Muinaissuomalainen tuontiuskontomme?

(Sain idean kirjoittaa aiheesta luettuani ja kommentoituani Ilmari Schepelin taannoista kirjoitusta suomalaisista muinaisnimistä)
--------------------------------------------------

[Edit. 3.7. korjattu muutama kiireessä tehty lapsus ja laajennettu tekstiä]

Tämän tästä erilaisilla keskustelupalstoilla, joissa sivutaan suomalaista muinaisuskontoa, varsinkin erilaisilla ns. pakanuudesta kiinnostuneiden keskustelijoiden huomaa kaipaavan ikään kuin "takaisin juurille", erityisesti verrattuna nykyisin vallitsevaan Kristinuskoon. Usein puhuttaessa muinaissuomalaisesta uskosta tai vanhasta suomalaisesta kansanuskosta sekä ns. pakana-ajan jumalista, teemaan vedotaan sillä argumentilla, että kyse olisi alkuperäisestä suomalaisesta uskonnosta, ja vedotaan siihen, että Kristinusko on vierasta tuontitavaraa. Usein tätä argumenttia alleviivataan vielä ns. miekkalähetys-teesilä höystettynä. Vedotaan siihen, että ns. pakana-ajan jumalat olisivat alkuperäisiä, esi-isiemme palvomia jumaluuksia, ja että Kristinusko ei ikään kuin kuuluisi Suomeen sillä perusteella, että se on tuontitavaraa.

Kyseessä on tavallaan puoliksi oikeassa oleva argumentti; Kristinusko on tuontitavaraa. Sen sijaan siinä mennään metsään, että muinaissuomalaisten jumaluudet eivät olisi tuontitavaraa.

Mutta palataan siihen alempana, ensin vähän Kalevalasta;

Kuten tiedämme, Kalevala sekä kansanperinne välittää meille maailmanselityksen, maailman luomistarinan ja vanhojen jumaluuksien nimiä. Tosin nämä tulevat meille Elias Lönrotin ja hänen aikalaistensa "siivilöimänä" ja editomana sikäli väärin, että esi-isillemme Väinämöinen(Vanem), Joukahainen (Juko), Ilmarinen(Ilmen/Inmar), jne eivät olleet tietäjiä/sankareita, jne, vaan jumalia, aivan kuten heidän äitinsä Ilmatar. Moisten pakanajumalien "lobbaaminen" olisi ollut sellaisenaan mahdotonta 1840-luvun Suomessa, joten tämä piti häivyttää ja näistä hahmoista tehdä vain jumalsankareita ja/tai tietäjiä.

Lönrothan teki "Tolkienit" sikäli, että Kalevalasta noin kolmannes on hänen sepittämäänsä. Sen tarinat, runot, jne. olivat ilman yhtenäistä tarina-juonta, erilaisina versioina, joista osa oli temaattisesti toisiinsa limittyviä, mutta mitään yhtenäistä tarinaa tai juonta ei ollut. Lönrot otti osan keräämistään runoista, muokkasi niitä, lisäsi niihin ja kokosi oman eepoksen, laati juonen ja tarinan. Ne runot, jotka eivät hänen näkemykseensä sopineet, hän jätti ulkopuollelle (ne julkaistiin myöhemmin osin Kantelettaressa). Lönnrot siis muokkasi ja editoi ja rakensi ihan uuden eepoksen, eli teki ns. Tolkienit, vähän kuten moni myöhempikin fantasia-kirjailija.

Se, mikä kertoo oleellisen Kalevalan myyttien alkuperäisestä tulosuunnasta, on kuitenkin sen alkumyytti, jossa maailma syntyy linnun munasta - On syytä vilkaista muinaiseen Lähi-itään (josta muinaispersialainen muna-myyttikin on peräisin).

Ilmarinen = Ukko

Muinaissuomalaisten pääjumala oli "ukko ylijumalana", tunnettu taivaan ja ukkosen jumaluus. Sitä tosin ei yleensä enää muistella, että "ukko" oli pseudonyymi, joka tarkoitti isoisää. Siksi tämä "taivaan isä" tunnettiin myös "taatto taivahisena". Sekin on pseudonyymi. Kyse on nimittäin Ilmarisesta (lisäksi "ukkokin" voi olla sanana lainaa vrt. slaavien "Ogon" tulen ja ukkosen jumala, ukkonen l. "taivaan tuli").

Ilmarinen, vepsäläisille ja vatjalaisille Ilmen ja permiläisille Inmar, oli "taivahan takoja", siis taivaan ja ukkosen jumaluuden ns. oikea nimi muinaissuomalaisille.

Käsitys taivaallisesta sepästä, joka hakkaa pilvissä vasaralla on varsin luonnollinen ymmärtää, kun muinaiskansat hakivat selitystä sille, mistä ukkosen ääni tulee. Lisäksi Ilmarinen kuvataan taivaankannen luojana/takojana, joten tähän "taivahan isään" on sekoittunut myös luoja-jumaluus-teemasta peräisin olevaa ainesta.

Ilmarisen-Inmarin äiti Ilmatar taas kuvataan "taivaan jumalattarena". Ilmatar kuvattaan permiläisissä myyteissä jännällä tavalla, ikään kuin Neitsyt Mariana. Tämä äiti-poika-hahmotelmaa on pidetty kristillisenä vaikutuksena sukulaiskansamme mytologiassa, mikä johtuu siitä, ettei ole osattu nähdä sitä tosiasiaa, että tämä äiti-poika -jumalpari on kristilliseen kirkkoonkin tullut Madonna ja lapsi -asetelmana pakanallisesta traditiosta.

Nimittäin tämä äiti-poika -jumalpari on alkujaan - nimiään myöten - peräisin muinaisesta Lähi-idästä.


Ilmarinen, Enmer ja Marduk

Tämä sama Ilmarinen/Ilmen eli Inmar tunnettiin etelämpänä Lähi-idässä nimellä Enlil, ilman jumala. Mutta itse nimi juontuu erään varhaisen sumerilaisen dynastian hallitsijan nimestä; Enmer. Enmerin (n. 3200 l. e.a.a.) in aikana sumerilaiset palvoivat ilman jumala Enliliä ja tämän vaimoa, Ninliliä (lil = ilma), jotka vastasivat jo puoliksi Ilmarista ja Ilmatarta. Enmer oli jumalkunigas-ylipappi -kultin ympärilleen pystyttänyt varhainen hallitsija.

Enmer, joka tunnettiin myöhemmin seemiläisenä ja vanhan Babylonian aikana nimellä seemiläisillä nimillä Namurrud, eli Nimrod on sama tyyppi, josta Raamattu mainitsee, että hän oli "suuri metsästäjä Herran edessä" ('Metsästäjä' tosin puoliksi väärä käännös, sillä kyse oli soturista).

Egyptiläiset tunsivat hänet nimellä "Enmerkar" eli "Enmer metsästäjä".

Merkittävää miehessä oli - viitaten ylempään viitteeseen permiläisten uskonnon äiti-lapsi eli Inmar+äitijumalatar-duosta, että legendan mukaan Enmer eli Nimrod tappoi isänsä ja nai äitinsä. Enmer/Nimrod oli siis äiti-vaimonsa poika-mies.

Judeo-seemiläisessä traditiossa taas Nimrod oli siis selkeästi ihminen, Raamatussakin mainitun Haamin pojan, Kuusin (Cush) poika, oidipusmyytin alullepanija.

Äiti-vaimo sattui olemaan naisellisen hedelmällisyyden jumalattaren Inannan (myöhemmässä kulttuurivaihessa Astarten eli Ishtarin) ylipapitar. Koska paikallinen hedelmällisyyskultti edellytti, että kuninkaan - eli ylipapittaren aviomiehen - piti olla Enkin, hedelmällisyyden, tiedon ja makean veden jumalan ylipappi, Enmer (Nimrod) otti viran. Mutta hän vei asian paljon pidemmälle: hän julisti olevansa paitsi ylipappi, myös tämän jumaluuden inkarnaatio.

(Tämä Enki, virtaavan veden ja tiedon/viisauden jumala oli muuten hedelmällisyys-rooliaan lukuunottamatta sumerilaisten vastine Väinämöiselle, mutta ei nyt mennä tähän).

Johtuen mm. juuri tuosta Muinais-Sumerilaisen hallitsija Enmerin ylipappi-inkarnaatio-jumalkuningas-kultista, hänen nimestään juontuu osittain permiläisten Inmar- ja parin foneettisen muutoksen jälkeen suomensukuisten Ilmen/Ilmarinen -nimet.

Miksi sitten miehisen hedelmällisyyden jumala Enkinä itseään palvotuttanut mies rinnastettiin myös ilman, ukkosen ja taivaan jumalaksi? Se johtuu myöhäisemman ajan kehityksestä. Nimittäin ilmeisesti myöhäisemmän, vanhan Babylonian valtakunnan aikaisen, tarinaversion mukaan Enmer eli Nimrod palvotutti itseään ylijumala Baal Mardukina.

Tämä johtui siitä, että tuohon aikaan tultaessa uskonto oli muutunut; Enkin lisäksi jumalkuningas-ylipapin aloittamaan kulttitraditio oli muuttunut. Baal Marduk oli hahmo, jossa yhdistyivät sumerilaisten aurinkojumala Utu, ilman/ukkosen jumala Enlil ja hedelmällisyydenjumala Enkin eli Ea:n atribuutit. Lisäksi babylonialaista Mardukia väsättäessä tähän vielä ympätiin taivaanjumala/luojajumala An:in atribuutti "taivaan isänä". Näin Marduk oli siten babylonialaisten "taivaan isä", aurinkojumala, hedelmällisyyden jumala ja myös ilman/ukkosen jumala. Tämä rinnastettiin planeetta Jupiteriin, josta tulee käsitys Jupiterista vasaraa heiluttelevana ukkosenjumala - kuten ukko Ilmarinenkin (Ja Thor -rinnastus germaanisen jumalkavalkadin puolella). Marduk oli vanhan Babylonian valtakunnan aikana pääkaupunki Baabelin pää- ja suojelijajumaluus.

Aivan kuten Mardukissa yhdistyi sumerilaisten miehisen hedelmällisyyden ja tiedon jumala Enki/Ea, ukkosen/ilmanjumala Enlil, sekä "isä jumala" tai "taivaan jumala" An, samoin yhdistyy Ilmarisessa taivaan jumalan eli "taivaan kannen takojan" tai "taivahan taaton" rooliin ukkosen ja Ilman jumalan sekä hedelmällisyyden (sateen jumala) roolit.

Ilmarinen on siis atribuuttiensa puolesta hyvin pitkälle sama kuin myöhempi babylonialainen Marduk, lukuun ottamatta auringonjumala Utu:n ja Enki-hahmon, virtaavan veden ja viisauden/tiedon jumaluuden atribuutteja (jotka muinaissuomalaisilla liitettiin Väinämöiseen). Mutta nimensä puolesta Ilmarin(en)/Ilmen/Inmar tulee samaan Marduk-kultin kehityshistorian varhaisemman, sumerilaisen kulttuurivaiheen hallitsijan, Enmerin nimestä.


Ilmatar, Istar ja Esteri

Poika-miehensä kuoltua äiti-leski-kuningatar (Semiramis), julisti olevansa myös "taivaan kuningatar", jossa roolissa hän palvotutti itseään jumalattarena, jossa yhdistyi sekä sumerilaisten alkujaan maan jumalattaren Ki:n (Anin vaimo) että ilman jumalattaren Ninlilin atribuutit. Jostain syystä äiti-maasta tehtiin taivaan kuningatar. Ja vanhastaan hänen kerrottiin olleen Inannan eli varhaisen Ishtarin, seksin ja hedelmälisyyden jumalattaren, ylipapitar, joten viimeistään vanhan babylonian valtakunnan ajalla nämä kaikki ympättiin kätevästi Ishtarin rooliin.

Uskonto kehittyi:

An + Enlil + Enki(Enmer) -triadi = Marduk (Nimrodin eli Enmerin hahmossa)
Ki + Ninlil + Inanna -triadi = Ishtar

Kun vertaamme samoilla atribuuteilla suomalaisiin jumaluuksiin:

An + Enlil + osa Enkiä = Ilmarinen (eli "Ukko ylijumala")
Ki + Ninlil = Ilmatar (taivaan/luoja/äiti-jumalatar + ilman jumalatar)
Inanna + osa Ninliliä = Esteri (hedelmällisyyden jumalatar Ilmarisen vaimo)

Muinaissuomalaisessa uskonnossa Ilmarisen (An+Enlil+osa Enkiä) vaimon ja äidin roolit ovat eri jumalattarilla. Babyloniassa taas "ilmattaren" (Ninlil) ja hedelmällisyyden jumalattaren (Inanna) roolit ilmeisesti yhdistettiin ensin, ja ne myöhemmässä vaiheessa taivaan jumalattaern atribuutit lisättiin kultissa samassa ylipapitar-kunigattaren hahmossa. Tosin on mainittava, että Udmurteilla ja monilla su-ugreilla oli äiti-maa vs. isä-taivas edelleen sumerilaisittain eroteltuna huolimatta siitä, että äiti-roolissa ilmatar liitettiin taivaalle.

Silti Ilmarisen vaimo, Esteri, oli hedelmällisyyden jumalatar, aivan kuten babylonialasillakin (Mardukilla-Ishtar). Lisäksi Esterin nimi tulee juuri tästä babylonialaisesta Ishtarista. "Ukon" eli Ilmarisen vaimon nimi oli siis Suomesakin Esteri. Ei siis Rauni, joka on myöhempi Länsi-Suomalainen, skandinaavinen lainanimi, johtuen pyhän puun, Pihlajan (ruots. "Rönn", v.sk.i "Raugni") nimestä, joka oli hedelmällisyyttä parantavien ominaisuuksiensa eli marjojen korkean C-vitamiinitason vuoksi Esterin pyhä puu.

Tuontitavaraa siis tämä vanha "muinaissuomalainen" pää-jumalisto (Väinämöistä myöten kuten ylempänä viittasin), Lähi-idästä, kuten nykyinen valtauskommekin.

Vähäisempiin jumaliin, tonttuihin, haltioihin, shamanismiin, jne. en nyt tässä mene.

Tämän vertailun perusteella on syytä olettaa, että vaikutteet Lähi-idästä tulivat su-ugri-alueelle osittain varhaisemmalla, sumerilaisella ajalla, jota perua on Ilmarisen nimi sekä erilliset tai rinnakkaiset äiti- ja hedelmällisyyden jumalattaret verrattuna myöhempään babyloniaan, mutta myöhempi babylonialainen vaihe vaikutti voimakkaasti, erityisesti Ilmarisen atribuutteihin.


'Jumala'-sanastosta

Ilmarista sukulaiskansamme Marit nimittävät nimellä "Jumo". Varhaiskeskiaikaiset bjarmit palvoivat skandisaagan mukaan Vienanmeren rannalla "jumala" nimistä puu-idolia. Koska -la on paikannimimääre, voisiko olla kyse paikasta tai esineestä, jossa juma(luus) uskottiin asuvaksi, siis palvospaikka tai palvonnan kohde?

Sanastosta sen verran, että suomenkielen sana "jumal(a)" on sekin perua etelämpää; muinais-arjalainen "juman", tai "jumash" ("Dzhuman") tarkoitti 'valo', 'valoisa olento' (Kielitieteellisesti j-äänteen muutuminen dz-äänteeksi on ns peruskauraa).

Sana on samaa vanhaa kantajuurta, kuin indoeurooppalaisten kielten päivää/valoa tarkoittava kantasana "djeu", josta tulee päivää ja/tai jumalaa eri kielissä tarkoittavat sanat; "deus", "theos", "daj"(muinaisgermaanin 'päivä', josta suomen viikonpäivien -tai -pääte) ja nykyenglannin "day". Myös suomen kielen sana 'taivas' tulee samasta juurisanueesta arjalaiskielten kautta ("teiwaz"), tosin eri ajalta.

Merkittävää on myös, että seemiläisten kielten kantasana 'päivä', "yom" (y on j-äänne), voidaan katsoa samasta alkukielen sanajuudesta tulevaksi.

Tiesitkö tämän Pääsiäisestä?

Näin vietettiin "Easteria" eli Ishtarin eli Astorethin juhlaa muinaisessa Sumerissa ja Baabelissa: Joka vuosi Ishtarin papit siittivät nuoria neitsyitä Baalin alttarilla. Baal oli muinaisten sumerilaisten, babylonialaisten ja assyrialaisten auringonjumala, ja jumalatar Ishtarin puoliso.

Papit koittivat tehdä parhaansa, että lapset syntyivät meidän kalenteriimme suhteuttaen joulukuussa, mieluiten joulukuun 24 tai 25 päivän tienoilla, koska se oli Nimrodin (Ks. 1. Moos. 10.) pojan, Tammuksen, syntymäpäivä. Aivan kuten isänsä Nimrod, Tammuksen uskottiin olleen aurinkojumala Baal Marduk itse, uudelleensyntyneenä.

Seuraavana vuonna nämä nyt noin kolmikuiset vauvat otettiin ja uhrattiin alttarilla pääsiäissunnuntaina. Tämä piti tehdä auringon noustessa ns. "aamujumalanpalveluksena".

Korkokuva: Pappi uhraamassa lasta

Tämän jälkeen uhrattiin Ishtarille pyhiä munia maalamalla munat punaisiksi uhrattujen lasten verellä.

Mutta peruutetaanpas näistä shokeeraavista kuvauksista vähän ja lähdetään taustoista;

Ensinnäkin nimi Ishtar; Ishtar oli muinais-sumerilais-babylonialais-assyrialainen kuun, rakkauden, hedelmällisyyden ja sodan jumalatar-hahmo, jota kutsuttiin "Taivaan Kuningattareksi. Tunnettiin myös nimillä Astoreth, Astarot, Astarte, jne. Hedelmällisyyden jumalattarena hänen tunnettiin myös metsän ja luonnon valtiattarena, ja myöhemmin metsästyksen jumalattarena. Ishtar-nimestä tulee mm. nykyenglannin ja saksan pääsiäistä tarkoittavat sanat "Easter" ja "Oster". Tämä sama jumalatar-hahmo tunnettiin myöhemmin melkoisella joukolla ei-seemiläisiä nimiä (Isis, Venus, Diana, Artemis, Ostara), sitä mukaa kun kultin suosio kasvoi ja levisi Mesopotamiasta ulospäin. Usean eri kulttuurin tälle vuodenajalle ajoittuvat kevätjuhlat, myös meidän pääsiäisemme, ovat saaneet voimakkaasti vaikutteita tästä kultista ja hahmosta.
 
Alkujaan kyse oli kuitenkin yhdestä naisesta, naisesta joka tunnettiin myös nimellä Semiramis (Shemram). Semiramis oli nainen, joka asui muinaisessa Erekin kaupungissa karkeasti arvioiden noin 2200 e.a.a. vanhan Baabelin valtakunnan aikana. Raamatullisessa konttekstissa hän oli Kuusin (Cush), Haamin pojan ja Nooan pojanpojan vaimo. Kuusin ja Semiramiksen pojan, Nimrodin, tapettua isänsä ja naitua äitinsä, Semiramis pisti yhdessä mies-poikansa kanssa alulle muinaisen Lähi-idän polyteistisen uskontojärjestelmän ytimen. Häntä palvottiin kuunjumalattarena, Ishtarina (inkarnaationa), ja kutsuttiin arvonimellä "Taivaan kuningatar".

Hänestä tuli äiti-hahmo jumaltriadissa äiti/poika/jumala, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ns. Babylonin "kolminaisuutena". Sepitetyn myytin mukaan hän syntyi sinä päivänä kun hän putosi taivaalta jättiläismäisessä munassa, joka laskeutui Eufrat-jokeen.

Tästä syystä muinaiset babylonialaiset, kuten melko iso osa muitakin muinaisen Lähi-idän kansoja, värjäsi munia kastamalla niitä uhrattujen pikkulasten vereen, kunnioittaakseen "Taivaan Kuningatarta", Ishtarin sunnuntaina, päivänä jota vietettin hänen Eufrat-jokeen laskeutumisen muistoksi. Ishtarin kerrottiin myös muuttaneen kerran kanan munia munivaksi jänikseksi, mikä on välittynyt länsimaiseen pääsiäisperinteeseen muinaisten germaanien ja kelttien välityksellä. Tästä tulevat tiput, munat ja pupusymboliikka.

Poikansa Tammuksen kuoltua Ishtar/Semiramis valitti ja itki häntä 40 päivää, ja vaati, että kaikkien oli paastottava lihan syönnistä ja surtava hänen kanssaan. Tämä vuosittainen paasto kuului alusta asti osanan Ishtarin kulttiin ja edelsi kevään Ishtar-juhlaa. 

Semiramiksen mies-pojasta, Nimrodista, tuli Sinearin lakeuden ensimmäinen hallitsija, ja Baabelin ensimmäinen kuningas. Valtakuntaan kuului lähes koko Mesopotamia, mukaan lukien Assyria. Nimrodin aikana oli lakina, että kaikki valtakunnan asukkaat joutuivat tuomaan uhrilahjoja hänelle. Hän ei nimittäin ollut pelkkä kuningas ("Moloch"), vaan palvotutti itseään auringon jumalana, Baal Mardukina (aivan kuten hänen äiti-vaimoaan kuun jumalattarena. On arveltu, että legenda äiti-vaimon jumalallisuudesta olisi ollut Nimrodin itse keksimä).

Nimrod tunnetaan Raamatussa sinä tyyppinä, joka oli ensimmäinen "antikristus"-hahmo; hän aloitti rakentamaan ns. Baabelin tornia. Kyseisestä porraspyramidista piti tulla paitsi hänen valtaistuimensa ja valtava observatorio, myös Luoja-Jumalaa vastaan suunnatun kapinan - uuden polyteistisen (ihmiskeskeisen) uskonnon keskus - temppeli joka "ulottuisi taivaaseen ja syöksisi Jumalan valtaistuimeltaan". Tuon ajan ihmiset uskoivat, että pyramidi voisi kirjaimellisesti "ulottua taivaaseen", jonka jälkeen Nimrod olisi voinut julistaa sodan Luojalle ja syöstä hänet vallasta.

Kuten Raamattusta tunnemme, tarinan tässä vaiheessa oikea "Herra Isoherra" sai tarpeekseeen ja tuhosi tornin itse sekä sekoitti ihmisten kielet.

Raamatun ulkopuolinen traditio kertoo lisäksi, miten Nimrodille kävi, nimittäin köpelösti: hänen oma isoenonsa Seem (joka oli Herran pappi) tappoi hänet keihäällä ja hakkasi hänen ruumiinsa palasiksi, jotka lähetettiin eri kansoille varoitukseksi, etteivät jatkaisi Nimrodin jumalattomuutta.

Kuitenkin, lukuun ottamatta Nimrodin sukupuolielimiä joita ei koskaan löydetty, Nimrodin seuraajat kokosivat hänen raatonsa palaset puiseen arkkuun.

Kuoleman jälkeen Semiramis julisti, että Nimrod olisi edelleen elossa - auringon ytimessä - ja antoi käskyn, että Nimrodia olisi vastedes kutsuttava pseudonyymillä "Baal" (kirj. 'Herra'). Tästä tuli virallinen uskonnollinen oppi, että Nimrod oli hänen maallinen ja Baal taivallinen nimensä.

Myöhemmin - ilmeisesti muutamia vuosia Nimrodin kuoleman jälkeen - Semiramis tuli raskaaksi, väittäen että Baal (Nimrod) oli ihmeen kautta siementänyt hänet auringon säteillä (oikeastihan tämä kuunjumalattaren papitar ja väitetty inkarnaatio oli vain pantu paksuksi "temppelineitsyenä"): Joulukuun 25 päivänä "Ishtar" synnytti pojan, Tammuksen (Tammuz). Semiramis opetti kansalleen, että Tammuz oli neitseellisesti siinnyt ja uudelleen lihaksi tullut auringonjumla Baal/Nimrod. Ja kansahan uskoi (tai oli uskovinaan). Tammuzia palvotutettiin "Auringon poikana", joka oli "samaa olemusta kuin isänsä".

Näin syntyi aiemmin viitattu babylonialainen jumaltriadi eli "kolminaisuus", joka muodosti vanhan polyteistisen järjestelmän ytimen (Baal/Nimrod-Ishtar/Semiramis-Tammuz).

Joka vuosi, 25 joulukuuta, Tammusta kunnioitettiin syntymäpäivänään ikivihreillä puilla, jotka pystytettiin ihmisten asuinpaikoille, ja koristeltiin hopeisilla koristeilla. Tammusta kutsuttiin nimellä "Baal berith", "kuusipuun herra". Ikivihreän puun uskottiin symboloivan Nimrodin/Baalin/Tammuksen kuolematonta hedelmällisyyttä, koska hänen uskottiin saattaneen Semiramiksen/Ishtarin raskaaksi jopa "ensimmäisen" maallisen kuolemansa jälkeen.

Baabelin uusi monijumalainen uskonto alkutarinoineen levisi myös Egyptiin. Seemiläisen perimätiedon mukaan tämän teki Egyptin perustaja, Nimrodin eno. Egyptissä jumaltriadi tunnettin nimillä Isis, Osiris ja Horus. Sama tarina: Isis oli kuunjumalatar joka nai Osiriksen. Osiris hakattiin palasiksi, ja kaikki hänen palasensa löydettiin ja kerättiin, lukuun ottamatta sukupuolielimiä, ja pistettiin laatikkoon. Sitten, kuolemansa jälkeen, hän ihmeellisesti pisti Isiksen paksuksi, syntyen omana reinkarnoituneena itsenään - Horuksena, joka oli taivaan jumala, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä monista aurinkojumalista (jotka siittivät ja uudelleeninkarnoituivat itsenään, jne.). Tosin egyptiläisessä versiossa on erojakin babylonialaiseen nähden, esim. Horuksen synttärit eivät olleet meidän joulukuussamme.

Lienee melko selvää, että näiden pakanallisten perinteiden sulautuminen kirkon kristilliseen traditioon alkoi Roomassa vuonna 313 kun mithralainen keisari Konstantinus ilmoitti, että "Kristuksen syntymäpäivä" oli joulukuun 25 (eikä syys-lokakuun taitteessa, juutalaisen kalenterin Yom teruah:in aikaan, kuten oikeasti), ja kristillisen pääsiäisen aika fiksattiin vallitsevaan aurinkokalenteriin osumaan yhteen Ishtarin juhlan kanssa. Luonnollisestikaan nämä eivät olleet mitään läpihuutojuttuja, ja huomattava osa kristityistä ei Konstantinuksen asetuksia hyväksynyt, mutta ajan saatossa kirkko pakotti kansan ruotuun.

Edellä mainitusta syystä johtuen esim. puritaanit jotka asettuivat Amerikan siirtokuntiin eivät viettäneet "Joulua" eivätkä "Pääsiäistä". Edes baptistit eivät juhlineet joulua ensimmäisten parinsadan vuoden aikana. Edelleenkin melkoinen joukko itsenäisiä kirkkoja ja seurakuntia hyppää kalenterissaan näiden juhlien yli juuri aiemmin kuvatuista historiallisista syistä johtuen.

Hes. 8:14-16 " Sitten hän vei minut JHVH;n temppelin portin ovelle, joka oli pohjoiseen päin, ja katso, siellä istui naisia itkemässä Tammusta.

Sitten hän sanoi minulle, näetkö tämän oi ihmislapsi? Käänny vielä ja tulet näkemään suurempia kauhistuksia kuin nämä.

Ja hän vei minut JHVH:n temppelin sisäpihalle, ja katso, JHVH:n temppelin ovella, kynnyksen ja alttarin välillä oli kaksikymmenä viisi miestä, selät kääntyneinä JHVH:n temppeliä päin, ja heidän kasvonsa olivat itään, ja he kumarsivat aurinkoa itää kohti."

Kuten edellisestä Raamatun lainauksesta luemme, Baalin kultti oli levinnyt Juudeaan, jopa papiston keskuuteen Hesekielin aikana. Juutalainen kansa, jopa papistoa myöten, oli vaihtamassa uskontoa samaksi, mitä Babyloniassa. Kuitenkin seurannut sota, hävitys ja juutalaisten joutuminen pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan katkaisi kuitenkin tämän uskonnollisen assimilaatiokehityksen tehokkaasti, sillä se loi vahvan identiteetti-vastareaktion ja tarpeen erottua vihollisista sekä heidän uskonnostaan.




Sivuhuomautuksia:

1. Moolok eli "Moloch", kirjaimellisesti "kuningas" oli Baalin pseudonyymi. Aurinkojumala Baalin kulttiin kuuluivat ihmisuhrit (lapsia ja orjia).
2. Joulukuun 25 päivä oli kaikkien muinaisten seemiläisten aurinkojumalten syntymäpäivä (Baalin inkarnaatioita, Nimrodin reinkarnaatioita).


--------------------------------------------------
P.S. Olen aiemminkin kirjoittanut aihetta sivuten.

Pakanallinen Joulu

Joulu tulee sanasta "Jul" (Jule), joka tulee samasta sanasta kuin ruotsin "hjul", rengas, kehä eli kehrä. Kysessä on pakanallinen auringonkehrän ja aurinkojumalan juhla.

Aurinkojumala Baal Marduk oli dualistinen jumaluus, jota Babyloniassa kuvattiin ja palvottiin, paitsi auringon hahmossa ja miehisen hedelmällisyyden jumalana fallisine symboleineen, myös manalan ja kuoleman jumalana, eli punaihoisena, pukinsarvipäisenä, pukinsorkkajalkaisena hahmona. Joskus Baal kuvattiin joskus myös pukkipäisenä, mitä perua on ns. Baphomet-hahmo. Pukki-hahmo liittyi sekä miehiseen hedelmällisyyteen että ”alakerran isännän” rooleihin. Suomalainenkin joulupukki on alkujaan tätä perua.

Babylonialaiset uskoivat, että syyspäiväntasauksen aikaan Baal painui manalaan, ja että talvipäivänseisauksen, ”Auringon syntymän” aikaan, kun päivä alkoi pidetä, Baal ilmestyi manalasta maan päälle nimenomaan pukkihahmossaan liikkumaan, ja häntä piti lepytellä. Jos hänelle uhrattiin, hän jakoi lahjoja, hedelmällisyyttä, siunauksia, suojelusta, jne. Jos taa ei, niin hän suuttui, ja tuli kirouksia ja onnettomuuksia. Tästä syystä joulupukki toi ennen kilteille lapsille lahjoja, pahoille hiiliä ja piiskoja.

Babylonialaiset juhlivat joulua ”Auringon pojan”, Tammuksen syntymäpäiväjuhlana. Baabelin uskonnossa jumaliston ydintriadin muodosti kolminaisuus: isä Baal, äiti Astarte, ja Auringon poika Tammus. Taustalla on tarina kuningas nimrodista, joka saattoi raskaaksi äitinsä Semiramiksen, josta syntyi insesti seurauksena Tammus-poika. Joulu oli paitsi Tammuksen syntymäpäivä, myös hänen isänsä Baalin juhlapäivä. Roomalaiset palvoivat Tammusta Saturnuksen nimellä. Tästä syystä he juhlivat 25. joulukuuta Saturnalia-juhlaa – Auringon pojan syntymää juhlittiin riehakkaalla karnevaalilla, jolloin ylensyötiin, ryypättiin, rällästettiin ja elosteltiin minkä kerettiin. Tästäkin näkee paljon heijastumia meidän joulu- ja varsinkin pikkujouluperinteissämme.

Viikingit uskoivat, että jumalat asuivat pohjoisnavalla, missä sijaitsi Valhalla. Amerikkalaisen perinteen Joulupukin kotipaikka on tätä perua. Babylonialaisen esikuvansa mukaan kerran vuodessa, talvipäivänseisauksen aikaan, Baal - eli viikinkiläisittäin Thor - lähti katsastamaan maailmaa, lentäen pukkien vetämillä vaunuilla pilvissä. Thorin uskottiin vierailevan taloissa tullen sisään savupiipusta. Jos hänelle oli tulisijan reunalle jätetty uhrilahjana maitoa ja leipäsiä, hän siunasi talon, saattoi jättää lahjankin tulisijan reunaan ripustettuun pussiin. Jos ei, niin taloa kohtasi jumalan viha ja kirous, tai lievimmillään vain suojattomuus kaikkea pahaa vastaan. Näin viikinkien uskomukset heijastelivat babylonialaista esikuvaansa, samoin kuin nykypäivän Joulupukki.

Jouluna olohuoneen nurkassa seisoo Joulukuusi. Se on alkujaan fallos-symboli. Tämä obeliski eli "Auringon patsas", millä nimellä Vanha Testamentti sen tuntee, edustaa mainitun auringon ja miehisen hedelmällisyyden jumalan penistä, mainostaen hänen hedelmällisyyttään sekä esittäen "Hyvän ja pahan tiedon puuta", jonka ympärille on kiedottu paratiisin käärme (serpentiini tarkoittaa käärmettä), josta riippuu "paratiisin omenoita". Tämä joulupuun l. joulukuusen perinne tulee sekin siis Babyloniasta. Ikivihreä havupuu kuvaa juuri hedelmällisyyttä. Babyloniassa uskottiin, että ikivihreä puu symboloi auringon pojassa, Tammuksessa, henkiin herännyttä ja ihmiseksi inkarnoitunutta auringonjumala Baalia. Tästä syystä Tammusta kutsuttiin nimellä ”Baal Berith” eli ”Kuusipuun herra”. Ja niin lapsoset laulelivat kuusen juurella ylistystä syntyvälle Auringon pojalle, ja vieraaksi tervetulleeksi toivotettiin ”kuolleista nouseva” pojan isä Joulupukin hahmossa.

Joulukinkkukin on alkujaan babyloniasta lähtenyt perinne. Sika oli Baalin uhrieläin, ja talvipäivän seisauksen aikoihin oli tärkein uhriaika. Tällöin kaikkien piti osallistua sikauhrin lihan syöntiin, ja näin osallistua samalle yhteysaterialle Baalin kanssa, ja tulla osalliseksi jumalan oletettavasti tarjoamista siunauksista: hedelmällisyydestä, hyvinvoinnista, jne. Ja olut on muuten ollut jo ammoin aurinkojumalan uhrijuoma. Voi niitä jotka näin eivät tehneet. Aikoinaan juutalaisia, jotka kieltäytyivät syömästä Baalin uhrisikaa, tapettiin siitä hyvästä.

Ennen uskottiin myös, että joulun aikaan jumalten ohella myös kaiken maailman pahat henget olivat liikenteessä. Tämä uskomus kummittelee joulutonttuperinteen takana (ei pidä sekoittaa saunatonttuihin, yms ). Uskomusten mukaan kun alkujaan kun nämä pikkupirut, jotka tulivat manalasta pukki-isäntänsä edelläkävijöinä, eivät kurkkineet ikkunoista hyvät mielessä. Jos taloissa ei oltu tehty jouluvalmisteluja uhriruokineen, sana kiiri Baalille, joka kirosi tällaiset kodit. Tonttuperinteen taustan tuntien ei ole sattumaa, että tontuilla on päässään päähine, joka muistuttaa ns. fryygialaista myssyä, joka aikoinaan Vähä-Aasiassa kuului Mithras-kultin seuraajien eli auringonjumalan pojan palvojien tunnusmerkkeihin.

Olkipukit ovat skandinaavinen perinne, jossa välittyy vanhempi pakanallinen uhriperinne. Skandinaaviuskonnossa ne yhdistettiin Thorin vaunuja vetäneihin pukkeihin, mutta ne olivat olemassa juuri tonttuja eli piruja varten. Ihmisten sijasta nämä jouluaikaan liikkuvat pahat henget menivätkin olkipukkeihin ja talo sekä ihmiset säästyivät niiltä. Niistä päästiin sitten eroon kun ne joulunajan jälkeen poltettiin pihan laidalla tunkiolla. Uskonnollisesti kyseessä on samantyyppinen funktio kuin Vanhan Testamentin uhrilakien ns. Azazelin pukeilla, eli syntipukeilla. Juutalaisessa perinteessä kun avoimesti rinnastettiin Baal eli Azazel pukinhahmoisine manalan ja kuoleman jumalan rooleineen Saatanaan.

On muuten laskettu, että Jeesus Nasaretilainen syntyi Syyskuun 11. päivän tienoilla. Alkukristityt eivät luonnollisestikaan juhlineet joulua, koska se oli pakanallinen juhla, eivätkä edes Jeesuksen syntymäpäivää, sillä syntymäpäivien juhlinta ei kuulunut juutalaiseen perinteeseen, josta kristityt ammensivat, eikä Jeesus missään vaiheessa käskenyt sitä mitenkään juhlia. He kuitenkin muistelivat Kristuksen syntymää kevättalvella Maaliskuussa.

Kristillisen kirkon osalta asia muuttui melko pian sen jälkeen kun auringonpalvoja ja feikki-kristitty keisari konstantinus oli luonut uuden valtiouskonnon yhdistämällä kristinuskon roomalaiseen aurinkokulttiin. Vuonna 354 Rooman piispa Julius I määräsi, että ”Kristuksen syntymäpäivää” piti ensinnäkin juhlia, ja vieläpä pakanallisena auringon pojan syntymäpäivänä 25. joulukuuta, Roomalaisten Saturnalia juhlan aikaan.