Pakanallinen Joulu, osa II: Baabelin sekasotkua

Edelliseen kirjoitukseeni liittyen suosittelen tutustumaan myös Kalle Katajan kirjoitukseen "Joulun perinteet", jossa valotetaan lisää jouluperinteidemme babylonialaisia juuria. Kirjoituksessa on kuitenkin pari kohtaa, joihin huomaukseni ja lisäykseni olen laittanut lihavoituna hakasulkeisiin:

---------------------------------------------------------

Muinaisten historiankirjoitusten ja legendojen tutkiminen johtaa ajoittain mielenkiintoisihin löytöihin.


Gilgames, runokokoelma muinaisesta Mesopotamiasta, yhdessä muiden historiallisten tekstien kanssa paljastaa jouluperinteemme juuret.


Tarinassa on kaksi avainhenkilöä: Nimrod, jonka projektina oli Baabelin torni ja hänen äitinsä ja vaimonsa Semiramis.

[Nimrodin tarina tunnetaan paremmin ns. Oidipus-myyttinä. Babylonialaiset myytit kertovat hänestä enemmän. Tarinan mukaan kyseessä oli Babelin kaupungin hallitsijattaren ylipapitar-kunigatar Semiramiksen temppeliprostituution seurauksena syntynyt lapsi, josta syntyessä ennustettiin pahaa, ja sen vuoksi jätettiin heitteille. 

Poika kasvoi luonnossa susilapsena ja villiintyi. Hänelle ilmestyi myytin mukaan auringon ja manalan jumala Baal Marduk punaihoisena, sarvipäisenä ja sorkkajalkaisena hahmona, luvaten, että jos poika tekee liiton hänen kanssan, hänestä tulee mahtava soturi ja kuningas. Liiton seurauksena poika sai nimen Nimrod (Nimurrud) eli "Mardukin", ts. "Mardukille pyhitetty" (Vertaa Raamatun tarinaan toisen liiton teosta, siitä kun JHWH teki liiton Abramin kanssa ja hänestä tuli Abraham).

Tämän jälkeen poika alkoi pukeutua vuohennahkaan ja metsästi eläimiä ja ihmisiä, eläen kuin peto (Tämä vaihen hänen elämässään vaikutti ns. "Yön metsästäjä"-kultin syntyyn, josta perua mm. Baphomet-hahmo). Hän alkoi koota ympärilleen soturijoukkoa, rosvoja, valapattoja, karkotettuja ja hyljeksittyjä, muodostaen armeijan, joka terrorisoi koko pohjoisen Mesopotamian aluetta. Nimrod armeijoineen valtasi kaupunkeja (tuolloin nykymittapuulla lähinnä kyliä) toisensa jälkeen, ryöstäen ja hävittäen laajalti (Hänen tämä elämänvaiheensa vaikutti myöhemmin sodanjumala-kultin syntyyn). 

Hän valtasi myös Babelin, josta ei tiennyt olevansa kotoisin, ja alkoi sen kuninkaaksi. Hedelmällisyysuskonnon mukaan kunigas joutui muodostamaan ns. pyhän avioparin kaupungin kuningattaren, hedelmällisyydenjumalatar Astarten (tunnetaan myös nimillä Isis, Ishtar, Semiramis, ja Diana) ylipapittaren kanssa. Tämä sattui olemaan hänen äitinsä, kuningatar Semiramis.]

Egyptissä Nimrod tunnettiin nimellä Osiris. Hän oli Babelin imperiumin perustaja. Babel tunnettiin myöhemmin Babylonina.

Nimrod kuoli n. 2167 eKr. Semiramis julisti ihmisille, että hän oli jumala. Tarinaan kuului myös, että Semiramis näki [unessa] Osiriksen [Nimrod]syntyvän uudelleen vehreän puun muodossa. Tänä syntymäpäivänä 25. joulukuuta talvipäivänseisauksen liepeillä Semiramis lupasi käydä puun luona ja jättää sen luokse [uhri-] lahjoja [Mardukille. tästä tulee meidän joulukuusi- ja lahjaperinteemme, huom!].

Muutamia vuosia jälkeenpäin Semiramis sai pojan nimeltä Horus [eli Tammus, joka toisten lähteiden mukaan syntyi jo Nimrodin eläessä, tämän poikana, kuten yllä kerroin], tunnettu myös Gilgamesina. Semiramis julisti että Nimrodin henki oli käynyt hänen luonaan ja jätti hänet raskaaksi. Horus oli hänen mukaansa Nimrod uudelleensyntyneenä. Tästä oudosta asetelmasta syntyi etenkin katolisen kirkon ajatus kolmiyhteydestä.

Semiramista [eli Isistä (Astartea)] ja Horusta palvottiin "Madonnana ja lapsena". Sukupolvien tullessa ja mennessä heitä palvottiin eri nimillä ja kielillä eri paikoissa.

Äidin ja lapsen kultista, Semiramiksesta ja Tammuksesta tuli myöhemmin Isis ja Osiris, Venus ja Adonis, madonna ja lapsi, eri kulttuureissa aina tähän päivään asti.

Vasta paljon myöhemmin tämän "jumalan" syntymäpäivä muunnettiin kirkkojen ja muiden hurahtaneiden toimesta Jeesus Kristuksen syntymäpäiväksi, vaikka sille ei ole mitään Raamatullisia perusteita ja päinvastoin Raamattu itse tuomitsee nämä perinteet selvästi. Raamatun historiaa tutkiville ehkä selvin asia onkin se, että sen kansat lähes johdonmukaisesti tekivät aina toisin kuin käsketty ja vääntelivät perinteillään asiat ja lait ylösalaisin, ja ovat vatvoneet siitä tämänkin sopan jota nyt valmistaudutaan juhlimaan taas kerran.

25. joulukuuta on "Voittamattoman auringon syntymäpäivä" (Natalis Solis Invicti). Muinaiset pakanat uskoivat, että aurinko kuolisi talvipäivänseisauksena ja nousisi jälleen kuolleista hiljalleen päiviä pidentäen kohti valon voittoa.

Persiassa (Iranissa) päivää vietettiin mysteerisen valon jumalan Mithraksen syntymäpäivänä [Mithras on Tammuksen/Horuksen persialainen vastine].

Rooman valtakunnassa aurinkojumala Mithras oli suosittu jumala, jonka kultti levisi läpi roomalaiseen maailman ensimmäisellä vuosisadalla eKr.

Mithra tunnettiin Horuksena Egyptissä, Tammuksena Babyloniassa ja eri nimillä muissa ikivanhoissa mytologioissa.

"Äiti yöllä" joka nykyisin tunnetaan jouluaattona ei ole mitään tekemistä Raamatullisen Maarian kanssa, ja tätä yötä vietettiin vuosisatoja ennen Jeesuksen syntymää. Nimrodin vaimo Semiramis toimi inspiraationa tälle yölle ja seuraava päivä oli hänen lapsensa Tammuksen, aurinko-jumalan, syntymäpäivä.

Näistä muinaisista pakanajuhlista on myöhemmin roomalaisten hallitsemien ja aloittamien uskontojen kuten Raamatunvastaisen kristinuskon kautta luotu "kristittyjä" juhlia.

Ihmisten huijaamisella ei tunnu olleen koskaan mitään rajaa.

Vain harva voikin vakavalla naamalla tunnustaa kerta toisensa jälkeen miehen Vatikaanissa joka sanoo olevansa jumalan pojan sijainen, ja jonka hatunkin malli on kalanpää joka perustuu vanhaan kalajumalan [sumerilainen Inanna = varhainen Marduk] palvontaan.

Uskonnot tunnettiin tehokkaana vallankäytön välineenä. Keisari Konstantinus oli olennaisessa asemassa tuomassa näitä vanhoja babylonialaisia (Rooman edeltäjä) mystisiä uskomuksia kirkon piiriin ja piti Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen vuonna 325 jKr.

Vuonna 375 Rooman kirkko paavi Juliuksen johdolla totesi, että "Kristuksen syntymäpäivä" oli löydetty olevan (yllättäen) joulukuun 25. päivänä.

Vanha Saturnalian ja Mithraksen syntymäpäivä siirtyi näin luontevasti tietämättömän kirkkoväen sokean "uskon" kautta kristinuskoon. Rooman esimerkillä kirkko Jerusalemissa alkoi viettää joulua n. 440 jKr.

Huomattavaa on vielä, että tälle päivälle on uhrattu aikojen alusta porsas.

Jos jatkatte uhrimenoja ja laitatte uunin päälle, kuunnelkaa edes Juicen Sika.

------------------------------------------

Eli näin "kristillistä" on jouluperinteemme, pukkeineen, lahjoineen, perinteineen päivineen (josta jo edellisessä kirjoituksessani kerroin)!

Tosiaan, toisten lähteiden mukaan Astarten (Isiksen) ylipapitar olisi tullut raskaaksi Nimrodille jo tämän eläessä, ja Tammus-poika (eli Horus/Mithra) olisi syntynyt jo Nimrodin eläessä.

Kreikkalainen Oidipus-myytti siis heijastelee samaa perimätietoa. Useimpia vanhan ajan pakanuskontoja yhdistävä jumal-triadi ja alkuperinne on siis saanut alkunsa muinaisen Baabelin huorakuningattaren insestistä oman äpäränsä kanssa. Ehkä juuri tämä perin häpeällinen seikka sai Semiramiksen ja hänen seuraajiensa sepittämään myytin myöhemmästä syntymästä ja neitseellisestä, jumalallisesta siittämisestä.

Joka tapauksessa Nimrod kuoli aika pian, ehkä jo ennen pojan syntymää, jolloin Semiramis julisti, että Nimrod oli ollut Mardukin inkarnaatio, ja että poika Tammus on "Auringon poika", jossa Marduk elää. Itse hän julistautui taivaan ja hedelmällisyyden jumalattaren Ishtarin (Astarte, Isis) ruumiillistumaksi. Näin Nimrodin kuoltua vakiintui Babylonian uskontoon (ja myöhemmin kaikkiin Lähi-idästä lähtöisin oleviin polyteistisiin uskontoihin) keskeinen jumaltriadi: Isä Baal - Äiti Astarte ja poika Tammus ("kolminaisuus", joka kummittelee myös kristillisen kirkon muotoileman kolminaisuusopin muodon takana).

Aurinkojumala Baalin (eli Ra:n eli Apollon eli Solin) dualistisen kultin ikonografiaan kuuluivat aurinkosymbolit (Auringonkehä, kiekko, pyhimys-sädekehä),  fallossymbolit (Obeliski, kuusipuu), ja soturihahmot (myös pukkimainen metsästäjähahmo), sarvipäinen manalanjumalahahmo. Auringon pojan Tammuksen symboli oli aurinkokehän ohella ristit (aurinkoristi, rengasristi, tasakylkinen risti eli ns. plus-merkkiristi, kelttiläinen risti, päistään leveneväsakaraiset ristit, jne.). Ainoa kristillinen risti on muuten se, jolle Jeesus ristiinnaulittiin, ei nämä aurinkouskonnoista "kristilliseen" ikonografiaan omaksutut lainat. Astarten eli Ishtarin eli Isiksen ikonografiaan taas kuuluivat sininen viitta, tiara l. sädekehä jossa 12 tähteä, äiti-lapsi -hahmo (yhdessä Tammus-vauvan kanssa). Myös vapauden patsas esittää muuten Semiramista.
Tammus kuoli kuitenkin hyvin nuorena ja ilmeisesti onnettomasti. Hänen kuolemansa jälkeen äiti/leski/huora/kuningatar Semiramis julisti, että poika oli kuollut hedelmällisyysuskonnon mukaisesti pyhänä uhrina koko maailman puolesta, että elämä jatkuisi ja ihmiset pelastuisivat. Hän myös julisti (ilmeisesti häpeällisen insestijutun peittelemiseksi) olleensa neitsyt koko ajan ja tulleensa neitsyenä raskaaksi, ja olevansa ikuinen neitsyt. Lisäksi vielä väitti olevansa itsekin neitseestä syntynyt. Nämäkin opit lisättiin osaksi virallista Babylonialaista uskontoa.

Edellä kerrottu kummittelee katolisen kirkon Maria-kultin takana, aina symboliikkaa myöten. Raamatun mukaanhan Maria ei ollut ikuinen neitsyt, silllä Jeesuksella oli veljiä, eikä missään nimessä taivaan kuningatar, eikä mitenkään ketään muutakaan kuolluta kristittyä erikoisemmassa asemassa tuonpuoleisessa (myöskin pyhimyskultti on pakanallista perua. Raamatun mukaan jokainen kristitty, elävä tai edesmennyt, on Jumalan pyhä).

Mutta tarina jatkuu. Perimätiedon mukaan Nimrod sai surmansa Nooan pojan Seemin kädestä. Hän ja monet kansat kyllästyivät Nimrodin raakuuteen, jatkuviin sotiin, terroriin, vääryyksiin ja jumalattomuuteen jota Nimrod eli ja harjoitti. Seem kokosi armeijan Nimrodia vastaan, voitti hänet taistelukentällä ja tappoi hänet lävistämällä hänet keihäällä (joko päähän tai rintaan). Tästä on osaltaan saanut alkunsa myytti, joka myöhemmin Keskiajan Euroopassa tunnettiin Pyhän Yrjön, Lohikäärmeentappajan taruna. Seem pilkkoi Nimrodin ruumiin palasiksi, ja lähetti ne lähettien mukana eri kansojen keskuuteen, varoituksena kaikille, ettei pidä seurata Nimrodin jumalattomuutta.

Joka tapauksessa Nimrodin kuoltua hänen valtakunta hajosi, mutta sen ydin, Babylon jäi vahvaksi Mesopotamian alueen keskukseksi, ja sieltä alkunsa saaneen polyteistisen uskonnon keskukseksi, oman aikansa "Vatikaaniksi".

Muuten, "Pyhä Veri - Pyhä Graal"-kirjassa sekä "Da Vinci Koodissa" tutuksi tullut myytti Euroopan Merovinki-sukuisista hallitsijoista "Magdalan Marian ja Jeesuksen jälkeläisinä" on keskiaikainen epätoivoinen yritys "kristillistää" vanhempaa myyttiä "Lohikäärmeen pojista" l. Nimrodin jälkeläisten verilinjasta, joka eli varhaisten frankkihallitsijoiden keskuudessa. He uskoivat olevansa siniverisia, koska käsite siniverisyys tulee Babylonista ja Sumerista, jossa uskottiin kalan hahmossa merestä nouseen aurinkojumala Mardukin(Sumer. Inanna) jälkeläisten olevan kirjaimellisesti "siniverisiä", merkkinä jumalallisesta alkuperästään. Tämä myytti jäi myöhemmin elämään mysteerikulteissa, sekä erilaisissa hallitsijasuvuissa, aina myöhempää Euroopan aatelia myöten, jotka halusivat liittää itsensä tähän traditioon. Ties vaikka merovingit ns. "Pyhä 13. suku" olisivatkin Nimrodin, tuon insestiäpärän jälkeläisiä. Kovastihan kuulemma eräissäkin piireissä uskotaan "Apollon pojan", "Uuden Ajan" Nimrodin, jälleen kerran syntyvän uudelleen tästä samasta "pyhästä" verilinjasta.

P.S. Raamatun kirjoitusten liepeillä elävän perimätiedon (mm. juutalaiset apokryfit, yms.) pohjalta on oletettu, että Nooan vanhin poika Seem eli hyvin vanhaksi, ja olisi ollut juuri sama Melkisedek, jonka Aabrahamkin myöhemmin tapasi Jerusalemin kuninkaana.


------------------------------------------------------------

P.P.S. (10.12.)  Mitähän mieltä yläkerran Herra on oikeasti joulusta? Ehkäpä...?

Pakanallinen Joulu

Joulu tulee sanasta "Jul" (Jule), joka tulee samasta sanasta kuin ruotsin "hjul", rengas, kehä eli kehrä. Kysessä on pakanallinen auringonkehrän ja aurinkojumalan juhla.

Aurinkojumala Baal Marduk oli dualistinen jumaluus, jota Babyloniassa kuvattiin ja palvottiin, paitsi auringon hahmossa ja miehisen hedelmällisyyden jumalana fallisine symboleineen, myös manalan ja kuoleman jumalana, eli punaihoisena, pukinsarvipäisenä, pukinsorkkajalkaisena hahmona. Joskus Baal kuvattiin joskus myös pukkipäisenä, mitä perua on ns. Baphomet-hahmo. Pukki-hahmo liittyi sekä miehiseen hedelmällisyyteen että ”alakerran isännän” rooleihin. Suomalainenkin joulupukki on alkujaan tätä perua.

Babylonialaiset uskoivat, että syyspäiväntasauksen aikaan Baal painui manalaan, ja että talvipäivänseisauksen, ”Auringon syntymän” aikaan, kun päivä alkoi pidetä, Baal ilmestyi manalasta maan päälle nimenomaan pukkihahmossaan liikkumaan, ja häntä piti lepytellä. Jos hänelle uhrattiin, hän jakoi lahjoja, hedelmällisyyttä, siunauksia, suojelusta, jne. Jos taa ei, niin hän suuttui, ja tuli kirouksia ja onnettomuuksia. Tästä syystä joulupukki toi ennen kilteille lapsille lahjoja, pahoille hiiliä ja piiskoja.

Babylonialaiset juhlivat joulua ”Auringon pojan”, Tammuksen syntymäpäiväjuhlana. Baabelin uskonnossa jumaliston ydintriadin muodosti kolminaisuus: isä Baal, äiti Astarte, ja Auringon poika Tammus. Taustalla on tarina kuningas nimrodista, joka saattoi raskaaksi äitinsä Semiramiksen, josta syntyi insesti seurauksena Tammus-poika. Joulu oli paitsi Tammuksen syntymäpäivä, myös hänen isänsä Baalin juhlapäivä. Roomalaiset palvoivat Tammusta Saturnuksen nimellä. Tästä syystä he juhlivat 25. joulukuuta Saturnalia-juhlaa – Auringon pojan syntymää juhlittiin riehakkaalla karnevaalilla, jolloin ylensyötiin, ryypättiin, rällästettiin ja elosteltiin minkä kerettiin. Tästäkin näkee paljon heijastumia meidän joulu- ja varsinkin pikkujouluperinteissämme.

Viikingit uskoivat, että jumalat asuivat pohjoisnavalla, missä sijaitsi Valhalla. Amerikkalaisen perinteen Joulupukin kotipaikka on tätä perua. Babylonialaisen esikuvansa mukaan kerran vuodessa, talvipäivänseisauksen aikaan, Baal - eli viikinkiläisittäin Thor - lähti katsastamaan maailmaa, lentäen pukkien vetämillä vaunuilla pilvissä. Thorin uskottiin vierailevan taloissa tullen sisään savupiipusta. Jos hänelle oli tulisijan reunalle jätetty uhrilahjana maitoa ja leipäsiä, hän siunasi talon, saattoi jättää lahjankin tulisijan reunaan ripustettuun pussiin. Jos ei, niin taloa kohtasi jumalan viha ja kirous, tai lievimmillään vain suojattomuus kaikkea pahaa vastaan. Näin viikinkien uskomukset heijastelivat babylonialaista esikuvaansa, samoin kuin nykypäivän Joulupukki.

Jouluna olohuoneen nurkassa seisoo Joulukuusi. Se on alkujaan fallos-symboli. Tämä obeliski eli "Auringon patsas", millä nimellä Vanha Testamentti sen tuntee, edustaa mainitun auringon ja miehisen hedelmällisyyden jumalan penistä, mainostaen hänen hedelmällisyyttään sekä esittäen "Hyvän ja pahan tiedon puuta", jonka ympärille on kiedottu paratiisin käärme (serpentiini tarkoittaa käärmettä), josta riippuu "paratiisin omenoita". Tämä joulupuun l. joulukuusen perinne tulee sekin siis Babyloniasta. Ikivihreä havupuu kuvaa juuri hedelmällisyyttä. Babyloniassa uskottiin, että ikivihreä puu symboloi auringon pojassa, Tammuksessa, henkiin herännyttä ja ihmiseksi inkarnoitunutta auringonjumala Baalia. Tästä syystä Tammusta kutsuttiin nimellä ”Baal Berith” eli ”Kuusipuun herra”. Ja niin lapsoset laulelivat kuusen juurella ylistystä syntyvälle Auringon pojalle, ja vieraaksi tervetulleeksi toivotettiin ”kuolleista nouseva” pojan isä Joulupukin hahmossa.

Joulukinkkukin on alkujaan babyloniasta lähtenyt perinne. Sika oli Baalin uhrieläin, ja talvipäivän seisauksen aikoihin oli tärkein uhriaika. Tällöin kaikkien piti osallistua sikauhrin lihan syöntiin, ja näin osallistua samalle yhteysaterialle Baalin kanssa, ja tulla osalliseksi jumalan oletettavasti tarjoamista siunauksista: hedelmällisyydestä, hyvinvoinnista, jne. Ja olut on muuten ollut jo ammoin aurinkojumalan uhrijuoma. Voi niitä jotka näin eivät tehneet. Aikoinaan juutalaisia, jotka kieltäytyivät syömästä Baalin uhrisikaa, tapettiin siitä hyvästä.

Ennen uskottiin myös, että joulun aikaan jumalten ohella myös kaiken maailman pahat henget olivat liikenteessä. Tämä uskomus kummittelee joulutonttuperinteen takana (ei pidä sekoittaa saunatonttuihin, yms ). Uskomusten mukaan kun alkujaan kun nämä pikkupirut, jotka tulivat manalasta pukki-isäntänsä edelläkävijöinä, eivät kurkkineet ikkunoista hyvät mielessä. Jos taloissa ei oltu tehty jouluvalmisteluja uhriruokineen, sana kiiri Baalille, joka kirosi tällaiset kodit. Tonttuperinteen taustan tuntien ei ole sattumaa, että tontuilla on päässään päähine, joka muistuttaa ns. fryygialaista myssyä, joka aikoinaan Vähä-Aasiassa kuului Mithras-kultin seuraajien eli auringonjumalan pojan palvojien tunnusmerkkeihin.

Olkipukit ovat skandinaavinen perinne, jossa välittyy vanhempi pakanallinen uhriperinne. Skandinaaviuskonnossa ne yhdistettiin Thorin vaunuja vetäneihin pukkeihin, mutta ne olivat olemassa juuri tonttuja eli piruja varten. Ihmisten sijasta nämä jouluaikaan liikkuvat pahat henget menivätkin olkipukkeihin ja talo sekä ihmiset säästyivät niiltä. Niistä päästiin sitten eroon kun ne joulunajan jälkeen poltettiin pihan laidalla tunkiolla. Uskonnollisesti kyseessä on samantyyppinen funktio kuin Vanhan Testamentin uhrilakien ns. Azazelin pukeilla, eli syntipukeilla. Juutalaisessa perinteessä kun avoimesti rinnastettiin Baal eli Azazel pukinhahmoisine manalan ja kuoleman jumalan rooleineen Saatanaan.

On muuten laskettu, että Jeesus Nasaretilainen syntyi Syyskuun 11. päivän tienoilla. Alkukristityt eivät luonnollisestikaan juhlineet joulua, koska se oli pakanallinen juhla, eivätkä edes Jeesuksen syntymäpäivää, sillä syntymäpäivien juhlinta ei kuulunut juutalaiseen perinteeseen, josta kristityt ammensivat, eikä Jeesus missään vaiheessa käskenyt sitä mitenkään juhlia. He kuitenkin muistelivat Kristuksen syntymää kevättalvella Maaliskuussa.

Kristillisen kirkon osalta asia muuttui melko pian sen jälkeen kun auringonpalvoja ja feikki-kristitty keisari konstantinus oli luonut uuden valtiouskonnon yhdistämällä kristinuskon roomalaiseen aurinkokulttiin. Vuonna 354 Rooman piispa Julius I määräsi, että ”Kristuksen syntymäpäivää” piti ensinnäkin juhlia, ja vieläpä pakanallisena auringon pojan syntymäpäivänä 25. joulukuuta, Roomalaisten Saturnalia juhlan aikaan.