Vapaakauppa ja nälänhätä

Tämän tästä kuulee sinänsä oikeudenmukaisia vaatimuksia siitä, että maailmankaupan pitäisi olla aidosti vapaata myös kehitysmaiden maatalouden osalta. Tällä tarkoitetaan sitä, että pohjoisen rikkaiden maiden pitäisi poistaa tuontitullit kehitysmaiden maatalouden tuotteilta ja tukiaiset omalta maataloudeltaan, että teollistuvat kehitysmaat voisivat paremmin hyötyä kaupankäynnistä ilman, että tullien takia heidät pakotetaan myymään maataloutensa tuotteita epäreilulla hinnalla. Annan nyt kannanoton, joka saattaa ärsyttää sekä uusliberaalia vapaata kauppaa kannattavaa oikeistoa, että kehitysmaiden kaupallisia etuja puolustavia vasemmistolaisia.

Jos kaupan esteet, tuontitullit ja teollisuusmaiden maataloustuet poistetaan, niin tilanne menee käytännössä niin, että me rikkaat ostamme rahallamme köyhiltä ruoat. Kun tämä vielä yhdistetään siihen tosiasiaan, että valtaosa etelän kehitysmaista elää postkoloniaalisessa taloudessa, jossa maatalous tuottaa enimmäkseen vain tiettyjä tuotteita vientiin, eikä siis ruuaksi omalle väestölle, niin jo nyt on monissa kehitysmaissa pulaa peruselintarvikkeista. Tästä on seurannut se, että monet kehitysmaat ovat nimenomaan viljan suhteen riippuvaisia Pohjois-Amerikasta ja
Euroopasta. Pohjoisen vehnällä ruokitaankin yli puoli Afrikkaa ja neljännes Aasiaa, kun näiden maiden plantaasimaatalous tuottaa vain enimmäkseen banaaneja, kaakaota ja kahvia teollisuusmaiden kuluttajille.

Kun maataloustuotteiden tuontitullit ja pohjoisen maataloustuet poistetaan, johtaa se yhteisiin, globaaleihin maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden markkinoihin. Kun vehnän viljely vähenee pohjoisessa, viljaa ei enää riitä niin paljon vientiin kehitysmaihin. Yhteisillä markkinoilla ruoan ja viljan kysyntä kasvaa maailman väestön kasvun myötä. Tämä johtaa väistämättä viljan ja peruselintarvikkeiden hinnan nousuun. Nimittäin yhteisillä globaaleilla markkinoilla me rikkaat sanelemme ostovoimallamme ruoan hinnan. Kun leivän hinta nousee yli neljän euron per 500g, niin kehitysmaiden alle euron päivässä tienaavalla väestöllä ei enää ole varaa ruokaan, eikä mahdollisuutta hankkia sitä halvemmalla paikallisilta markkinoilta, kun paikallisia markkinoita ei enää niukkuuden leimaamissa globaaleissa yhteismarkkinoissa pohjoisen maatalouden supistusten jälkeen ole. Seurauksena on todennäköisimmin vielä nykyisiäkin massiivisemmat nälänhädät kehitysmaissa. Eli todellinen vapaakauppa yhdistyneenä sekä jälkikolonialistiseen kehitysmaiden maatalouden tuotantorakenteeseen että pohjoisen maatalouden alasajoon johtaa sellaiseen nälänhätään, että huh huh!

Ja ilmastonmuutos tähän vielä lisäksi. Eteläinen Espanja, Italia ja Kreikka olisivat jo aavikoituneet viimeisten 50-vuoden aikana ilman keinokastelua. Kun lämpötilakäyrät kiipeävät kartalla pohjoisemmaksi, Euroopan ja Pohjois-Amerikan sadot romahtavat. Pohjois-Euroopan sadot romahtavat, kun meidän viljalajikkeemme eivät kestä pitkiä, kuivia, kuumia kesiä. Vastaavasti etelän viljalajikkeet eivät kestä pohjoiseurooppalaista maaperää. Uusiin oloihin sopivien lajikkeiden kehittely vie vuosikymmeniä aikaa ja vaatii hyvin suuria taloudellisia satsauksia. Tähän taas ei ole aikaa. Eli vaikka ilmastomuutos periaatteessa pidentää kasvukautta, niin viljantuotanto täällä romahtaa.

Sekä kehitysapujärjestöjen että uusliberaalia vapaakauppaa kannattavien tahojen vaatima kehitysmaiden tuontitullien ja pohjoisen maataloustukien poistaminen tekisi siis selvää pohjoisen maataloudesta, ja johtaisi valtaviin nälänhätiin kehitysmaissa. Ja kun tähän vielä lisätään päälle ilmastonmuutos, nälänhädät uhkaavat myös rikkaita maita.

Skenaario tiivistettynä:

• Sekä ilmastonmuutos, että aito vapaakauppa tekevät selvän pohjoisten teollisuusmaiden maataloudesta, minkä takia venhää ei enää riitä vientiin kehitysmaihin.
  
• Rikkaat teollisuusmaat sanelevat kovalla ostovoimallaan kehitysmaiden ruoan hinnan. Ruoka kallistuu myös rikkaissa maissa, mutta köyhissä maissa tulee massiivisia nälänhätiä.
  
• Satoja miljoonia ihmisiä kuolee nälkään ja kehitysmaiden yhteiskunnat romahtavat. Tällöin myös jälkikoloniaalinen järjestelmä kehitysmaissa romahtaa. Eloonjääneet siirtyvät plantaasitaloudesta omavaraistalouteen, josta seura se, että:
  
• Kehitysmaat eivät enää tuota ruokaa kuin itselleen, jolloin vakava elintarvikepula kohtaa myös Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, kun ruokaa ei saada enää edes kovalla rahalla. Jos ilmastonmuutos vie pohjoisen maataloudelta edellytykset, myös varsinaiset massiiviset nälänhädät tulevat teollisuusmaihin.

Kaiken edellä mainitun vuoksi kannatan jokaisen maan peruselintarvikeomavaraisuutta ja maatalousprotektionismia. Vastustan vapaakauppaa, mutta vastustan myös kehitysmaiden riistoa ja riippuvuutta rikkaista teollisuusmaista. Mielestäni ainoa keino tasapainon palauttamiseksi on maailman kauppajärjestelmän rajoittaminen niin, että palattaisiin eri puolilla maailmaa paikallisesti, tai ainakin alueellisesti, ruoan omavaraisuuteen. Tämän takia näen vaatimukset maataloustukien ja kehitysmaiden maataloutta vastaan suunnattujen tuontitullien poistamiseksi vain askeleena ja nopeutettuna kehityksenä kohti globaalista järjestelmää, jossa ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofien takia edessämme odottaisi sellaiset ruokapulat ja nälänhädät, että nykyiset olisivat niihin nähden vain hyttysen vikinää.

Kehitysmaita auttaisi mielestäni parhaiten se, että niistä tulisi taloudellisesti edes osittain riippumattomia maailmantaloudesta ja pääsisivät irti jälkikoloniaalisesta riistokauppajärjestelmästä, ei se, että ne vapaakaupalla lopullisesti sidottaisiin ruokaa ja raaka-aineita teollisuusmaille tuottaviksi orjiksi.