Puolustusvoimien olemassaolon tarkoitus, sodan psykologinen realismi, ja moraali

Ihmisten kansakunnat ja valtiot, samoin kuin myös eläinten sosiaaliset laumayhteisöt (mm. muurahaiset, apinat, ampiaiset, sudet, jne), käyvät kamppailua ruoasta, resursseista ja elintilasta. Tämän vuoksi sota näyttää olevan yleismaailmallinen ja yleisluonnollinen ilmiö. Siksi jos haluaa rauhaa, pitää valmistautua sotaan, ja pyrkiä siihen, ettei kellään olisi, ainakaan liian pahaa, puutetta ruoasta, resursseista ja elintilasta.

Aseettomus ja armeijattomuus ei tuo rauhaa, pikemminkin päin vastoin, sillä ruoan ja/tai resurssien ja/tai elintilan puutteen käydessä kovaksi, vain laajamittaisen ja organisoidun väkivallan eli sodan pelko on ihmisillä viimeinen esto sodan alkamiseksi. Tällainen on langenneen ihmisen laumaluonto.

Utooppinen kukkais-pasifismi - "aseet auroiksi niin rauha tulee" - ei toimi reaalimaailmassa, sillä ihmiset ja laumat käyvät aina kamppailua, ja kiistojen kärjistyessä seuraus on sota. Jos aseet on taottu auroiksi, sota käytäisiin kriisin kärjistyessä joka tapauksessa, vaikka sitten kivin ja kepein. "Joka takoo miekkansa auroiksi, kyntää sille joka ei niin tee".

Sotia on ollut, on ja tulee olemaan niin kauan kuin ihminen on nykyisenkaltainen olento. Siksi pitää olla armeija. Armeija kertoo muille laumoille, että meillä on oman elämämme ja yhteisömme säilyttämisedellytysten turvaamisintressi ja rajat, sekä olemme niiden suhteen tosissamme. Tämä mitään sievistelemättä ja suoraan sanottuna myös Suomen puolustusvoimien olemassaolon tarkoitus.

Armeija on koulu, jossa opetetaan sotimaan - toimimaan osanana kurinalaista, hierarkkista käskytysorganisaatiota - ja tappamaan vihollisia. Se on armeijan koulutuksellinen tarkoitus ja päämäärä. Tämän toteutumiseksi armeija toimii myös käytännössä ns. "miesten kouluna", joka pyrkii luomaan jäsenilleen sisäistä yhteisöllisyyttä ja lojaalisuutta omaa kansakuntaa ja sen intressejä kohtaan.

Sota on tila, joka tekee yksilöistä murhaajia tahtomattaan. "Älä tapa" on käsky, jonka rikkominen on murhaamista, mutta sodassa se on välttämättömyys ja pakko. Kahden lauman eli kansan intressien ristiriitainen kärjistyminen sotatilaan on vakava asia. Ihminen joutuu tappamaan lajitovereitaan turvatakseen oman laumansa edut. Sodassa ei ole kyse vihollisen vihaamisesta, vaan siitä, kumpaa rakastaa enemmän; omaa perhettään ja laumaansa, vaiko vastustajan perhettä ja laumaa. Kumman etu on yksilölle tärkeämpi?

Vihan tunne vastapuolta kohtaan nousee tuossa tilanteessa yksilölle psyykkisenä defenssinä ja suojausmekanismina; voidakseen tehdä kammottavan välttämättömyyden - tappaa toisia ihmisiä - on hänen oman mielensä tasapainon vuoksi pakko epäinhimillistää vihollinen mielessään, jotta luonnollinen ja terve esto lajitoverin tappamista kohtaan voidaan kiertää ilman että ihmisen psyyke menee täysin toimintakyvyttömäksi.

Tämä tapahtuu yleensä kollektiivisesti ikään kuin vaistomaisesti. Se on laumapsykologinen mekanismi, joka on luonnollinen ihmislajille, mutta jotta kyseinen psykologinen prosessi nopeutuisi, on tätä tarkoitusta palvelemaan luotu myös tietoisesti tarkoituksella ja psykologisella oveluudella valtiolliset propagandakoneistot.

Tästä huolimatta sota raiskaa sotilaan mielen, jättää hänen sieluunsa haavat, ja johtaa usein, henkilöstä riippuen, vakaviin traumoihin, omantunnon kovettumiseen tai mielenterveyden menetykseen loppuiäksi. Eli nekin sotilaat, jotka palaavat hengissä sodasta, ovat tappaessaan joutuneet tappamaan osan itsestään. Onnellisessa asemassa silloin ovat ne sotilaat, jotka eivät itse olen nähneet ihmisten kuolevan omien käsiensä kautta. Poikkeuksena ovat tietenkin psykopaattiset luonteet.

Pohjimmiltaan, yksilötasolla, sodassa tappamaan suostumisessa on kyse rakkaudesta, tai lievemmin sanottuna välittämisestä. Kysymys kuuluu; Rakastaako ihminen omia läheisiään ja heidän turvallisuutensa, olemassaolonsa ja selvitymisensä edistämistä enemmän kuin toisen kansan eli lauman turvallisuutta? Sota pakottaa yksilöihmistä tekemään tämän valinnan, ja tekee sotaan joutuneista sotilaista murhaajia. Syyllinen tähän ei ole yksilö tai armeija tai edes armeijan luonut yhteiskunta, vaan sota ja ne tahot, jotka antoivat kahden lauman välisen intressiristiriidan kärjistyä sodaksi.

Vastuu on aina johtajilla. Mielestäni vastuun logiikka kasvattaa syyllisyyden taakan kuin saastemyrkkykertymän ravintoketjussa; sotilas yksilönä on syyllinen vain niiden ihmisten vereen jotka hän itse tappaa, komentava upseeri on syyllinen kaikkien niiden vereen jotka hän käskee alaistensa tappaa, ja armeijan ylipäällikkö on syyllinen kaikkien armeijansa sotilaiden tappamien ihmisten vereen. Sama juttu molemmilla sodan osapuolilla, paitsi että sodan aloittaneen osapuolen johtaja on syyllinen kaikkien sodassa kuolleiden vereen, sekä vihollisten että omiensa. Näin ollen ainoa moraalisesti 'hyväksyttävä' tai 'pakolla nieltävissä oleva' sota on puolustussota.

Kristittynä asiassa on mielestäni myös teologis-moraalinen ulottuvuus; Käsky: "Älä tartu miekkaan, sillä joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", kuvastaa sitä, että sodan aloittaja on syyllinen ja vastuussa. Englanniksi sama menee: "Who lives by the sword shall die by the sword". Tämä periaate ja käsky ei siis kiellä puolustavaa osapuolta tarttumasta aseisiin, vaan on suunnattu sodan aloittavaa johtajaa vastaan, ja tarkoittaa sitä, että sodan aloittaja on käytännössä julistanut itselleen tuomion joutua kuolemaan väkivaltaisesti.

Käsky "Älä tapa" on hebreaksi kirjaimellisesti "Älä murhaa". Jo vanha hebrean kieli ja Mooseksen laki teki selvän juridisen eron sodassa tappamisen ja siviilissä murhaamisen välillä. Tämä ei ole kaikkien tiedossa, eikä moraalisesti ole välttämättä tarkoituksenmukaistakaan, sillä tätä sinällään tosiasiaa voisi häikäilemätön johtaja uskonnon nimissä käyttää hyökkäyssotien 'oikeuttamiseen' vastoin Jumalan tahtoa. Sillä Jumalan silmissä ei ole veren arvossa eroa tapetun ja tapetun välillä. Esim. kuningas Daavid kävi paljon (Raamatun kirjoitusten perusteella) ns. "oikeutettuja" sotia, mutta se oli silti Jumalan silmissä niin paha, ettei hän saanut rakentaa temppeliä Herran nimelle, vaan sen teki hänen poikansa Salomo ("Shalom" merkitsee rauhaa).

Rukoilkaamme rauhaa ja pyrkikäämme siihen. Silti, ja juuri sen vuoksi, myös varustautukaamme sotaan.

--------------
--------

P.S. Kuinka moni muuten tietää, että ns. "rauhanmerkin" keksivät natsit?

Saattaapa tuossa kukkaislapsella jos toisellakin mennä kahvit väärään kurkkuun...