Eija-Riitta Korholan ajatuksia herättävän kirjoituksen inspiroimana jatkan hänen viitoittamallaan ajatusten polulla, pohtien ihmisluonnon pimeitä puolia.
Ihminen ei tosiaankaan vain ole hyvä. Pikemminkin usein tuntuu, että ihminen on paha, ellei hänellä ole vakavia moraalisia yllykkeitä tai "porkkanoita" motivoimassa päinvastaiseen eli hyvään.
Yksi modernin humanismin ja myös marxilaisen humanismin pahimmista sudenkuopista on ulkoistaa paha pois ihmisestä, olosuhteiden, järjestelmän tai kulttuurin syyksi tai viaksi, kun tosiasia on, että kaikki paha saa alkunsa ihmisestä ja tehdään ihmisen toimesta. Toinen virhe on eräänlainen nihilismi, jossa pahan ja hyvän moraalinen ero vesitetään ja subjektivisoidaan, jolloin yksilön vastuu omasta pahuudesta kuitataan sillä, että pahaa tai hyvää ei ole olemassa.
Paha ei tule mistään ulkoavaruudesta. Pahuus on ihmisestä. Ufot eivät tappaneet kommunismin nimessä yli sataa miljoona ihmistä, eivätkä esi-isien kummittelevat henget saaneet aikaan holokaustia. Pahuus on syvästi inhimillinen ominaisuus, ja tässä mielessä pahuus on mitä erottamattomin osa ihmisyyttä negatiivisessa mielessä.
Tällöin myös ongelmaksi nousee ihmisyyden nostaminen jalustalle jonkinlaiseksi eettiseksi hyveeksi tai hyvän mittariksi. Nostaessamme ihmisyyden jalustalle, nostamme väistämättä myös ihmisessä olevan pahan jalustalle, vaikka kuinka emme sitä haluaisi.
Näin ollen on perin ihmeellistä ja käsittämätöntä, että ajatus ihmisestä vain hyvänä olentona elää vielä tänäkin päivänä, vaikka kirjoitettu historia, varsinkin mennyt vuosisata, on niin täynnä käsittämättömät mittasuhteet saavuttavaa pahuutta.
Kaikkein pahimmat hirveydet ovat aina tapahtuneet siellä, missä on kaikkein sinisilmäisimmin saarnattu ja uskottu ihmisen hyvyyttä. Helvetti on aina riistäytynyt valloilleen siellä, missä on rakennettu paratiisia maan päälle. Olisiko syytä ottaa tästä opiksi?
Mikään järjestelmä, aate tai moraalikoodi ei voi ihmisestä tehdä vain hyvää. Tälle realismille nojaavat ne filosofiat, ja ihmiskuvat, jotka tunnustavat pahan olevan osa ihmisluontoa, mukaan lukien ajatus perisynnistä.
Ihminen, joka ei halua nähdä pahaa itsessään, tai tunnistaa sitä totuutta, että sopivan tilaisuuden tullen sopivissa olosuhteissa hänestä itsestään voi tulla uusi Hitler tai markkiisi de Sade, eikä suhtaudu vakavasti omaan vastuuseensa, avaa ovet pahuudelle itsessään.
On sanottu, että ihminen voin vain hillitä pahuutta itsessään, ei poistaa sitä. Eräs henkilö lausahti osuvasti tästä ihmisen pahuudesta ja sen hillitsemisestä että "Ihmisen korkein moraalinen velvollisuus on pyrkiä olemaan viiden tuuman paskaputki, josta kuuden tuuman paska ei pääse läpi".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti