maanantai 7. syyskuuta 2009

Suomen kohtalo sinetöity - Itämeren kaasuputki liittää Suomen Venäjän etupiiriin

Viime päivinä sekä Tuulikki Ukkola että Erkki Toivanen ovat rohjenneet avata suunsa siitä väistämättömästä kehityssuunnasta, johon Itämeren kaasuputki Suomea vie. Molemmat ovat allekirjoittaneen tavoin oivaltaneet kaasuputken geo- ja turvallisuuspoliittisen merkityksen, kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, mm. viime talvena.

Itämeren kaasuputki on hanke, jossa tiivistyy koko läntisen Euraasian geopoliittinen ilmastonmuutos. Se muuttaa vääjäämättömällä tavalla koko Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Putken valmistumisen jälkeen Suomi nimittäin kuuluu taas vähintään yhtä tiukasti Venäjän etupiiriin kuin Neuvostoliiton aikoina. Itämeren kaasuputki on Suomen kannalta mitä suurimmassa määrin turvallisuuspoliittinen hanke, vaikka valtiojohtomme ei sitä uskallakaan ääneen sanoa. Ukkola toteaakin osuvasti:

"Suomi on jälleen rähmällään suuren ja mahtavan naapurin edessä. Niin presidentti, pääministeri kuin koko hallituskin kumartavat itään kaasuputki kaulassa. Kukaan ei uskalla sanoa, että kaasuputki on turvallisuusuhka, onhan Venäjä ilmoittanut, että heidän pohjoisen laivastonsa tehtävänä on valvoa putken turvallisuutta. [...]

Aivan hiljattain niin presidentti kuin pääministerikin tapasivat Putinin, Venäjän todellisen johtajan. Mitä Putin vaati Suomelta? Mitä johtajamme lupasivat Putinille? Joka tapauksessa Suomi nöyrtyi ja hallitus kiirehtii antamaan kaasuputkiluvan ennen ympäristöviranomaisten selvityksen valmistumista. [...]

Mitä Venäjä tarkoittaa putken sotilaallisella valvonnalla?

Merkitseekö tämä sitä, että Venäjä aikoo vaatia Suomelta tukikohtaa kaasuputkea turvaamaan tuleville sotalaivoille?"

Ukkola on oikeilla jäljillä. Kaasuputkesta tulee Venäjälle ensiarvoisen tärkeä energianvientiväylä Saksaan ja Länsi-Eurooppaan, ja siksi sen "turvaaminen" tulee olemaan Venäjälle yksi maan tärkeimmistä turvallisuuspoliittisista prioriteeteista Itämerellä.

Toivanen vuorostaan valottaa Vladimin Prohanovin sanoin osuvasti itänaapurissamme vallitsevaa ajattelutapaa ja tavoitteita:

"”Venäjän kolmas imperiumi, Romanovien valtakausi, kesti 300 vuotta kunnes sortui 1917 liberaalien arvojen päästyä jälleen kerran voitolle”, kirjoittaa Prohanov 2008. ”Stalin nosti Venäjän kuilusta johon liberaalit olivat maan syösseet ja rakensi uuden imperiumin verellä ja teräksellä. Niin syntyi Venäjän neljäs imperiumi, kunnes liberalismin iskut murskasivat sen 1990-luvun alussa”. Prohanovin silmissä Gorbatshov ja Jeltsin olivat maanpettureita, jotka möivät imperiumin lännen liberaaleille. Hän jatkaa: ”Vuosisadan vaihtuessa päätettiin vihdoin hylätä kuolleena syntynyt ajatus kansallisvaltiosta. Tshetshenian toisen sodan jälkeen Venäjän imperiumi alkoi toipua Vladimir Putinin johdolla. Etelä-Ossetian vapautussodan (Georgian sodan 2008) jälkeen Venäjä osoitti olevansa valmis palauttamaan valtaansa ne alueet, joilta sen oli ollut väistyttävä heikkoutensa vuosina”.

Itse kukin voi antaa noille ajatuksille arvon jonka katsoo niiden ansaitsevan, mutta ne tuovat mieleen Vladimir Putinin sanat viisi vuotta sitten, kun hän kutsui Neuvostoliiton romahdusta ”1900-luvun suurimmaksi historialliseksi katastrofiksi” ja onnitteli maanmiehiään siitä, että heidän oli ”onnistunut säilyttää, kaikista vaikeuksista huolimatta, identiteettinsä ytimessä olennaisin siitä jättiläisestä, joka oli Neuvostoliitto”.

Niin ikään viisi vuotta sitten Nezavisimaja Gazetassa ilmaistiin jokseenkin suorin sanoin Venäjän energiapolitiikan tavoitteet: ”Länsimaiden riippuvuus Venäjän energiasta kasvaa kaiken aikaa, kunnes ne tulevat lopulta tilanteeseen, jossa niiden on hyväksyttävä Venäjän kasvava sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla alueilla”. Viime vuonna samassa ”itsenäiseksi” itseään kutsuvassa lehdessä mentiin pitemmälle: ”Euroopan Unionin ja Venäjän liitto, johon liitettäisiin Kaspianmeren rantavaltiot, voisi lopulta taata, että Yhdysvallat menettää suurpoliittisen asemansa”. [...]

Toivanen tekee myös huomion, jonka pitäisi olla ilmiselvä kaikille:

Vaikka Venäjä luopuisikin imperiaalisista hankkeistaan, olemmeko tulleet kyllin selvästi ajatelleeksi Itämeren tulevaisuutta ”Rauhan Merenä”, jos putkihanke toteutuu? Kun Venäjän laivasto partioi Gotlannin vesillä, ruotsalaiset alkanevat vaatia hallitustaan liittämään puolustuskykynsä riisuneen maan Natoon Baltian ja Puolan rinnalle. Entä Suomi? Jättäydymmekö ainoana rantavaltiona Venäjän vaikutuspiiriin?"

Vastaus viimeiseen kysymyksen on: Kyllä jää. Suomella ei putken valmistumisen jälkeen ole enää varaa liittyä NATOon. Jos sitä yrittäisimme, edessämme olisi Georgian kohtalo. Näin siksi, että viimeistään silloin, saatika jo nyt, Venäjän on pakko muuttuneen geopoliittisen tilanteen vuoksi varmistaa, että NATO ei laajene enää Itämerellä. Putki siis lisää jännitystä ja konfliktin uhkaa, ja saa aikaan sen, että Venäjällä on oikeutettu tarve operoida sotilaallisesti NATOoon kuuluvien Baltian maiden selustassa Itämerellä.

Suomen kohtalo näyttää olevan sinetöity: Eurooppalaisista suurvalloista vain Saksalla olisi geopoliittinen intressi puolustaa Suomea mahdollista Venäjän agressiota vastaan, jos se olisi vahva ja jos se olisi Venäjän vastustaja. Saksa on kuitenkin sotilaallisesti heikko ja on valinnut strategisen liittolaisuuden Venäjän kanssa. Saksa haluaa kaasua yhtä kovasti kuin Venäjä haluaa myydä sitä. Näin ollen Suomella ei ole varaa vastustaa kaasuputkea ja joutua kahden jättiläisen puristukseen. Kohtalomme on joutua Venäjän-Saksan taloudellis-poliittisen liiton osaseksi, eli Venäjän etupiiriin, halusimme niin eli emme. Nato-juna meni jo ajat sitten.

1 kommentti:

Vasarahammer kirjoitti...

NATO-juna lähti asemalta jo silloin, kun venäläiset "vapauttivat" Etelä-Ossetian.

Kirjoitin reilu vuosi sitten tämän jutun, joka edelleen on ajankohtainen. Silloin sanoin:

"... Kaasuputki on mitä suurimmassa määrin ulkopoliittinen hanke, ja suuri turvallisuusriski Suomelle ja kaikille Itämeren rantavaltioille. Kaasuputken vetäminen Suomenlahden pohjalle tarkoittaa ilman muuta Venäjän lisääntyvää kiinnostusta Suomen ja Viron väliselle merialueelle. Lipposen tehtävänä on vähätellä tätä tosiseikkaa ja edistää kaasuputken ympäristöluvan käsittelyä valtionhallinnossa.

Lipposen ja Halosen linjan luonnollisena seurauksena voidaan myös pitää Suomen ”NATO-optiota”, joka ei todellisuudessa ole mikään optio vaan osoitus päättämättömyydestä. Georgian kriisi lyhentää ikävällä tavalla NATO-option juoksuaikaa ja tekee Lipposen roolista kaasuputkimiehenä maanpetturuuteen rinnastettavaa toimintaa, jossa haisee korruptio."