Venäjä on muutoksessa. Siitä on tulossa taas vakavasti otettava tekijä isojen poikien geopoliittisessa valtapelissä. Uusi Venäjä ei ole sama asia kuin entinen Neuvostoliitto, vaan maa on palaamassa juurilleen, jonka ytimen muodostaa venäläinen kulttuuri; ortodoksinen usko, kieli ja venäläinen nationalismi. Yhdessä markkinatalouden kanssa uusi Venäjä muistuttaa tässä mielessä enemmän modernia versiota vanhasta keisarikunnasta, kuin Neuvostoliittoa.
Venäjä on uudistumassa, vahvistumassa ja rikkaampi kuin koskaan. Se aikoo vakaasti palauttaa vanhan vaikutusvaltansa ja hegemoniansa. Maan koko, sijainti ja valtapyrkimykset ovat uhka kaikille sen ympärillä oleville maille, jotka eivät tunnusta sen ylivaltaa. Kyse on geopolitiikasta; joka hallitsee Euraasian mantereen sisäosia, hallitsee maailmaa. Kymmenet miljoonat Venäjän rajojen ulkopuolella asuvat venäläiset antavat Venäjälle sen omissa silmissä oikeutuksen puuttua naapureidensa asioihin, ja tarjoavat mahdollisuuden rajojen laajentamiseen. Venäjän naapurissa olevilla entisillä neuvostotasavalloilla ei pitemmällä tähtäimellä ole oikeastaan kuin kaksi vaihtoehtoa: Integroitua lännen intresseihin ja läntiseen puolustusliittoon, mikä johtaa konfliktiin Venäjän kanssa ja sotilaalliseen alistamiseen, kuten Georgian tapauksessa, tai tehdä yhteistyötä sen kanssa, pysytellen erossa lännen intresseistä, ja pitää diplomatialla yllä sopuisia välejä Moskovan kanssa. Jälkimmäinen johtaa suurella todennäköisyydellä lopulta Venäjän taloudellisen ja poliittisen vallan kasvaessa suomettumiseen. Näin on jo käynyt mm. Keski-Aasian maille, Valko-Venäjälle, Azerbaidzanille ja Armenialle.
Kolmas vaihtoehto olisi integroitua taloudellisesti länteen, mutta pysyä irti NATO:sta, sekä rakentaa vahva, itsenäinen puolustus mahdollista Venäjän uhkaa vastaan. Näin Venäjällä ei olisi taloudellista kuristusotetta pakottaa maata omaan leiriinsä, eikä sotilaallista syytä (NATO-vihollisuus) hyökätä. Lisäksi mahdollisen hyökkäyksen kustannukset tulisivat vahvan puolustuksen takia kalliimmiksi kuin mahdollinen hyöty. Tämä vaihtoehto olisi mielestäni paras Suomelle.
Suomen NATO-jäsenyys nostaisi puolustusmenomme nykyisestä 0,7-0,8% BKT:sta yli 2,7%:iin BKT:sta. Suurin osa kasvaneista puolustusmäärärahoista menisi kansainväliseen kriisinhallintaan ja rauhaanpakottamisen, sekä jäsenmaksuun. Rahat olisivat pois jo nyt rapautuvasta alueellisesta puolustuskyvystämme. Jos Suomi sen sijana jo nyt nostaisi puolustusbudjettinsa 2,7%:iin BKT:stä ja satsaisi rahat oman alueellisen puolustuksen ja ilmapuolustuksen kehittämiseen, meillä ei olisi mitään tarvetta NATO-jäsenyydelle, ja uskottava puolustus saisi itänaapurin jättämään meidät Venäjän ja NATON välisen sotilaallisen kriisin tullen rauhaan. On valitettavaa, etteivät poliitikkomme ja valtiojohtomme tunnu haluavan valita tätä kolmatta vaihtoehtoa; Selkä suorana omalla pohjalla seisomista.
Bushin aikakausi USA:n johdossa on päättymässä, ja samalla on päättymässä kaksi vuosikymmentä kestänyt ajanjakso, jolloin Amerikka on ollut Maapallon ainoa supervalta. Venäjä ja Kiina ovat nousemassa, ja sen seuraukset tuntuvat kaikkialla maailmassa, erityisesti Aasiassa ja Lähi-idässä. USA:n talous on syöksykierteessä, ja on selvää, että USA ei voi pysyä maailman johtavana supervaltana kun sen talous romahtaa. Amerikan vuosisata on päättymässä, ja tulevaisuus on Euroopassa, Kiinassa ja Venäjällä.
Elokuun 8. päivä tulee olemaan tulevaisuuden historiankirjoituksessa se käänteentekevä lähtölaukaus, joka muistetaan uuden aikakauden alkuna; Virstanpylväänä, josta alkoi Venäjän uusi nousu supervallaksi. Kestäisi vielä vuosikymmeniä, ennen kuin Kiina ohittaisi taloudellisesti USA:n, jos USA:n talous ei kaatuisi, mutta kestää vain vuosia kunnes Venäjä on palauttanut tsaarinvallan ajan laajuisen hegemonian.
Eurooppa on haluton ja kyvytön estämään Venäjän nousua, johtuen sen riippuvuudesta Venäjän energiavaroista. Venäjällä on palliote Euroopasta, ja näin tulee olemaan vielä hyvin pitkän aikaa. Länsi-Eurooppa saa suurimman osa öljystään ja kaasustaan Lähi-idästä, kun taas Keski- ja Itä-Eurooppa Venäjältä. Saksa oli tässä suhteessa vielä jokin aika sitten vedenjakajalla, mutta maa on yhä enenevässä määrin riippuvainen Venäjästä, mitä Itämeren kaasuputki vain lisää. Tämä nähtiin jo Georgian kriisissä; Venäjän välittömien naapureiden ohella kovimmin sen otteita uskalsivat arvostella Länsi-Euroopan maat, jotka ovat siitä vähiten riippuvaisia. Tämä energiariippuvuuden raja, joka kulkee Euroopan halki pohjois-etelä -suunnassa tulee olemaan se taloudellinen raja, johon asti Venäjän taloudellinen ja poliittinen valtapiiri tulee lännessä kasvamaan.
On selvääkin selvempää, että vahvistuva Venäjä tulee taloudellisella vaikutusvallallaan halkaisemaan Euroopan. Erityisesti näin tulee käymään, jos USA pelaa riskipeliä pelastaakseen taloutensa, ja hyökkää Iraniin. Öljyn saanti Lähi-idästä tyrehtyisi, ja tällöin Venäjä pystyisi käytännössä sanelemaan Euroopalle öljyn ja kaasun hinnan. Tällöin Saksalle ja Itä-Euroopan maille ei jäisi taloudellisesti muuta vaihtoehtoa kuin liittoutua Venäjän kanssa. Lisäksi mahdollinen sota tekisi selvää USA:n taloudesta ja sitä myötä sen sotilaallinen voima ja iskukyky heikkenisivät rajusti, mikä heikentäisi NATO:a niin, että Venäjä jäisi Euroopassa suhteellisesti NATO:a sotilaallisesti vahvemmaksi. Tuli Lähi-itään sitten sotaa tai ei, on mielestäni selvää, että ensi vuosikymmenellä Venäjä tulee, jo pelkästään kasvavan taloudellisen ja poliittisen vaikutusvaltansa turvin, peluuttamaan etupiirinsä Itä-Euroopassa, mikä käytännössä johtaa EU:n hajoamiseen.
Kysymys ei siis ole enää, että millainen maailma on viimeistään ensi vuosikymmenen lopulla, vaan se, että miten nopeasti olemme siihen matkalla
Linkki: Kirjoitukseeni syksyltä 2006: "Miten käy Euroopan kun Karhu nousee?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti