Kuten tiedämme, iskivät Perussuomalaiset nuoret taannoin reiän poliittiseen mätäpaiseeseen vaatiessaan Suomesta virallisesti yksikielistä valtiota, jossa ruotsilla vähemmistökielenä olisi turvattu asema, mutta ei nykyisenkaltaista siirtomaa-ajalta periytyvää ylisuurta merkitystä maamme hallinnossa, koulutusjärjestelmässä ja kulttuurissa. RKP luonnollisesti vinkui kauhuissaan, että heitä vastaan on nousemassa kamala, nurkkakuntainen juntti-finjeevelien rasismi, vaikkei juuri nimenomaan RKP:llä todellakaan ole minkäänlaista moraalista varaa syyttää mitään muita tahoja rasismista.
Syyt ovat ilmeisiä, kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissani todennut. Lisäksi RKP ei ole vieläkään sanoutunut irti rotuteoreetikko, suomalaisvihaaja ja svekomaani Axel Olof Freudenthalista, vaan jatkaa jokavuotista hänen nimeään kantavan muistomitalin jakamista niille henkilöille, jotka ovat kunnostautuneet yhteiskunnallisessa toiminnassaan ruotsin kielen aseman puolustamisessa. Vaikka RKP on muka irtisanoutunut miehen avoimesta rasismista ja kunnioittaa häntä vain "kulttuuristen ja poliittisten ansioiden takia", on tilanne verrannollinen siihen jos Saksassa olisi edelleenkin kansallissosialistinen puolue, joka jakaisi vuosittain Adolf Hitler -muistomitaleita, mutta selittelisi olevansa irtisanoutunut Hitlerin rotuopeista.
Mutta itse varsinainen suuri ja vaiettu yhteiskunnallisten suhteiden tulehtunut mätäpaiseen ydin on karjalaiskysymys: Suomen valtion ja ruotsinkielisen väestön suhtautuminen karjalaisiin evakoihin ja siirtokarjalaiseen väestöön viime sotien aikana ja niiden jälkeen, sekä karjalankielen asemaan Suomessa.
Vaikka viime sodista ja karjalaisevakkojen sekä siirtokarjalaisen väestön asuttamisesta on kulunut kohta jo 70 vuotta, maassamme edelleen vaietaan, että erityisesti ruotsinkielinen väestö ei hyväksynyt evakkoja, eikä karjalaisia. Ei varsinkaan omille asuinalueilleen. Vieläkin kuulee vanhojen ihmisten suusta ja eri mielipidepalstojen kirjotuksissa eläviä muistoja siitä, miten tylysti evakkoja kohdeltiin erityisesti Pohjanmaalla, melkein kuin vihollisia, ja ryssittely oli yleistä. Sotien jälkeen siirtokarjalaisia kohdeltiin avoimesti toisen luokan kansalaisina, eikä ruotsinkielinen väestö hyväksynyt heidän asuttamistaan kuntiin, joissa ruotsi oli enemmistökieli, ja jopa kaksikielisiin kuntiinkin heitä otettiin hyvin nihkeästi ja vasta tapauskohtaisen harkinnan jälkeen. Karjalaiset koettiin uhkaksi ruotsin kielen asemalle ja ruotsalaiselle kulttuurille Suomessa. Erityisellä lailla ruotsinkieliset alueet rajattiin täysin karjalaisten asuttamisen ulkopuolelle.
Ja silti, kaiken tämän jälkeen ministeri Astrid Throrsilla on otsaa vaatia röyhkeästi, että maamme kunnat (luonnollisesti ilmeisesti lähinnä suomenkieliset) pitäisi pakottaa vastaanottamaan pakolaisia, vastoin kuntien omia päätöksiä ja kuntien omalla kustannuksella ilman valtion tukea! Mistä rahat? Ilmeisesti terveydenhuollosta ja sivistystoimesta? Ainahan voi säästää vaikka sikainfluenssa-rokotteista ettei vain "maamme asema YK:ssa" ja Hazardi-Asteroidin mielenrauha järkkyisi! Toimittaja Jaajo Linnonmaa sanoikin osuvasti taannoin radiossa, että "Thors on kumartaen rähmällään YK:hon päin ja on kääntänyt suomenruotsalaisen ahterinsa sille kansalle, joka muun muassa maksaa hänen palkkansa". Tanten Astrid voisikin ensin edes ottaa pois ne A. Freudenthalin luut, jotka ovat syvällä ja poikittain hänen rektumissaan, ennenkuin uudestaan näyttää persettään Suomen kansalle ja alkaa laukomaan mitään vastaavia järjettömyyksiä.
Karjalan kielen asema Suomessa
Suomen valtiovallallakin on häpeätahroja suhtautumisessaan karjalaisiin. Yksi suurimmista on karjalan kielen (Itä-Karjala asema maassamme. Karjalan kielen asema on kehittynyt seuraavasti: Vielä 1950-luvulla maailmassa oli noin 300 000 äidinkielenään karjalaa puhuvaa ihmistä, joista vähän yli 40 000 Suomessa ja loput Neuvostoliitossa. Tänään kielen puhujia on enää noin 100 000, joista Suomessa vain viitisen tuhatta. Mitä tapahtui?
Syitä on monia. Sotien aikana, jolloin suuri osa Itä-Karjalaa oli Suomen miehittämä. Tuolloin vallinneeseen Suur-Suomi -ajatteluun karjalan kieli ei oikein sopinut; kieli haluttiin nähdä lähinnä kansallisromanttisena jäänteenä, eikä sitä nähty tarpeelliseksi kehittää. Sotien jälkeen kieli oli Suomessa tabu, jonka olemassaoloa ei haluttu tunnustaa tai korostaa. Kieltä ei opetettu, ja kouluissa pyrittiin suomalaistamaan karjalankieliset lapset. Kielen puhuminen kouluissa oli kiellettyä ja jopa rangaistavaa. Asiaan vaikutti myös suomettuminen ja Neuvostoliiton suhde, joka painoi koko Karjala-teeman pois julkisesta keskustelusta. Karjalaiset oppivat itsesensuuriin, ja kieltä ei opetettu lapsille, sitä puhuttiin vain vanhemman väen kanssa. Kielen puhujien määrä tippui nopeasti, alle viiteen tuhanteen vain kahdessa sukupolvessa.
Vaikka Euroopan Neuvoston vähemmistökansojen kieliä ja kulttuureja koskeva suojelusopimus, jonka Suomikin on allekirjoittanut, velvoittaisi maatamme huolehtimaan kaikkien sellaisten vähemmistökansojen kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien toteutumisesta, joiden kieltä on puhuttu maassa vähintään 100 vuotta, niin kieli, jota on maassamme puhuttu yli 1200 vuotta, aina 800-luvulta alkaen, ja joka sai ensimmäisen kirjallisen ilmiasunsa jo 900-1200-luvuilla, on uhanalainen ja vailla vähemmistöasemaa. Samaan aikaan vähemmistöasema on kyllä annettu vasta tulleille kielille, kuten somalille.
Minä olen siinä joukossa, joka vaatii Suomen valtiovaltaa tunnustamaan karjalan kielen viralliseksi vähemmistökieleksi. Kielen opetusta on lisättävä kouluissa, ja tarjottava karjalankielistä alkeisopetusta päiväkodeissa sitä haluavien perheiden lapsille.
---------------
Edit 27.11. Hyviä uutisia! Karjalan kieli on saanut kansallisen virallisen vähemmistökielen aseman Suomessa, vihdoin ja viimein!
3 kommenttia:
En kyllä nähnyt missään kommenttia jonka mukaan Thors haluaisi velvoittaa nimenomaan suomenkieliset kunnat ottamaan pakolaisia. Ankkalammikkoon kuuluvissa kunnissa on jo kaksi pakolaiskeskusta, Oravaisissa ja Pedersöressä. Lisäksi tein nopean laskelman Wikipedian väestöprosenttien perusteella jonka mukaan ruotsinkielis-enemmistöisissä kunnissa on 2,3% väestöstä muita kuin suomen- tai ruotsinkielisiä, verrattuna koko maan kolmeen prosenttiin - mutta tässä kannattaa ottaa huomioon että suurin osa ruotsinkielisen alueen kunnista on maalaiskuntia ja pikkukaupunkeja, jotka ovat yleensäkin ottaen vähemmän ei-kansalliskielisiä kuin suurkaupungit, sekä suomen- että ruotsinkielisellä aluella. En siis näe syytä väittää että ruotsinkielinen Suomi olisi ulkomaalaistunut tässä vaiheessa erityisesti vähemmän kuin suomenkielinen, tai että voitaisiin olettaa että Thorsin esitys olisi joku omituinen keino rangaista Suomea.
Yhtenä syynä karjalan kielen katoamiseen on se, että se vaan niin samankaltainen kieli Suomen kanssa.
Mie ite oon Tuupovuarast kotosi. Mie ossoon viel murretta puhhuu ja murretta ymmärttee. Karjalan kieltä mie ossoon kans kuunnella ja ymmärttee aikasta hyvin. En ehkä virhheetä, mutta hyvin tuun juttuun kuitennii. Karjalaiset kirjottaa tekstisä aika er laila, mutta puhe kuulosttaapi tarppeeks samale.
Karjalan evakot sulautui helposti Itä-Suomeen. Ei heidän kielensä sentään niin paljon täkäläisestä murteesta poikennut. Koulu ja media on kuitenkin tappaneet niin murteet kuin Karjalan kielenkin. Nykyisessä yhteiskunnassa väki muuttaa ahkeraan paikasta toiseen. Kaikki puhuu kirjakieltä. Murteella puhujaa pidetään vähän yksinkertaisena.
Lähetä kommentti