Keskustan kannatuksen uskonnollisuudesta ja vahvuudesta

Kuten jo olemme uutisista kuulleet, on Keskustan kannatus tippunut suhteellisen rajusti, ja Perussuomalaisten vastaavasti noussut:

"Keskustan kannatus on laskenut roimasti toukokuussa. YLE Uutisten Taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä keskustaa kannattaa nyt 18,6 prosenttia vastaajista. Laskua huhtikuusta on peräti kaksi prosenttiyksikköä.

Kokoomus on yhä suurin puolue 23 prosentin kannatuksella. SDP:tä puolestaan kannatti 21,3 prosenttia vastanneista.

Perussuomalaisten kannatus on noussut lähes kahdella prosenttiyksiköllä 9,6 prosenttiin. Hallituspuolue vihreiden kannatus oli 10,3 prosenttia, eli samalla tasolla kuin huhtikuussa."

On varsin oireellista, että vaadittiin niinkin kovat paukut, kuin Kreikan miljarditukipaketti ja perikepulainen ydinvoimakepulointi, ennenkuin Keskustan syvissä riveissä alkoi tulla kunnon murtumaa. Vastaavasti on oireellista, että Kreikan tukipakettikohun yhteydessä eniten asialla "populisoinut" ja esillä ollut SDP junnaa kannatuksessa paikallaan.

SDP:n osalta kyse on uskottavuudesta - jopa omat kannattajat pitävät puoluejohdon "takinkääntöä" niin maahanmuuttokysymyksessä kuin joissain yksittäisissä EU-kysymyksissä vain paniikkiliikkeenä, jolla koitetaan estää kannatuksen mureneminen. Ja sellaistahan se on ollutkin.

Tässä blogikirjoituksessa haluan kuitenkin keskittyä Keskustan kannatuksen analysointiin. Ellei tuntisi keskustalaisuuden ja uskonnollisten liikkeiden yhteistä kannattajataustaa, olisi ihmeellistä, että keskustan kannatus on tippunut vain kaksi prosenttia.

Keskustalaisuus on maaseutuväelle äidinmaidossa imetty uskonasia. Keskustalainen on niin lojaali, että hän äänestää isiltä perittyä puoluekantaansa vaikka hampaat irvessä, ja vaikka Keskustan puoluejohto kusisi hänen naamalleen. Näinhän on monta kertaa käynyt. On vaikea kuvitella toista puoluetta, joka olisi pystynyt niin monta kertaa veretseisauttavalla tyrmistyksellä pettämään omat kannattajansa, ja silti pitämään heidän kannatuksensa.

Perikeskustalainen mieluummin jättää kokonaan äänestämättä, kuin äänestäisi jotain muuta puoluetta kuin Keskustaa. Senkin hän tekee sydänverta itkien. Syy tähän on varsin yleisesti tiedossa, mutta vähän mediassa analysoitu. Keskustalaisuus on poliittis-uskonnollinen liike. Asiasta kiinnostuneita suosittelen tutustumaan Fil. tri. Matti Kyllösen lähes tuhatsivuiseen väitöskirjaan, joka käsittelee Pohjois-Suomalaisten herätysliikkeiden ja puolueiden kytköksiä viimeisten yli sadan vuoden ajalta.

Alkiolaiseen ideaaliin kuului, että ihminen saisi kaiken tarvitsemansa, niin poliittisesti, sosiaalisesti, sivistyksellisesti kuin uskonnollisesti mahdollisimman "yhdeltä luukulta". Tämä johti jo tuolloin herätyskristillisyyden ja puoluepolitiikan jonkinasteiseen lukkarinrakkauteen. 1800-luvulla maaseutuväki kannatti Suomalaista puoluetta, sittemmin vanhasuomalasia, mutta 1900-luvun alussa puoluekenttä hajosi, ja silloin vasta perustettu Maalaisliitto onnistui vakiinnuttamaan asemansa Suomalaisen puolueen seuraajana maaseudun väestön keskuudessa.

Monille - erityisesti pohjoissuomalaisille - keskustalaisille Keskustapuolueen kannattaminen on sydämenasia, josta on tullut osa omaa identiteettiä ja maailmankuvaa hyvin vahvasti. Asiaan liittyy uskonnollinen herätysliikekytkös. Vanhoillis-lestadiolaisuuden piirissä Keskustan äänestämisessä on ollut, ja joissain paikoin on edelleen, kyse elämän ja kuoleman kysymyksestä, taivaasta ja helvetistä. Osa liikkeen jäsenistä toki äänestää ja tukee myös Kokoomusta, mutta tätä sallittiin menneinä vuosikymmeninä lähinnä vain sen vuoksi, että Rauhanyhdistysten piirissä oli pieni poliittinen mutta vaikutusvaltainen joukko varakkaita, Kokoomusta mutta myös rauhanyhdistyksiä, tukevia maanviljelijöitä.

Suurin peikko oli kuitenkin kommunismi, jonka varjolla alettiin pitää katrasta ruodussa. 70-luvulla seuroissa peloteltiin ihmisiä, että SMP on sosialistien puolue, ja kuka ikinä äänestää vasemmistoa tai SMP:tä, erotetaan herätysliikkeen piiristä eli "Jumalan valtakunnasta", ja ellei tee parannusta eli palaa Keskustan riveihin, joutuu helvettiin. Jos joku vanhoillinen liittyi SMP:hen, hänet erotettiin Rauhanyhdistyksestä, herätysliikkeen piiristä, ja julistettiin perisyntiseksi.

Tällaisia ihmisiä oli paljon. Kymmenissä lasketaan niiden ihmisten määrä pelkästään keskisellä Pohjois-Pohjanmaalla, jotka poliittisista syistä julistettiin "spitaalisiksi". He menettivät yhteyden entisiin ystäviinsä, sukulaisiinsa, ja jopa perheenjäseniinsä. Niin kova oli RY-vatikaanin kirkonkirous, että jopa itsemurhiin asti ihmisparkoja ajettiin.

Eikä näitä sotkuja ole selvitelty vielä tänäkään päivänä. Viime eduskuntavaalien alla pelko Keskustan persiissä oli niin kova, että äänenpainot kovenivat taas. Esim. Lumijoella kertoi eräs kuulija Rauhanyhdistyksen seuroissa saarnatun, että Perussuomalaiset ovat kadotettu puolue, ja joka äänestää Perussuomalaisia, joutuu helvettiin. Kertoipa eräs toinen ystäväni, että hänen entisellä kotipaikkakunnallaan ei kannattanut mainostaa olevansa perussuoamalaisten jäsen, koska muuten ei olisi ollut enää turvallista liikkua yksin iltaisin kylänraitilla.

Moni harras katolilainen kritisoi äänekkäästi kirkkoaan, mutta käy silti kiltisti ripillä ja messussa, eikä uskalla kääntää selkäänsä kirkolle. Keskustalaisuudessa on paljon samaa. Erityisesti herätysliikkeiden piirissä tämä puolueuskollisuus on lisäksi iskostettu selkärankoihin uskonnollisen perinteen ja, kuten edellä mainitsemani esimerkit osoittavat, joillain seuduilla myös painostuksen ja välillä suorastaan terrorin keinoin. Nykyään onneksi vanhat muurit murtuilevat. Enää vastaava painostus ja poliittinen terrori kuin vielä 70-luvulla ei ole vastaavassa mitassa mahdollista, ja esimerkiksi viime eduskuntavaaleissa jopa vanhoillisten piirissä oli siirtymää äänestettäessä mm. Kokoomuksen suuntaan.

Ja vanha - mutta vanhoillislestadiolaisten piirissä häveliäästi vaiettu - totuus on, että joillain Pohjois-Pohjanmaan paikkakunnilla on VL:ien piirissäkin äänestetty vasemmistoa. Korpikommunismi ja herätyskristillisyys synnyttivät poikkeavia uskonnollis-poliittisia muotoja. Koilismaalta ja Kainuusta löytyy esimerkkejä taloista, joiden seinillä koreili yhtä aikaa sekä Marxin että Jeesuksen kuvat - Löytyypä taloja, joissa muutoin pidettiin seinällä Hyvän Paimenen taulua, mutta vappuna nostettiin Stalin esiin.

Nykyaikana onneksi painostuksen muurit murtuilevat. Esimerkkeinä mainittakoon, että esim. allekirjoittaneen ja kahden muunkin Oulun läänin persuehdokkaan kannattajia oli viime vaalien aikaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen piiristä.

Uskonnollisen liikkeen ja poliittisen puolueen sekoittuminen ei rajoitu vain Rauhanyhdistysten piireihin, sillä toinen vahva Keskustan uskonnollinen tukijalka on Herännäisyys. Sen piirissä politiikkaa ei kuitenkaan ole yhtä kovalla kädellä sekoitettu osaksi uskonnollisen liikkeen poliittista identiteettiä, mistä syystä myöskään ei voida sanoa, toisin kuin Vanhoillislestadiolaisista, että 4/5 herännäisistä äänestäisi keskustaa. Kaupunkeihin muutettuaan toisen ja kolmannen polven herännäiset eivät enää ole kokeneet samaa lojaliteettia Keskustaa kohtaan kuin mitä heidän vanhempansa tunsivat Maalaisliittoa kohtaan.

Myöskin Kristillisdemokraattien kohdalla on vahva kytkös herätysliikkeen jäsenyyden ja puolueen äänestämisen välillä. Tähän liittyy myös yksi kristillisen poliittisen konservatismin suuri jakolinja Suomessa.  KD:n olemassaolo kilpailevana konservatiivipuolueena on epämukava asia Keskustalais-lestadiolaiselle akselille. Hyvin pieni vähemmistö omasta katraasta kun on antanut pitkään äänensä heille, tosin mainostamatta sitä isoon ääneen.

Entä jos Keskustan rivien hajotessa tämä KD:tä äänestävien määrä kasvaa? Näin varsinkin kun Keskusta on arvoliberalisoitumassa kovaa vauhtia. Ongelman ydin Rauhanyhdistyksille tässä on se, että perinteisesti Kristillisdemokraatit on nähty vanhoillislestadiolaisissa piireissä "harhaoppisten" eli toisten herätysliikkeiden puolueena, jota "oikeiden uskovaisten" tuli siksi kartaa (Tämän huomasin itse suhtautumistavoissa ollessani vielä Kristillisdemokraattien jäsen ja toimiessani KD-nuorten Oulun piirin hallituksessa 2000-luvun alkupuolella).

Vanhoillislestadiolaisia on paljon, varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla. Virallisesti jäsenistössä on noin 100 000 henkeä, mutta kaiken kaikkiaan liikkeen piirissä on noin 300 000 suomalaista. Ja kun mukaan lasketaan toinen ja kolmas sukupolvi, jne., on laskettu, että ilman heitä ja heidän syntyvyyttään viimeisten sadan vuoden ajalta, koko Pohjois-Pohjanmaan väkiluku olisi vain noin 55 000 henkeä. Kun ottaa sitten huomioon, että Maalaisliiton ja sittemmin Keskustan äänestäminen tulee kodin perintönä, niin alkaa ymmärtämään puolueen kannatuksen vahvuutta.

Keskustan kannatus on ollut alimmillaan Väyrysen ollessa puheenjohtaja, jolloin se tippui 17%:n pintaan. Todellinen kipuraja, jota alemmas kannatus ei voi tippua ilman että merkittävä osa puolueen uskonnollista kannattajakuntaa ja vanhempia kannattaja sukupolvia joko äänestäisi jotain muuta puoluetta tai todennäköisemmin jättäisi äänestämättä, on kuitenkin noin 14-15%:n pinnassa. Tästä syystä Keskusta tulee pysymään aina ns. kolmen suuren joukossa, ellei jokin pienemmistä puolueista pääse noiden kannatuslukemien yläpuolelle, tai Suomeen tule kaksipuoluejärjestelmää, mikä sekin on EU:n politiikan myötä mahdollista.

Vedenjakaja lienee kuitenkin alkavan vuosikymmenen kehitys. Ensi, ja sitä seuraavissa vaaleissa nähdään, ketkä Keskustalaisista äänestävät puoluettaan poliittisista syistä, ja ketkä uskonnon vuoksi. On nimittäin vaikea kuvitella, että maaseudun vanhoillislestadiolainen suostuu enää äänestämään piakkoin arvoliberaalia city-puoluetta, ellei hän tosissaan usko joutuvansa muutoin helvettiin.

Usko, uskonto ja politiikka olisi syytä oikeasti erottaa vihdoin viimein myös maaseudun pienissä Rauhanyhdistyksissä.


P.S. Koska kuitenkin elän Pohjois-Pohjanmaalla ja noin joka neljäs Oululainenkin on vanhoillislestadiolainen, ilmoitettakoon varmuuden varalta, että en halua kirjoituksellani kaivaa verta nenästäni ;)