Vastavallakumous Venäjällä - Toistaako kehitys 30-luvun alun Saksan mallia?

Venäjällä kuohuu taas, eikä mikään ihme, sillä maassa on paljon sisäisiä uudistuspaineita samaan aikaan kun hallinnon liikkumavara on kaventunut ja ulkomainen painostus lisääntynyt. Tutkija Arto luukkanen vertaa tilannetta Euroopan tilaan 90-luvun alussa, värivallankumousten lähtötilanteeseen ja hetkeen ennen Ceaucescun vallan murtumista Romaniassa 1989.

Länsi odottaa kieli pitkällä toiveikkaana, että Venäjän nykyhallinto antaa periksi ja kaatuu, sillä se vastaisi hyvin pitkälti länsivaltojen toiveita Venäjän suhteen. Toivotaan sekurokratian ja lännen intressejä vastustavien vanhojen valtaklikkien romahtamista ja läntisen pääoman ylivallan palaamista Venäjälle. Länsi haluaa Venäjän palaavan toisaalta takaisin 90-luvulle, takaisin demokratisoitumiskehitykseen, mutta tässä on ristiriita, sillä osin kuitenkin sen talouden toivotaan kasvavan ja yhteiskunnallisten olojen pian vakautuvan.

Tai näin ainakin virallisesti, sillä olennaista on, että länsivallat toivovat Venäjän imperimin uudelleenelpymisen loppumista, maan luopuvan supervalta-asemansa palauttamispyrkimyksistä, lopettavan sotilaallisen varustautumisen ja maan vahvan aseman lännelle muodostaman haasteen eli uhan loppumista.

Lisäksi, vaikkei sitä ääneen sanota, Atlantin takana toivotaan vieläkin - Vaikka Bushin hallinto on jo väistynyt - mielellään Venäjän hajoamista pienempiin, helpommin käsiteltäviin osiin, joita on helpompi hallita ulkoapäin. Tähän pyrittiin 90-luvulla, ja siinä melkein onnistuttiin. Jos turvallisuuspalvelu Putinin johdolla ei olisi tehnyt Jeltsinille "tarjousta josta ei voi kieltäytyä" ja ottanut maata komentoonsa, Venäjä olisi luhistunut. Se oli lännen tavoite, ja sitä länsi suoraan sanottuna haluaisi vieläkin, jos vain voisi. Vähintäänkin länsi haluaa tehdä Venäjälle, kuten seteki Kiinalle 1800-luvulla; taloudellinen kolonisaatio ja vaarattomaksi tekeminen vaikkei maata onnistuttaisikaan varsinaisesti pilkkomaan.

On melko selvää, että niin värivallankumoukset kuin arabikadun kevätkin olivat osittain läntisten tahojen vahvasti tukemia, rahoittamia ja osittain alkuun panemiakin. Niin Romaniassa ja Ukrainassa kuin myös Arabikadulla pelissä olivat vahvasti myös tiedustelupalvelujen sormet. Eihän ole mikään uutuus historiassa ottaa vastustajan sisäpoliittisista tilanteista vaarin eli pyrkiä hajota-ja-hallitse -metodilla kaatamaan vastustajia. "Jo muinaiset roomalaiset", kuten sanotaan.

Venäjä 2010-luvun alussa kuin Saksa 1930-luvun alussa

Se mitä Luukkanen tai monet muut eivät ole tulleet ajatelleeksi - eivät ehkä läntiset tiedustelupalvelutkaan - on se toinen vaihtoehto, mitä länsi toivoo vielä vähemmän kuin sitä, että Putinin hallinto onnistuisi pitämään otteensä. Nimittäin jos Venäjällä toistuu Euroopan 90-luvun alun tai Arabian kevään sijaan samanlainen kehityskulku kuin Saksassa 1930-luvun alussa.

Kuohunta voi saada äkkiä varsin mielenkiintoisia kehityssuuntia Venäjällä jossa on vahvoja kansallismielisiä liikkeitä, joita FSB vielä 90-luvulla tuki ja rahoitti. Turvallisuuspalvelusta käsin järjestettiin jopa sotilaallista koulutusta puolisotilaallisille vapaaehtoisjoukoille. Osittain tämä tuki, rahoitus ja ideologian levittämisen tukeminen johtuivat siitä, että ne haluttiin saada sisältäpäin hallintaan, mutta myös siitä, että äärikansallismielinen ideologia oli saanut oikeasti tuulta alleen turvallisuuskoneiston piirissä. Puhuttiin jopa, että kansallis-sosialistis-henkisestä aatteesta olisi kaavailtu uutta pelastavaa aatetta Venäjälle sen tasapainoillessa kommunismin raunioilla.

Saksassa 30-luvulla armeija vaikutti kulisseissa liittoutuen sekä oikeiston että kansallissosialistien kanssa, torjuen näin Neuvostoliiton kovalla voimalla tukeman kommunismin muodostaman uhan. Samalla Saksassa nousi eli nostettiin valtaan Hitler puolueineen. Sama voi toteutua Venäjällä.

Saksassa oli koettu sotilaallinen tappio ja häpeä, syvä lama ja poliittinen kuohunta sekä uhkaava ulkoapäin tuetun ja ohjatun sisäisen vallankumouksen paine. Saksassa valtaklikit, joiden ytimessä olivat teollisuusmagnaatit, armeija ja hallinto, pelastivat itsensä - ainakin yli kymmeneksi vuodeksi - tukemalla vastavallankumousta eli kääntämällä kuohunnan bolshevisteja vastaan.

Venäjällä on samoin taustalla samoin NL:n romahdus ja "häpeä", siitä seurannut geopoliittinen vallan menetys, takana yksi lama ja käsillä toinen sekä poliittinen kuohunta, jota osittain tuetaan ulkoapäin. Valtaklikit, jotka muodostavat sekurokratian, etsivät keinoa pelastaa paitsi itsensä, myös koko Venäjän valtio.

Tilanne Venäjällä on siis samantyyppinen kuin Saksassa 30-luvulla, Venäjällä on olemassa vahvasti samankaltainen sekurokratia ia yhteiskunnalliset elementit. Siinä missä Saksan "sekurokratia" oli 30-luvun alun jälkeen armeijan, teollisuuspiirien, massat organisoineen natsipuolueen ja turvallisuuspalvelujen muodostama piiri, puuttuu Venäjän turvallisuuspalvelu-armeija-bisnespiirit -sekurokratiasta enää se massapuolue-elementti. Ja sellainen voidaan helposti luoda: yhdistetään vain palaset.

Venäjällä sekä äärioikeisto että kommunistit haluvat "vastavallankumousta". Kummatkaan eivät pahemmin tykkää paluusta 90-luvulle. Niin äärioikeisto kuin kommunistit haluvat palauttaa neuvostoliiton kaltaisen valtiollisen mahdin; kurin, järjestyksen ja yhtenäisen kansan sekä valtakunnan. Venäjällähän on jo olemassa jopa aatteita ja puolueita, joissa nämä aatteet yhdistyvät, mm. kansallis-bolshevikit. Ja jos soppaan vielä lyödään eurasianistit, niin a vot, sano Iivana. Kansallis-bolshevikkeja oli aikanaan mukana luomassa mm. Aleksandr Dugin, joka on muuten yksi Putinin neuvonantajista ja Kremlin omaksuman Euraasia-aatteen pääarkkitehdeista, ja jolla on tiiviit suhteet Venäjän hallintoon sekä armeijaan.

Kansallisbolsevikkityttöjä kuvattuna mielenosoituksen yhteydessä

Toki on muistettava, ettei Putinin hallinto kovin mielellään halua avoimesti flirttailla natsien kanssa, kommunisteista puhumattakaan. Koko ajatus voi äkkiseltään tuntua vaikealta vanhoille vasemmistolaisille, saatika melkoiselle osalle Venäjän vanhoja kommunisteja, jotka toivoisivat uutta kommunistista vallankumousta, mutta on melko selvää, että hekin tajuavat, ettei suoraan vanhaan ole paluuta, vaan tarvitaan uusi paketti.

Kommunistit ovat tähänkin asti olleet Kremlille uskollisia Putinin ja Yhtenäisen Venäjän ajaman politiikan tukijoita. Se on selkärangassa, sillä ei neuvostohallinto ollut niin tyhmä, ettei se olisi koluttanut ja kasvattanut omiaan mahdollisimman lojaaleiksi keskuvaltaa ja Kremliä kohtaan. Jos uuden vallan tavoitteet ja aatteen sisältö vastaa vanhojen järjestelmäuskollisten kommunistien tärkeimpiä päämääriä, niin muusta voidaan tinkiä. Ja täytyy muistaa, että Venäjällä on iät ja ajat vallinnut pyrkimys "fasismiin"; vahvaan valtioon, totalitaristiseen hallintoon ja militaristinen ote. Näin oli jo tsaarien aikaan, ja Neuvostoliitto - varsinkin Stalinin aikana - oli pohjimmiltaan vain Natsi-Saksan peilikuva; mustan sijaan punaista fasismia.

Venäjä historiansa pakkoraossa - Ei varaa antaa periksi

Venäjällä ei ole varaa antaa järjestelmän taas kaatua. Venäjä haluaa päästä jaloilleen, torjua lännen sen sisäisiin asioihin ulkoapäin tulevat vaikutuspyrkimykset ja nousta takaisin suvereeniksi imperiumiksi. Venäjällä on tähän tilaisuus nyt. Jos se missaa tämän tilanteen, toista mahdollisuutta ei enää tule, sillä muussa tapauksessa demografinen kehitys, taloudellinen taantuminen ja jälkeenjääminen muista nousevista mahdeista ajavat sen tilanteeseen, jossa se ei enää pysty estämään uutta "värivallankumousta" - samankaltaista semikolonisointia kuin mikä tuli Kiinan kohtaloksi 1800-luvulla - tai jopa maan hajoamista.

Lisäksi tulee - ainakin joidenkin arvioiden mukaan - nykyisellä kehityksellä edessä oleva demografinen taantuminen. Venäjän väkiluvun on arviotu 2040-luvulla putoavan alle 80-miljoonaan, josta yli 60% olisi eläkeläisiä. Sellaisella väestöpohjalla ei voida leikkiä suurvaltaa.

Venäjä voi nousta pitemmäksi aikaa takaisin supervallaksi vain jos se poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vallan lisäksi saa merkittävää nuorta västölisäystä naapurimaistaan ja saa syntyvyyden nousuun. Onnistuakseen Venäjä tarvitsee naapurimaidensa slaavilaista väestöä, varsinkin nuoria ja lisääntymisiässä olevia.

Tästä on kyse Venäjän kannalta Euraasia-projektissa. Jotta Euraasia-projekti onnistuisi, on sekurokratian romahtaminen ja imperiumin restoraation pysäyttäminen estettävä hinnalla millä hyvänsä. Jos näissä epäonnistutaan, edessä on vain tuho. Euraasia-projektissa ja sen onnistumisessa on pelissä kaikki mikä Moskovalle on aina merkinnyt yhtään mitään.

Venäjä on tässä mielessä puun ja kuoren välissä - viimeisellä rajalla. Tässä on liikaa pelissä; uhattuna ei ole Kremlin näkökulmasta vain koko Venäjän suurvallan tulevaisuus tai Venäjän idean ja hengen ydin, vaan koko valtiollinen ja ehkä jopa kansallinen olemassaolo. Venäjän johdolla ei ole varaa antaa värivallankumouksen onnistua. Kansan kuohunta on käännettävä Imperiumin pelastukseksi, ja se onnistuu helpoiten samoilla keinoilla kuin 30-luvun Saksassa.

Tämän vuoksi veikkaan vahvasti, että Venäjä torjuu "värivallankumouksensa" tavalla tai toisella. Jos muu ei auta, sekurokratia selviää uudelleenliittoutumalla, ja tämä uudistuminen ei vastaa yhtään niitä toiveita, mitä lännellä on, vaan aivan päin vastoin, niitä pelkoja, mitä länsivalloilla on.

Jos historia - taas - toistaa itseään, Venäjällä on edessä lyhyt, korkeintaan ehkä muutaman vuoden mittainen yhteiskunnallinen kuohunta, jonka jälkeen on vain yksi kysymys:

Nouseeko Kremlin torniin ns. punainen svastika?


-------------------
------------
-----

P.S. Aleksandr Dugin kirjassaan "Geopolitiikan perusteet" maalailee mm. Suomen liittämistä Venäjään siten, että maa jaettaisiin pohjois- ja eteläosaan: Etelä-Suomi liittettäisiin osaksi Karjalan tasavaltaa ja Pohjois-Suomi liitettäisiin Murmanskin hallintopiiriin.

----------

----------------------------
[Edit, lisäys 30.12] Vielä sellaista, että myös Kremlin kovan ytimen sisäpiiriläinen kommentaattori ja ideologi Sergei Markov puhuu aiheeseen liittyen, vieläpä ihan laajalevikkiselle länsimedialle:

"It’s an explosive mixture, one that has some of the Kremlin’s staunchest supporters frankly alarmed. “The situation is similar to that during the Weimar [Republic]: there is zero state ideology, deep social imbalance, and the general weakness of state institutions,” says Sergei Markov, a Duma deputy for the Kremlin-backed United Russia party. “Our regime is scared.” Markov has been one of the Kremlin’s leading ideologists for much of the last decade, so when an insider like him starts talking about Weimar—the shaky German democracy that preceded Hitler’s rise in 1933—it’s a worrisome sign. In fact, however, the growth of violent racism in Russia has been encouraged by the Kremlin’s dabbling with nationalist ideology and politicized youth groups. And it’s equally clear that the Kremlin, rather than seeking to eliminate the wave of ultranationalism, is doing its best to co-opt the movement."

Markov ei ole kuka tahansa. Hän on saman tason kommentaattori, kuin jos Suomessa pääministeri Kataisen erityisavustaja tai joku valtioneuvoston virkamieskunnan pääkihoista avaisi suunsa. Viesti lännelle on: "Älkää puskeko meitä liian reunalle, sillä voi olla ikäviä seurauksia" tai, jos niin halutaan tulkita: "Pitäkää näppinne irti meidän sisäisistä asioistamme, tai päästämme koirat irti"

Jutussa myös ohjaaja-dokumentaristi Pavel Bardin kommentoi:

"The ethnic Russian population has woken up and are searching for their identity,” says Bardin. The trouble is that for all Putin’s bluster, the Russian state is desperately weak. The institutions of democracy—elections, the Duma, the press—have lost all credibility, having been systematically hollowed out by the Kremlin. No political system remains that is capable of channeling the anger and aggression of the alienated youngsters depicted in Russia 88. “If a moderate nationalist party called ‘Russia for Russians’ had seats in Parliament, there would at least be fewer of them in the streets,” says blogger Kashin. Instead, the Kremlin will keep on with its longstanding tactic of trying to co-opt the nationalists’ ideology—seemingly oblivious to the way power keeps moving toward the right. Unless Putin finds a better way, Russia’s future could belong to Belov, and not to the liberals who celebrated their freedom so naively that August night 20 years ago."