksy hänen mielipiteitään tai identiteettiään, se on voi voi, mutta asialle ei voi mitään.

Ja jotta tilanne olisi vielä kaksinaismoralistisempi, nämä vaatimuspaineet homoavioliiton hyväksynnästä kohdistuvat vain protestantteihin. Eipä ole isompaa hiostamista ja painetta vielä SeTa:n tai Vihreiden taholta alkanut ortodokseja tai katolisia vastaan, muslimeista puhumattakaan. Ai niin, melkein unohdin, että viimeksi mainittua uskontoa kohtaan ei voidakaan, sillä se olisi rasismia, vai miten se oli?

Politiikan puolella on myös voimakas konsensuksen ryhmäpaine asian suhteen. Tällä tarkoitan sitä, että kaikki puolueet Kristillisdemokraatteja ja Perussuomalaisia lukuun ottamatta kannattavat homoavioliittoja ja homojen adoptio-oikeutta, vaikkakin suurten puolueiden sisällä suhtautumisessa vallitsee ristiriitoja.

Homomaaninen ryhmäpaine ja paheksunta on voimakasta. Se fakta, että kaksi puoluetta ei laula yhdessä samassa fag-hag-kuorossa muiden kanssa, saa aikaan tekopyhää kauhistelua ja älämölöä muiden poliittisten toimijoiden keskuudessa. Konservatiivit, nuo patavanhoilliset fasisti-siat ja fossiloituneet homofoobiset dinosaurukset on pantava ruotuun.

Miksi?

Miksi kaikkien pitäisi alistua mielipide konsensukseen? Siksi, että muutkin tekevät niin? Siksi, että muuten joillain tulee paha mieli, yhyy?

Keskustelua hallitsee negatiivisen leiman saanut iskusana ja käsite; Homofobia. Ne jotka eivät hyväksy homoliittoja ja homojen adoptiota, ovat homofoobikkoja. Homofoobikko on ihminen, joka ei pidä homostelusta tai vieroksuu homoutta. Tällä logiikalla kai allekirjoittanut on myös hernekeittofoobikko, sortofoobikko ja väkivaltafoobikko, koska vieroksun myös näitä asioita, enkä pidä niistä.

SeTa:n mielestä homofoobikot ovat sairaita, ehkä jopa tärähtäneitä, ellei peräti hulluja. Heidät pitää parantaa, joidenkin mielestä vaikka pakolla. Homofobia katsotaan parantuneeksi vasta kun ihminen muuttaa mielipiteensä homomyönteiseksi. Homofoobikko on näemmä vähintään suvaitsematon ja kuulemma takapajuinen, vanhoillinen, ajastaan jälkeen jäänyt, ellei peräti iljettävä natsi tai fasisti. Miksi?

Homofobia iskusanana on siis syytös ajatus- tai mielipiderikoksesta. Onko niin, että homoyhteisö haluaa orwellilaisella meiningillä kostaa normivirtasille sen, että heitä 70-luvulla lain voimalla diagnosoitiin sairaiksi, ja ennen sitä myös rikollisiksi? Siksikö nyt niitä, jotka eivät homoutta hyväksy on syytä oikein leimata vähintään sairaiksi ellei jopa rikollisiksi?

Jotta logiikka oikein heittäisi häränpyllyä, niin samaan aikaan kun homofobia on suvaitsematonta ja sairasta, se on kuitenkin homoa! Homofobia on kuulemma piilo-homouden merkki [sic!]. Jos olet homofoobikko, olet siis varmasti homo, ja äitiski oli varmaan homo kun sua teki, niin kerta11!!

Nykyisin vallitsevan yhteikunnassa leviävän paradigman mukaan ihminen on homofoobi, ellei hän ole homofiili. Jos hän on homoboofi, hän on huono ihminen ja piilohomo. Jos hän on homofiili, hän on myös mahdollisesti homo. Että olemme ihan kaikki sitten homoja?

Onko ihminen siis ihmiselle homo?

Kaiken edellä kuvatun valossa voin vain todeta, että olen iloinen, että on olemassa vielä konservatiivinen, terve, vastavoima tälle vouhotukselle, ja taivaan kiitos Persuista ja Kristillisdemokraateista. Sillä niin kauan kuin terve konservatiivinen vastavoima on olemassa, ei tarvitse pelätä ääriliikkeiden ottavan ns. genreä haltuunsa.

Ääriliikkeistä puheen ollen, tiedättekö, mikä oli koko 1900-luvun poliittisesti kaikkein merkittävin, vaikutusvaltaisin, ja aikaansaavin homojen emansipaatioliikehdintä?

Ehei, on kyse ei ole mistään San Fransiscon hipeistä, vaan porukasta nimeltä Sturmabteilung eli natsipuolueen SA-joukot. Tämä militaristinen homoliike raivasi väkivallalla vastustajat, erityisesti vasemmiston, tieltään, ja nosti natsit valtaan, ja siten johdatti maailman toistaiseksi verisimpään sotaan.

Luonnollisestikaan nykyinen, hippiromantiikkaan ja pinkkeihin kalsareihin pukeutunut, homoseksuaalien emansipaatioliike ei halua muistella edeltäjäänsä. En kuitenkaan usko, että mikäli tämä vähemmistö pääsisi yhteiskunnassa dominoivaan asemaan, jälki olisi yhtään SA:n riehuntaan kauniimpaa tai rakentavampaa. Senverta fanaattista sakkia osa SeTa:nkin piireissä vaikuttavista tahoista on.



------------------
---------
-----

P.S. Sturmabteilung joutui kuitenkin homovihan uhriksi. SA-hajotettiin ja sen johtajat tapettiin Hitlerin ja natsijohtajien toimesta juuri joukkojen homoutta syynä käyttäen. Todellinen poliittinen syy tosin oli SA-johtaja Röhmerin hanke Hitlerin syrjäyttämiseksi. Hajotettuja SA-miehiä ei moneen vuoteen hyväksytty mihinkään, ja heistä uhkasi tulla yhteiskunnan hylkiötä. Natsien oli sen vuoksi pakko päästää heidät armeijaan, vaikka Wehrmacht ei millään olisi homoseksuaaleja riveihinsä sallinut. Hitlerin käskystä kuitenin noin 40 000 miestä, joista suuri osa homoja, siirrettiin eräänlaisena hyvityksenä armeijan riveihin, ettei heistä olisi tullut uhkaa Hitlerin vallalle.