YK:n turvallisuusneuvoston julkilausuma ja Syyrian myöntyminen siihen ovat Syyrian kriisin suhteen eräänlainen vedenjakaja, sillä yhtenäisen linjan syntyminen YK:ssa merkitsee Venäjän (ja Kiinan) onnistuneen patoamaan lännen tukeman arabikevään etenemisen Syyriassa ainakin toistaiseksi. Mitä siis on tapahtunut?
Venäjä onnistui estämään lännen pyrkimykset päästä Damaskokseen sen ohi ja näin toistaiseksi pysäyttämään myös yritykset napata Syyria pois Venäjän leiristä. Venäjä on nyt ehdoton avainpelaaja Syyrian tulevaisuudesta neuvoteltaessa. Tähän tilanteeseen länsivallat eivät olisi halunneet joutua. Asiaan liittyy Vladimir Putinin nousu uudestaan (myös virallisesti) Venäjän johtajaksi ja maan etupiiripolitiikan vahvistuminen entisestään.
Se, mitä länsi ei ehkä osaa odottaa tai mitä se pelkää, on kuitenkin arabikevään suunnan muuttuminen, mitä olen veikkaillut parissa aiemmassa kirjoituksessani. Kuten olen kertonut (lähteitä lainaten), läntisessä Lähi-idässä sekä Libyassa on nyt paljon NATO-maiden ja Persian lahden maiden tukemia (ja jopa aseistamia) alqaidalaisia ja muita uskonsotureita, jotka Syyrian tilanteen kehityksestä riippuen, voivat joko jatkaa Syyrian epävakauttamispyrkimyksiä, tai valita toisen tien; siirtyä ahdistelemaan Jordanian, Egyptin, Saudi-Arabian ja Pohjois-Afrikan maiden hallituksia (kuten Malin tapaus osoittaa). Jos niin käy, niin Washingtonissa ihmetellään kai, että ”Eihän tässä näin pitänyt käydä!”. Entäpä jos arabikevät (tai siis islamistien talvi) alkaakin kaataa länsimielisiä hallituksia alueella, jolla lännen intressit on muutenkin haastettu Venäjä ja Kiinan vaikutusvallan kasvun myötä.
Tätä silmällä pitäen, sekä USA:n intressejä vasten peilaten, ymmärrämme Hillary Clintonin varsin happaman asenteen Syyriaa kohtaan Assadin hallinnon ilmoitettua, että se hyväksyy YK:n rauhan suunnitelman. Assadin hallinnon piti (pitää) kaatua. Se oli (on) Washingtonin tavoite. Nimittäin se, että YK:n julkilausuman alussa vahvistetaan turvallisuusneuvoston “vahva sitoutuminen” Syyrian suvereeniuteen, itsenäisyyteen, yhtenäisyyteen ja alueelliseen koossapysymiseen, on Venäjän ja Kiinan selkävoitto lännen tavoitteista. Tämä tarkoittaa, että toisin kuin Libyan kohdalla, länsivallat eivät lähde soitellen sotimaan Syyriaan (varsinkaan kun jäivät jo kiinni sen sisäisiin asioihin sekaantumisesta), eivätkä enää pyri aseellisesti kaadattamaan Assadia. Sen sijaan koitetaan rauhanomaista tietä, eli vaaditaan oppositiolle poliittisia vapauksia ja oikeuksia, jne.
Saatuaan lännen yhteistyöhön ja annettuaan sille joitain diplomaattisia myönnytyksiä, Venäjä on siis rauhoittamassa tilannetta, sillä välin kun Putin odottelee virallista valtaan astumistaan (7. huhtikuuta). Kulissien takana Venäjä kuitenkin pyrkii ohjaamaan Syyriaa siten, että maassa saataisiin aikaan rauhanomainen vallanvaihdos, ilman että Venäjän intressit vaarantuvat. Eli kuten olen aiemmin kirjoittanut, Venäjä on tarvittaessa -kovalla hinnalla- valmis luopumaan Assadista, mutta ei halua Syyrian tippuvan - ainakaan täysin - lännen syliin.
Lupaavaa Venäjän intressien kannalta onkin, että Syyrian oppositio on hajonnut, eikä se ole pystynyt luomaan yhteistä neuvotteluelintä. Syynä on se, että osa oppositiosta on vain lännen ja naapurivaltioiden tukemia ryhmittymiä, mikä ärsyttää Syyrian kotoperäistä oppositiota (vastattain myös osa ”vapaan Syyrian armeijan” upseereista jätti asemansa samasta syystä). Kuvaavaa onkin, että juuri lännen tukema oppositio julisti uutislähetyksessä edustavansa ”koko Syyrian kansaa”. Jos lännen leivissä ei ole kuin osa oppositiosta, Venäjä voi alkaakin neuvotella sen toisen puolen kanssa…
Eli kun edellisessä kirjoituksessani maalailin Syyrian tulevaisuudelle kolme eri vaihtoehtoa, on siis neljäskin, Venäjä suostuu vallanvaihtoon Syyriassa (shiialaisen ja avoimesti Iranin kanssa liittoutuneen hallinnon syrjäyttäminen), mutta pitää kiinni siitä, että uusi(kin) hallinto nojaa turvallisuuspoliittisesti Moskovaan ja Venäjän tukikohdat sekä kaupalliset edut alueella turvataan. Ottaen huomioon, että Iran on Venäjälle strategisesti ja geopoliittisesti paljon Syyriaa merkityksellisempi, on kuitenkin selvää, ettei Venäjä ala ainakaan suoraan dissaamaan Irania asiassa.
Syyrian tilanne on kuitenkin kaikkea muuta kuin vakaa, mutta ainakaan vain lännen tuella valta ei maassa vaihdu. Veikkaan, että ellei länsi saa aikaan sisältä kumpuavaa rauhanomaista poliittista muutosta Syyriassa (sen jälkeen kun rauhasuunnitelman on pantu täytäntöön), se joutuu vain nielemään tappionsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti